XX
ERÄMAAN VAINOVÄLIT
Lauha kaakon puolelta puhalteleva tuuli kantoi näiden anastajien hajun Harmaan Hukan sieraimiin, kun he olivat vielä puolen mailin päässä. Hän varoitti Kazania, ja tämäkin tunsi ilmassa outoa hajua. Se kävi yhä väkevämmäksi heidän edetessään. Ollessaan kahdensadan metrin päässä tuulenkaadosta he kuulivat kaatuvan puun äkillistä ryskettä ja pysähtyivät. Kokonaisen minuutin he seisoivat jännittyneinä kuunnellen. Sitten äänettömyyden katkaisi parkaiseva ääni, jota seurasi molskahdus. Harmaan Hukan valppaat korvat painuivat taaksepäin, ja hän käänsi sokeat kasvonsa ymmärtävästi Kazania kohden. He hölkkäsivät edelleen hitaasti, lähestyen tuulenkaatoa takaa päin.
Vasta kun he saapuivat sen kummun laelle, jolla heidän kotinsa sijaitsi, pani Kazan merkille, mikä ihmeellinen muutos oli heidän poissa ollessaan tapahtunut. Hämmästyneenä hän seisoi tuijottaen. Ei ollut enää pientä jokea alhaalla heidän edessään. Sen paikalla oli lampi, joka ulottui melkein kummun juurelle asti. Se oli kokonaista sata jalkaa leveä, ja nousuvesi oli peittänyt tulvan valtaan puut ja pensaat viisi tai kuusi kertaa niin pitkälti palopaikkaa kohti. He olivat tulleet hiljaa kummulle, eikä Katkohampaan huonovainuisilla työntekijöillä ollut aavistusta heidän läsnäolostaan. Katkohammas itse nakerteli puun tyveä tuskin viidenkymmenen jalan päässä. Yhtä kaukana hänestä oikealle oli neljä tai viisi majavapienokaista leikkimässä, rakennellen mudasta ja hienoista varvuista pienoispatoa. Lammikon vastarannalla oli jyrkkä äyräs, kuuden tai seitsemän jalan korkuinen, ja siellä muutamat vanhemmat lapset — kahden vuoden vanhoja, mutta eivät vielä työntekijöitä — pitivät aika iloa kiiveten äyräälle ja käyttäen sitä kelkkamäkenä. Niiden molskahduksen Kazan ja Harmaa Hukka olivat kuulleet. Kymmenkunnassa eri paikassa olivat vanhemmat majavat toimessa.
Vain pari viikkoa aikaisemmin Kazan oli katsellut samanlaista näytelmää, kääntyessään Katkohampaan entisen kodin kohdalta pohjoiseen. Se ei silloin ollut kiinnittänyt hänen huomiotaan. Mutta nyt vihlaisi hänen koko olemustaan nopea muutos. Majavat olivat lakanneet olemasta pelkkiä vesieläimiä, syötäviksi kelpaamattomia ja vastenmielisen hajuisia. Ne olivat anastajia — ja vihollisia. Hänen torahampaansa paljastuivat hiljaa. Hänen harjansa kangistui ja etujalkojen ja hartioiden lihakset ulkonivat ruoskansiiman tapaisina. Mitään ääntä päästämättä hän hyökkäsi alas Katkohammasta tavoittamaan. Vanha majava ei tiennyt vaarasta, ennenkuin Kazan oli kahdenkymmenen jalan päässä. Luonnostaan hitaana maalla liikkumaan hän epäröi hetken. Sitten hän heittäytyi puusta alas, kun Kazan loikkasi häntä kohti. Monta kertaa ympäri pyörien he päätyivät äyrään reunalle, koiran hyökkäysvauhdin voimasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli majavan paksu, jykevä ruumis öljyn lailla livahtanut Kazanin alta, ja Katkohammas oli turvassa omassa valtakunnassaan, kaksi puhki purtua läpeä lihavassa hännässään.
