XXI
LAUKAUS HIEKKASÄRKÄLLÄ
Heinä- ja elokuussa vuonna 1911 raivosivat suuret tulipalot pohjolassa. Kazanin ja Harmaan Hukan rämeikkökoti ja harjanteiden välinen vihreä laakso olivat säästyneet liekkimerien hävitykseltä; mutta kun he nyt taas lähtivät seikkailuretkilleen, ei kestänyt kauankaan ennenkuin heidän polkuanturansa joutuivat kosketuksiin kärventymisen, hiiltymisen ja autiuden kanssa, joka oli niin pian seurannut menneentalvista ruttoa ja nälkää.
Tappiolle jääneenä ja nöyryytettynä, kun majavat olivat hänet rämeiköltä karkoittaneet, Kazan ohjasi sokeaa puolisoaan ensinnä etelään. Kahdenkymmenen mailin päässä harjanteen takana he tapasivat tulen tuhoomat metsät. Hudsonin lahdelta puhaltavat tuulet olivat ajaneet liekit keskeymättömänä tulimerenä länteen, eivätkä nämä olleet jättäneet viheriää täplää tai elon merkkiäkään. Sokea Harmaa Hukka ei voinut mustunutta maailmaa nähdä, mutta hän tunsi sen. Se palautti hänen mieleensä Sun Rockin taistelun jälkeisen toisen tulen; ja kaikki hänen sokeuden teroittamat ihmeelliset vaistonsa sanoivat hänelle, että pohjoisessa päin — eikä etelässä — olivat heidän etsimänsä metsästysalueet.
Kazanin koiranveri veti häntä yhä etelään. Ei tosin siksi, että hän olisi etsinyt ihmisseuraa, sillä hänestä oli nyt tullut yhtä paha ihmisen verivihollinen kuin Harmaa Hukka itse. Etelään matkaaminen oli pelkästään koiranvaistoa; sudenvaisto taas vaati tulta kohdatessa kulkemaan pohjoiseen päin. Kolmannen päivän lopulla Harmaa Hukka voitti. He samosivat uudestaan harjanteiden välisen pienen laakson poikki luoteeseen Athabascan alueelle siihen suuntaan, joka lopulta oli viemässä heidät McFarlane-joen lähteille.
Myöhään edellisenä syksynä oli muuan kullanetsijä saapunut Slave-joen varrelle Fort Smithiin, mukanaan säilykepullollinen kultahietaa ja isompia palasia. Hän oli löytänyt kultaa McFarlanen varrelta. Ensimmäinen posti oli vienyt tiedon muuhun maailmaan, ja sydäntalvella lähtivät aarteitten etsijäin etujoukot lumikengillä ja koiravaljakoilla liikkeelle. Uudet löydöt seurasivat toisiaan tuhkatiheään. McFarlanessa oli runsaasti irrallista kultaa, ja kullankaivajien joukko paalutti rantavaltauksensa ja ryhtyi työhön. Myöhemmin tulleet kääntyivät uusille alueille, kauemmas koilliseen, ja Fort Smithiin saapui huhuja "löydöistä", jotka olivat Yukonin löytöjä rikkaammat. Uuteen maahan hyökkäsi aluksi parikymmentä miestä — sitten sata, viisisataa, tuhat. Useimmat tulivat eteläisiltä ruohoaavikoilta ja Saskatchewanin ja Frazerin kullanhuuhtomoilta. Kaukaa pohjoisesta, Mackenzien ja Liardin kautta, saapui Yukonista pienempi joukko ammattimiehiä ja seikkailijoita, jotka tiesivät, mitä merkitsi nähdä nälkää, palella ja tuuma tuumalta kuolla.