Pettyneenä yrityksessään saada surmanotteella Katkohammas kiinni Kazan syöksähti salamannopeasti oikealle. Nuoret majavat eivät olleet liikahtaneet. Hölmistyneinä ja pelästyneinä näkemästään ne seisoivat jähmettyneinä. Vasta kun ne huomasivat Kazanin töytäävän heitä kohden, heräsivät ne toimintaan. Kolme ennätti veteen. Neljäs ja viides — tuskin kolmen kuukauden vanhoja majavavauvoja — jäivät liiaksi jälkeen. Ainoalla leukojensa näykkäyksellä Kazan taittoi toiselta niskan. Toista hän likisti kurkusta maahan ja ravisteli niinkuin mäyräkoira rottaa. Kun Harmaa Hukka oli hölkännyt hänen luokseen, oli kumpikin pikku majava kuollut. Hän nuuski niiden pikku ruumista ja vikisi. Ehkä nämä pikkuolennot toivat hänen mieleensä karanneen Bareen, hänen oman pienokaisensa, sillä hänen vikinässään oli ikävöivä sävy. Se oli äidinvikinää.
Mutta jos Harmaalla Hukalla olikin omia mielikuvia, ei Kazan käsittänyt niistä mitään. Hän oli tappanut kaksi noista eläimistä, jotka olivat rohjenneet tunkeutua heidän kotiinsa. Pikku majaville hän oli ollut yhtä armoton kuin harmaa ilves, joka oli tappanut Harmaan Hukan ensimmäiset lapset San Rockin kukkulalla. Nyt kun hän oli päässyt upottamaan hampaansa vihollistensa lihaan, oli hänen verensä tulvillaan hurjaa tappamishalua. Hän riehui pitkin lammen reunoja, äristen ilkeälle vedelle, jonka peittoon Katkohammas oli kadonnut. Kaikki majavat olivat paenneet lammikon turviin, ja sen pinta kohoili, kun niin monta liikkui sen alla.
Kazan saapui uuden padon päähän. Vaistomaisesti hän tiesi sen Katkohampaan ja hänen joukkonsa tekemäksi, ja hetken aikaa hän hurjasti kiskoi yhteenpunottuja puita ja oksia. Samassa liikahti jokin vedessä padon vieressä, viidenkymmenen jalan päässä rannasta, ja Katkohampaan iso, harmaa pää tuli näkyviin. Jännittyneen puolen minuutin ajan Katkohammas ja Kazan mittailivat toisiaan tämän välimatkan päästä. Sitten Katkohammas veti märän, kiiltävän ruumiinsa vedestä padon harjalle ja kyykistyi litteäksi, kääntyen Kazaniin päin. Vanha patriarkka oli yksin. Ainoakaan muista majavista ei ollut näyttäytynyt.
Lammen pinta oli nyt rauhoittunut. Turhaan Kazan koetti keksiä jalansijaa, että pääsisi käsiksi valppaaseen rauhanhäiritsijään. Mutta kiinteän patovallin ja rantaäyrään välissä oli sekasotkuinen kehärakenne, jonka läpi vesi kohisi jokseenkin rajusti. Kolmasti Kazan yritti sekasotkun läpi, ja kolmasti hänen ponnistelunsa päättyivät äkilliseen sukellukseen. Kaiken sen aikaa Katkohammas pysyi hievahtamatta. Kun Kazan vihdoin luopui hyökkäyksestään, livahti vanha rakennusmestari padon reunan yli ja katosi veteen. Hän oli saanut tietää, ettei Kazan paremmin kuin ilveskään pystynyt taistelemaan vedessä, ja tätä uutista hän levitti yhdyskuntansa jäsenille.
Harmaa Hukka ja Kazan palasivat tuulenkaadolle, laskeutuen makaamaan lämpimään päivänpaisteeseen. Puolta tuntia myöhemmin Katkohammas ilmestyi lammikon vastaiselle rannalle. Häntä seurasivat muut majavat. Veden toisella puolen he nyt jatkoivat työtänsä, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Puunkatkojat palasivat puittensa luo. Puoli tusinaa työskenteli vedessä, kuljettaen muta- ja oksataakkoja. Lammen keskus oli heillä rajaviivana. Sen yli ei yksikään kulkenut. Kymmenisen kertaa seuraavan tunnin aikana muuan majavista ui rajaviivalle ja viipyi siinä, katsellen Kazanin tappamien pienokaisten kimaltelevia, pikku ruumiita. Ehkäpä se oli emo, ja ehkäpä jokin hienompi Kazanille tuntematon vaisto ilmaisi sen Harmaalle Hukalle. Sillä Harmaa Hukka meni kahdesti nuuskimaan pikku ruumiita ja kummallakin kertaa — näkemättä — juuri silloin, kun majavaemo oli tullut rajaviivalle.
Ensimmäinen raju kiihko oli haihtunut Kazanin verestä, ja hän katseli nyt majavia tarkoin. Hän oli saanut havaita, etteivät he olleet taistelijoita. Heitä oli monta yhtä vastaan, ja sittenkin he juoksivat häntä pakoon kuin kaniiniparvi. Katkohammas ei ollut edes iskenyt vastaan; ja vähitellen hänessä kehittyi se vakaumus, että heidän alueelleen tunkeutuneita eläimiä, jotka liikkuivat sekä vedessä että maalla, pitäisi pyydystää samoin kuin hän väijyi jäniksiä ja pyitä. Aikaisin iltapäivällä hän pujahti pensaikkoon Harmaan Hukan seuraamana. Hän oli usein aloittanut jäniksen väijymisen niin, että oli lähtenyt poispäin, ja yritti tätä sudentemppua nyt majavia vastaan. Tuulenkaadon takana hän kääntyi ja alkoi hölkätä jokea ylöspäin tuulen suuntaan. Neljännesmailin matkalla joki oli syvempi kuin milloinkaan ennen. Muuan heidän entisistä kahluupaikoistaan oli peräti veden vallassa, ja vihdoin Kazan hyppäsi veteen ja ui yli, jättäen Harmaan Hukan odottamaan virran toiselle puolelle.
Yksikseen hän samosi kiireesti patoa kohti, kulkien parinsadan metrin päässä joesta. Kahdenkymmenen metrin päässä padon alapuolella kasvoi veden partaalla tiheä leppä- ja pajupensaikko, ja Kazan käytti sitä hyväkseen. Hän lähestyi yhden tai parin loikkauksen päähän padosta kenenkään näkemättä ja kyyristyi matalaksi, valmiina hyppäämään esille otollisen tilaisuuden sattuessa. Useimmat majavat työskentelivät nyt vedessä. Rannalla oli neljä tai viisi veden reunassa ja jonkun matkan päässä virtaa ylöspäin. Monta minuuttia odotettuaan Kazan oli melkein panemaisillaan kaikki alttiiksi hyökkäämällä hurjasti vihollistensa kimppuun, kun jokin padolla sattunut liike kiinnitti hänen huomiotaan. Puolimatkassa patoa oli pari kolme majavaa lujittamassa keskikehää mutasementillä. Nopeasti kuin nuoli Kazan syöksyi piilostaan padon taustan suojaan. Täällä vesi oli hyvin matalaa, virran pääosa kun kulki vastakkaisen rannan läheltä. Se ei missään ylettynyt vatsaan asti, kun hän lähti kahlaamaan. Hän oli täydellisesti piilossa majavilta, ja tuuli oli hänelle suotuisa. Virtaavan veden pauhu tukahdutti sen vähäisen loiskeen, jonka hän sai aikaan.