Muuan näitä myöhästyneitä oli Sandy McTrigger. Sandyllä oli erikoiset syynsä lähteä Yukonista. Hän oli huonossa huudossa poliisien kesken, jotka nuuskivat Dawsonin länsipuolista aluetta, ja lisäksi pennitön. Sittenkin hän oli parhaita kullanetsijöitä, mitä koskaan on Klondyken rantoja pitkin samoillut. Hän oli löytänyt kultaa miljoonan tai parin arvosta ja oikopäätä sen tuhlannut pelissä ja juopottelussa. Hän oli viekas ja älykäs. Hänellä ei ollut omaatuntoa, eikä häntä myöskään vaivannut pelko. Raakuus oli pääominaisuus, joka hänen kasvoissaan ilmeni. Hänen esiinpistävä leukansa, toisistaan loitonneet silmänsä, matala otsansa ja punatukkansa julistivat hänet kohta mieheksi, jota ei käynyt uskominen pitemmälle kuin näki tai pyssy kantoi. Hänen epäiltiin murhanneen pari miestä ja rosvonneen toisia; mutta tähän asti ei järjestysvalta ollut saanut häntä mistään kiikkiin. Tämän huonon puolen ohella oli Sandy McTriggerissä kylmäverisyyttä ja rohkeutta, jota hänen pahimman vihamiehensäkin täytyi ihailla, ja myöskin eräitä sielullisia syvyyksiä, joita hänen epämiellyttävät piirteensä eivät ilmaisseet.
Puolen vuoden kuluessa oli McFarlanen rannalle kohonnut Red Gold Cityn kaupunki, puolentoista sadan mailin päässä Fort Smithistä, jonne oli viisisataa mailia sivistyksen rajamailta. Kun Sandy tuli, tarkasteli hän maankiertäjäin raakaa joukkoa, pelihuoneita ja kapakoita uudessa kaupungissa ja päätteli mielessään, ettei aika vielä ollut otollinen "sisällisten" suunnitelmien toimeenpanemiselle. Hän pelasi vähän ja voitti sen verran, että kykeni ostamaan itselleen ruokaa ja puolittaiset varustukset. Muuan näiden varustusten näkyviä merkkejä oli vanha suustaladattava rihlapyssy. Sandy, joka aina oli kantanut parasta kaupassa esiintyvää Savage-kivääriä, nauroi sille. Mutta sen parempaa hän ei voinut varoillaan ostaa.
Hän lähti etelään — McFarlanea ylöspäin. Erästä määrättyä kohtaa kauempana joen varrella ei ollut tavattu kultaa. Sandy tunkeutui rohkeasti edemmäs. Vasta päästyään tutkimattomalle alueelle hän aloitti etsiskelynsä. Hitaasti hän raivasi itselleen tietä erästä kapeaa syrjäjokea pitkin, jonka lähteet olivat viiden- tai kuudenkymmenen mailin päässä kaakkoon. Siellä täällä hän löysi melko hyvän kultapitoisen hiekkakerroksen. Hän huuhtoi noin kuuden tai kahdeksan dollarin verran päivässä. Tämmöiset tulevaisuudentoiveet eivät häntä tyydyttäneet. Viikko viikolta hän kulki edelleen jokea ylöspäin, mutta mitä etäämmälle hän joutui, sitä niukemmaksi kävi saalis. Vihdoin hän löysi vain sattumalta värihiekkaa. Tällaisten ikävien viikkojen jälkeen Sandy oli vaarallinen — toisten seurassa. Yksin ollessaan hän ei tehnyt pahaa.
Eräänä iltapäivänä hän laski kanoottinsa rantaan, valkealle hiekkakaistaleelle. Tämä oli laajentuneen joen mutkassa ja näytti lupaavan ainakin hiukan värihiekkaa. Hän oli kumartunut veden partaalle, kun kosteassa hiekassa jokin herätti hänen huomiotaan. Hänen näkemänsä olivat eläinten jalanjälkiä. Kaksi oli tullut rantaan juomaan. Ne olivat seisoneet vierekkäin. Ja jäljet olivat tuoreita — enintään kaksi tai kolme tuntia sitten astuttuja. Sandyn silmiin tuli välke, joka ilmaisi mielenkiintoa. Hän katseli taakseen ja virtaa ylös- ja alaspäin.
"Susia", murisi hän. "Kunpa voisin ampua ne vanhalla minuuttilaukaisijallani. Jukoliste — kuulepa tuota! Vieläpä keskellä kirkasta päivää!"
Hän kavahti pystyyn ja riensi pensaikkoon.