Pian hän kuuli majavien puuhaavan yläpuolellaan. Kaatuneen koivun oksista hän tapasi jalansijan ja kapusi ylös. Hetkistä myöhemmin hänen päänsä ja hartiansa ilmestyivät padon harjalle. Melkein käpälän ulottuvilla sovitteli Katkohammas paikoilleen miehen käsivarren paksuista, kolmen jalan pituista haaparankoa. Hän oli niin touhuissaan, ettei kuullut eikä nähnyt Kazania. Toinen majava antoi varoitusmerkin molskahtamalla lampeen. Katkohammas hellitti katseensa työstään — ja hänen silmänsä kohtasivat Kazanin paljastetut torahampaat. Ei ollut aikaa kääntyä. Hän viskautui taaksepäin, mutta hetkistä liian myöhään. Kazan oli hänessä kiinni. Pitkät torahampaat upposivat syvälle Katkohampaan kaulaan. Mutta vanha majava oli viskautunut tarpeeksi kauas taaksepäin saadakseen Kazanin menettämään jalansijansa. Samassa hänen taltanmuotoiset hampaansa tarttuivat lujasti Kazanin höllään kurkkunahkaan. Näin toisiinsa takertuneina, Kazanin pitkät torahampaat uponneina melkein majavan henkitorveen asti, he molskahtivat lammikon syvään veteen.
Katkohammas painoi kuusikymmentä naulaa. Siitä hetkestä, jolloin hän kosketti veteen, hän oli omalla alallaan, ja pitäen sitkeästi kiinni Kazanin kurkusta hän upposi kuin rautamöhkäle. Kazan joutui ihan upoksiin. Vesi syöksyi hänen suuhunsa, korviinsa, silmiinsä ja sieraimiinsa. Hän sokaistui, ja hänen aistinsa olivat kolisevana sekamelskana. Mutta sensijaan, että olisi pyrkinyt vapaaksi, hän pidätti henkeään ja vajotti hampaansa syvemmälle. He koskettivat pehmeään pohjaan ja piehtaroivat hetkisen mudassa. Silloin Kazan hellitti otteensa. Hän taisteli nyt omasta hengestään — eikä Katkohampaan. Väkevien raajainsa kaikin voimin hän rimpuili päästäkseen irti, kohotakseen pinnalle raittiiseen ilmaan, elämään. Hän puristi leukansa lujasti yhteen, tietäen, että hengittäminen nyt olisi ollut kuolemaksi. Maalla hän olisi kyennyt vapautumaan Katkohampaan otteesta ilman ponnistusta. Mutta veden alla vanhan majavan nipistys oli vaarallisempi kuin ilveksen torahampaat olisivat olleet rannalla. Tuntui äkillinen vedenpyörre, kun toinen majava kierteli reuhtovan parin läheisyydessä. Jos toinen olisi liittynyt Katkohampaaseen, olisi Kazanin reuhtominen pian päättynyt. Mutta Luonto oli ennakolta arvannut päivän, jona Katkohammas joutuisi pedon kanssa taistelemaan. Vanhalla patriarkalla ei nyt ollut erikoista syytä pidellä Kazania veden alla. Hän ei ollut kostonhaluinen, ei himoinnut verta eikä kuolemaa. Huomatessaan olevansa vapaa ja käsittäen, ettei outo vihollinen, joka oli kahdesti hyökännyt hänen kimppuunsa, voinut häntä mitenkään vahingoittaa, hän hellitti otteensa.