Neljännesmailin päässä oli Harmaa Hukka saanut tuulen mukana sieraimiinsa pelättyä ihmishajua ja kaiutti nyt kuuluville varoituksensa. Se oli pitkää, valittavaa ulvontaa, ja vasta kun sen viimeiset kajahdukset olivat häipyneet, liikahti Sandy McTrigger. Sitten hän palasi kanootille, otti esille vanhan luodikkonsa, pisti uuden nallihatun sytytinpuikkoon ja katosi kiireesti rantaäyrään taakse.
Viikon päivät olivat Kazan ja Harmaa Hukka samoilleet McFarlanen lähteillä, ja ensi kertaa viime talven jälkeen oli Harmaa Hukka tuntenut ihmishajua ilmassa. Silloin kun tuuli toi hänelle vaaran sanoman, oli hän yksin. Pari kolme minuuttia aikaisemmin oli Kazan lähtenyt lumikenkäjänistä ajamaan, ja Harmaa Hukka lojui pitkänään maassa pensaan suojassa häntä odotellen. Tällaisina hetkinä, jolloin hän oli yksinään, hän alinomaa haisteli ilmaa. Ensin hän oli neljännesmailin päästä kuullut Sandy McTriggerin melan kalahtelevan kanootin kylkeen. Sitten oli pian tuntunut hajua. Viisi minuuttia hänen varoitusulvontansa jälkeen seisoi Kazan hänen rinnallaan, pää pystyssä, suu ammollaan läähättämässä.
Sandy oli metsästänyt napakettuja ja noudatti nyt eskimojen ajotapaa, kiertäen puoliympyrää, kunnes pääsi tuulen alle. Kazan sai sieraimiinsa yhden ainoan henkäyksen ihmisen saastuttamaa ilmaa, ja hänen selkänsä kävi kankeaksi.
Mutta sokea Harmaa Hukka oli pohjolan pientä, punasilmäistä kettua tarkka-aistisempi. Hänen suippokärkinen kuononsa seurasi hitaasti Sandyn liikehtimistä. Hän kuuli kuivan oksan raksahtavan miehen, jalkojen alla kolmensadan metrin päässä. Hän erotti pyssynputken metallisen kalahduksen, sen iskiessä koivun kylkeen. Heti kun häneltä hävisi Sandyn haju, vikisi hän, hieroi itseään Kazania vasten ja juoksi jonkun askeleen lounaaseen päin.
Tällaisina hetkinä Kazan harvoin kieltäytyi noudattamasta hänen ohjaustaan. He juoksivat pois vieretysten, ja sillä aikaa kun Sandy käärmeen tavoin mateli lähemmäs vastatuuleen, kurkisteli Kazan rantapensaikon reunasta valkealle hietakaistaleelle jätettyä kanoottia. Kun Sandy tunnin verran turhaan väijyttyään palasi, veivät kahdet tuoreet jäljet suoraan kanootin luo. Hän katseli niitä hämmästyneenä, synkkä irvistys sai hänen ilkeät kasvonsa vääristymään. Hän hihitti mennessään tavara-arkkunsa luo ja penkoi esille pienen kumipussin. Siitä hän otti tarkasti tulpalla suljetun pullon, joka oli täynnä liivatekapseleita. Jokaisessa pikku kapselissa oli viisi graania strykniiniä.
Hämärien huhujen mukaan Sandy McTrigger oli kerran koetellut tällaisen kapselin tehoa tipauttamalla sen kahvikuppiin ja antamalla sen eräälle miehelle, mutta poliisi ei milloinkaan ollut saanut asiaa toteen. Hän oli harjaantunut myrkkyjen käyttäjä. Todennäköisesti hän oli aikoinaan tappanut tuhatkunnan kettua, ja taas hän hihitti ottaessaan esiin tusinan näitä kapseleita ja ajatellessaan, kuinka helppoa olisi pyydystää tuo utelias susipari. Kaksi tai kolme päivää sitten hän oli tappanut karibun, ja jokaisen kapselin hän kääri pieneen palloon peuranrasvaa, käyttäen siinä puuhassa sormien asemesta lyhyitä tikkuja, jottei jäisi mitään ihmishajua kuolemansyötteihin. Ennen auringonlaskua Sandy lähti suoraan kentän poikki, sirotellen syöttejään. Useimmat niistä hän ripusti mataliin pensaisiin. Toiset hän pudotti vanhoille jäniksen ja karibun jäljille. Sitten hän palasi joelle ja keitti illallisensa.