Se ei ollut silmänräpäystäkään liian aikaista Kazanille. Heikosti hän pyristeli vedenpintaan kohoutuen. Kolmeksi neljäsosaksi jo hukuksissa hän vielä jaksoi nostaa etukäpälänsä padosta esille pistävän heikon oksan varaan. Siten hän sai aikaa täyttää keuhkonsa ilmalla ja yskiä pois veden, joka oli jo ollut vähällä hänet lopettaa. Kymmenen minuutin ajan hän piteli oksasta ennenkuin uskalsi yrittää lyhytmatkaista uintia rantaan. Sinne päästyään hän laahautui heikkona ylemmäs. Hänen ruumiinsa kaikki voimat olivat lopussa, ja jäsenet vapisivat. Leuat riippuivat velttoina. Hän oli menehtynyt — kerrassaan menehtynyt. Ja torahampaaton eläin oli hänet voittanut. Hän tunsi siitä johtuvan nöyryytyksen. Valuen ja nolona hiipien hän meni tuulenkaadolle, laskeusi aurinkoon makaamaan ja odotteli Harmaata Hukkaa.
Seurasi päiviä, joina Kazanin halu hävittää majavavihollisensa paisui hänen elämänsä kalvavaksi intohimoksi. Lampi kävi yhä pelottavammaksi. Majavat jatkoivat muuraustyötä vedessä nopeasti ja turvallisesti. Vesi nousi korkeammalle, joka vuorokausi, ja lampi itse laajeni tasaisesti. Vesi oli nyt ennättänyt tuulenkaatoa ympäröivään notkoon, ja kun vielä kuluisi viikko tai pari, majavien jatkaessa työtänsä, tulisi Kazanin ja Harmaan Hukan asunnosta vain pienoinen saari laajan, veden alle upotetun rämeikön keskellä.
Kazan metsästi nyt vain ruoan tähden eikä huvikseen. Lakkaamatta hän väijyi tilaisuutta ahdistaa Katkohampaan yhdyskunnan varomattomia jäseniä. Kolmantena päivänä vedenalaisen kamppailun jälkeen hän tappoi ison majavan, joka lähestyi liian lähelle pajupensaikkoa. Viidentenä päivänä retkeili kaksi nuorta majavaa tuulenkaadon takaiseen vedentäyttämään notkoon, ja Kazan tavoitti ne matalassa vedessä ja repi riekaleiksi. Näiden onnistuneiden hyökkäysten jälkeen majavat alkoivat työskennellä enimmäkseen yöllä. Se oli Kazanille eduksi, sillä hän oli yösaalistaja. Kahtena perättäisenä yönä hän surmasi majavan. Jos nuoretkin otetaan lukuun, oli hän ehtinyt tappaa seitsemän, kun saapui saukko.
Eipä ollut Katkohammas milloinkaan ollut kahden vaarallisemman tai julmemman vihollisen välissä kuin nämä kaksi olivat, jotka nyt häntä ahdistivat. Maalla Kazan oli häntä etevämpi nopeutensa, tarkemman vainunsa ja taistelutaitonsa nojalla. Vedessä saukko oli vieläkin suurempana uhkana. Hän oli nopeampi kuin kala, jonka hän tavoitti ruoakseen. Hänen hampaansa olivat kuin teräsneulat. Hän oli niin sileä ja liukas, että majavien olisi taltanmuotoisine hampaineen ollut mahdoton häntä pidättää, jos olisivat saaneet kiinni. Saukko, samoin kuin majava, ei ollut verenhimoinen. Sittenkin hän oli koko pohjolassa heidän heimonsa pahin hävittäjä — vielä pahempi kuin ihminen. Hän tuli ja meni kuin rutto ja pani talven kylmimpänä aikana toimeen suurimman hävityksen. Hän ei tällöin ahdistanut majavia näiden mukavissa asunnoissa, vaan teki semmoista, mitä ihminen olisi voinut vain dynamiitilla — teki aukon padon puhki. Nopeasti silloin vesi laski, pintajää ryskähti alas, ja majavien asunnot joutuivat kuiville. Siitä seurasi kuolema majaville — nälkään ja pakkaseen menehtyminen. Kun suojeleva vesi oli poistunut heidän asuntojensa ympäriltä ja kuiville juossut lampi oli sekasortoisena jäärykelmänä, samalla kun pakkasta oli neljä- tai viisikymmentä astetta, kuolivat he muutamassa tunnissa. Sillä majava, vaikka sillä on paksu turkki, kestää pakkasta vähemmän kuin ihminen. Pitkin talvea on hänen asuntoaan ympäröivä vesi hänelle yhtä tärkeätä kuin tuli on lapselle.
Mutta nyt oli kesä, eikä Katkohampaalla ja hänen yhdyskunnallaan ollut kovin suurta vaaraa saukosta. Jonkun verran työtä olisi hänen aiheuttamiensa vammojen korjaamisessa, mutta nyt oli lämmin ja ruokaa yllinkyllin. Kaksi päivää saukko hyppeli padon ja syvän lampiveden vaiheilla. Kazan piti häntä majavana ja yritti, vaikka turhaan, väijyen tavoittaa. Saukko katseli epäillen Kazania ja pysytteli visusti etäällä. Kumpikaan ei tiennyt toistaan liittolaiseksi.
Majavat jatkoivat sillä välin yhä varovaisempina työtään. Lammen vesi oli nyt noussut niin korkealle, että rakennusmestarit olivat alkaneet sommitella kolmea asuinkammiota. Kolmantena päivänä alkoi saukon hävitysvaisto toimia. Hän ryhtyi tutkimaan patoa, perustuksen juurelta. Kauan ei viipynytkään, ennenkuin hän tapasi heikon kohdan, josta nyt voisi aloittaa, ja terävillä hampaillaan ja pienellä pallonmuotoisella päällään hän ryhtyi nävertämään. Tuuman erältään hän tunkeutui kaivaen padon puhki ja jyrsien oksien päällitse ja alitse, aina muurauslaastin läpi. Hänen tekemänsä pyöreä reikä oli hyvinkin seitsemän tuumaa läpimitaten. Kuudessa tunnissa hän oli sen kaivanut padon viisijalkaisen kannan puhki.
Padosta alkoi syöksyä kova virta, ikäänkuin hydraulisen pumpun ajamana. Kazan ja Harmaa Hukka olivat juuri silloin piilossa lammikon etelärannalla pajukossa. He kuulivat aukon läpi tunkeutuvan veden kohinaa, ja Kazan näki saukon ryömivän padon harjalle ja ravistelevan itseään kuin tavattoman iso vesirotta. Kolmessakymmenessä minuutissa oli lammikon vesi huomattavasti alentunut, ja syöksyvän veden voima suurensi yhä aukkoa. Puolta tuntia myöhemmin olivat kymmenen tuumaa veden alle perustetut kolme asuinkammiota jääneet paljaalle mudalle. Vasta sitten, kun Katkohammas huomasi veden alkavan poistua näistä suojista, hän kävi rauhattomaksi. Hän joutui kauhun valtaan, ja kohta yhdyskunnan kaikki majavat kiihtyneinä ryntäilivät ympäri lampea. He uivat nopeasti rannasta toiseen, välittämättä ollenkaan rajaviivasta. Katkohammas ja vanhemmat työmiehet hyökkäsivät padolle, ja äristen saukko sukelsi heidän keskitseen nuolennopeasti matkoihinsa padon yläpuolelle lahdelmaa kohden.
Vesi laskeutui yhä nopeasti, ja samalla majavien kiihtymys kasvoi. He unohtivat Kazanin ja Harmaan Hukan. Useat yhdyskunnan nuorista jäsenistä nousivat rannalle lammen tuulenkaatopuolelle, ja hiljaa vikisten Kazan jo oli lähtemäisillään hiipimään takaisin pajukon kautta, kun samassa muuan vanha majava paapersi syvenevän mudan halki hänen väijytyspaikkansa likelle. Kahdella harppauksella Kazan tavoitti hänet, Harmaan Hukan seuratessa harppauksen verran jälempänä. Toiset majavat näkivät pian ratkaistun kamppailun ja lähtivät kiireesti lammen poikki vastapäiselle rannalle.
Vesi oli peräytynyt puolitiehen suurinta laajuuttaan, ennenkuin Katkohammas työläisineen oli keksinyt patoon tehdyn reiän. Korjaustyöhön ryhdyttiin heti. Siihen tarvittiin melkoisia näreitä ja pensaita, ja päästäkseen käsiksi tähän rakennusaineeseen oli majavien pakko hinata raskaat ruumiinsa laskevan veden jättämän kymmenen tai viidentoista jalan levyisen pehmeän liejualueen poikki. Torahampaan pelko ei nyt enää pidättänyt heitä. Vaisto sanoi heille, että he nyt taistelivat olemassaolostaan — että jos ei aukkoa saataisi tukituksi ja vettä pysymään lammessa, he olisivat hyvin pian vihollistensa vallassa.
Nyt tuli teurastuspäivä Harmaalle Hukalle ja Kazanille. He surmasivat vielä kaksi majavaa pajukon läheisessä liejussa. Sitten he menivät joen poikki lammikon alapuolelta ja sulkivat paluutien tuulenkaadon takaisessa notkossa kolmelta majavalta. Näillä ei ollut pelastumisen mahdollisuutta. Ne revittiin riekaleiksi. Ylempänä joen varrella Kazan tapasi nuoren majavan ja tappoi senkin.
Myöhään iltapäivällä teurastus loppui. Katkohammas ja hänen rohkeat rakennusmestarinsa olivat vihdoin saaneet reiän tukituksi, ja lammikon vesi alkoi nousta. Puolen mailin päässä jokea ylöspäin makasi iso saukko pitkänään puun rungolla lämmitellen itseään laskevan auringon viime hehkussa. Huomenna hän aikoi palata padolle ja uudistaa hävitystyönsä. Sellainen oli hänen menettelytapansa. Hänestä se oli vain leikkiä.
Mutta metsien merkillinen ja näkymätön valtias, O-se-ki, "henki", joksi villit heimot häntä nimittivät, armahti vihdoin Katkohammasta ja hänen tuhonalaista joukkoaan. Sillä auringonlaskun loppuhehkun hetkenä Kazan ja Harmaa Hukka hiipivät salavihkaa jokea ylöspäin — parahiksi tavatakseen saukon puolinukuksissa puunrungolla päivää paistattamassa.
Päivän työ, täysi vatsa ja lämmin auringonpaiste, jossa hän makasi, olivat kaikki yhteisvoimin tehneet saukon uniseksi. Hän oli yhtä liikkumaton kuin puunrunko, jolla hän pitkänään lojui. Hän oli iso, harmaa ja vanha. Niinä kymmenenä vuotena, jotka hän oli elänyt, hän oli osoittautunut viekkaudessa ihmistä etevämmäksi. Turhaan oli häntä varten viritetty rautoja. Kavalat ansapyytäjät olivat rakentaneet kivistä ja puista ahtaita sulkuväyliä häntä varten, mutta vanha saukko oli saattanut heidän viekkautensa häpeään ja välttänyt sulkujen alapäässä odottavia teräsleukoja. Hänen pehmeään mutaan jättämät jälkensä ilmaisivat hänen kokonsa. Harvat pyydystäjät olivat häntä nähneet. Hänen pehmeä nahkansa olisi jo aikoja sitten joutunut Lontooseen, Pariisiin tai Berliiniin, jollei hän olisi ollut niin viekas. Hän olisi kelvannut prinsessalle, herttualle tai keisarille. Kymmenen vuotta hän oli elänyt ja pelastunut rikkaiden pyyteiltä.
Mutta nyt oli kesä. Ainoakaan ansapyytäjä ei olisi häntä nyt surmannut, sillä hänen nahkansa oli arvoton. Luonto ja vaisto kumpikin ilmaisivat sen hänelle. Tähän vuodenaikaan hän ei pelännyt ihmistä, sillä täällä ei nyt ollutkaan pelättäviä ihmisiä. Hän siis torkkui rungollaan välittämättä mistään muusta kuin viihdyttävästä unesta ja auringon lämmöstä.
Keveästi astellen ja yhä etsien heidän valta-alueelleen tunkeutuneitten pehmeäkarvaisten vihollisten merkkejä Kazan hiipi jokea pitkin. Harmaa Hukka juoksi hänen hartiassaan kiinni. He liikkuivat äänettömästi, ja tuulikin suosi heitä — tuoden hajuja heitä kohden. Se toi saukon hajun. Kazanista ja Harmaasta Hukasta se oli vain iljettävän kalanhajuisen vesieläimen lemua, ja he luulivat sitä majavaksi. He etenivät vieläkin varovammin. Sitten Kazan näki ison saukon nukkumassa rungolla ja varoitti Harmaata Hukkaa. Tämä pysähtyi, seisoen pää ylöspäin suunnattuna sillä aikaa kun Kazan meni varovasti eteenpäin. Saukko liikahti levottomasti. Alkoi hämärtää. Auringon kultahohde oli kalvennut. Taempana pimenevässä metsässä tervehti pöllö matalalla huudollaan yötä. Saukko henkäisi syvään. Hänen viiksinen kuononsa vavahteli. Hän heräsi — liikahti — kun Kazan karkasi häneen kiinni. Rehellisessä kaksintaistelussa vanha saukko olisi ollut kelpo vastustaja. Mutta hänelle ei tarjoutunut tilaisuutta. Erämaasta itsestään oli ensi kerran hänen eläissään tullut hänen pahin vihollisensa. Tällä kertaa ei ihminen, vaan O-se-ki, metsän valtias, oli iskenyt häneen, eikä siitä ollut pelastusta. Kazanin torahampaat upposivat hänen pehmeään valtimoonsa. Ehkä hän kuoli tietämättä mikä oli karannut häneen kiinni. Sillä kuolema tuli pian, ja Kazan ja Harmaa Hukka jatkoivat matkaansa, etsien edelleen vihollisia tappaakseen, ja tietämättä, että saukossa he olivat tappaneet ainoan liittolaisensa, joka olisi karkoittanut majavat heidän rämeikkökodistaan.
Seuraavat päivät kävivät Kazanille ja Harmaalle Hukalle yhä toivottomammiksi. Nyt kun saukko oli poissa, oli Katkohammas joukkoineen voiton puolella. Päivittäin vesi eteni yhä kauemmas tuulenkaatoa ympäröivään notkoon. Heinäkuun puolivälissä yhdisti enää kapea maakaistale tuulenkaadon kummun rämeikön kuivaan maahan. Syvässä vedessä saivat majavat nyt työskennellä häiriintymättä. Tuuman erältään vesi kohosi, kunnes tuli päivä, jona se alkoi tulvia yhdistävän kannaksen yli. Viimeistä kertaa Kazan ja Harmaa Hukka lähtivät kodistaan ja matkasivat virtaa ylöspäin harjanteiden välillä. Joki merkitsi heille nyt muuta kuin ennen; ja kulkiessaan he haistelivat sen hajuja ja kuuntelivat sen ääniä hartaammin kuin milloinkaan ennen. Tähän mielenkiintoon sekoittui hieman pelkoakin, sillä siinä tavassa, kuinka majavat voittivat heidät, oli Kazanin ja Harmaan Hukan mielestä jotakin ihmisen tapaista. Ja kun he sinä yönä ison, valkean kuun hohteessa saapuivat sen majavayhdyskunnan hajuille asti, jonka Katkohammas oli jättänyt, kääntyivät he nopeasti pohjoiseen päin tasangoille. Näin oli uljas, vanha Katkohammas opettanut heitä kunnioittamaan oman sukunsa lihaa ja verta ja kättensä töitä.