Seuraavana aamuna hän oli varhain jalkeilla kokemassa myrkkysyöttejään. Ensimmäinen oli koskematon. Toinen oli siinä, mihin hän oli sen pannut. Kolmas oli poissa! Sandy värähti katsellessaan ympärillensä. Jostakin paikasta kahden tai kolmen sadan metrin alalla hän uskoi löytävänsä otuksen. Sitten hänen katseensa sattui maahan pensaan alle, mihin hän oli ripustanut myrkkykapselin, ja kirous pääsi hänen huuliltaan. Syötti oli jätetty nielemättä. Karibun rasva oli hajallaan pensaan alla, ja sen paksuimmassa kimpaleessa oli edelleen pieni valkea kapseli — särkymättä!
Se oli Sandyn ensimmäinen tutustuminen villiin eläimeen, jonka vaistot olivat sokeuden teroittamat, ja hän oli ymmällä. Hän ei ollut milloinkaan ennen saanut tällaista kokea. Jos ketun tai suden sai vietellyksi niin pitkälle, että se koski syöttiin, seurasi siitä, että syötti myös nielaistiin. Sandy siirtyi neljännelle ja viidennelle syötille. Ne olivat koskemattomia. Kuudes oli revitty palasiksi, kuten kolmas. Tällä kertaa kapseli oli murrettu, ja valkoinen jauhe oli hajallaan. Kaksi myrkkysyöttiä vielä Sandy löysi samaan tapaan hajoitettuina. Hän tiesi Kazanin ja Harmaan Hukan tehneen tämän työn, sillä hän tapasi heidän jalkainsa jälkiä kymmenkunnassa eri paikassa. Viikkokausien turhassa vaivassa kasaantunut paha tuuli purkautui rajuksi suuttumukseksi. Vihdoinkin hän oli löytänyt jotakin kouraantuntuvaa kirottavaa. Myrkkysyöttiensä epäonnistumista hän piti ikäänkuin yleisen huonon onnensa huippukohtana. Kaikki oli häntä vastaan, niin hän uskoi, ja hän päätti palata Red Gold Cityyn. Varhain iltapäivällä hän työnsi vesille kanoottinsa ja antoi mennä virtaa alaspäin. Hän tyytyi siihen vauhtiin, jolla virta vei häntä, ja käytteli melaansa juuri sen verran, että kykeni pitämään kevyttä venettään oikeassa suunnassa. Hän nojasi mukavasti taaksepäin ja poltteli piippuaan, vanha rihlapyssy polvien välissä. Tuuli puhalsi vasten kasvoja, ja hän tähysteli visusti riistaa.
Oli myöhäinen iltapäivä, kun Kazan ja Harmaa Hukka ilmestyivät hietasärkälle viiden tai kuuden mailin päässä virtaa alaspäin. Kazan latki viileää vettä juuri kun Sandy hiljalleen ajelehti erään polvekkeen ympäri sata metriä heitä ylempänä. Jos tuuli olisi ollut suotuisa tai jos Sandy olisi melonut, olisi Harmaa Hukka keksinyt vaaran. Vasta sitten hän vainusi vihollisen, kun vanhanaikaisen luodikon lukko napsahti, ja tämä läheisyys tuntui vihlovalta. Kazan kuuli sen myös ja lakkasi juomasta, kääntyen sinne päin. Samassa Sandy veti liipasinta. Tuprahti savua, kuului pamaus ja Kazan tunsi tulikuuman virran kiitävän salamannopeasti aivojensa läpi. Hän horjahti taaksepäin, sitten hän lyyhistyi maahan raukeaksi kasaksi. Harmaa Hukka syöksyi kuin nuoli pensaikkoon. Sokeana hän ei ollut nähnyt Kazanin sortuvan valkealle hiedalle. Vasta neljännesmailin päässä valkoisen miehen luodikon kauheasta jyrähdyksestä Harmaa Hukka pysähtyi odottamaan kumppaniaan.
Riemusta huutaen Sandy McTrigger meloi kanoottinsa hietasärkälle.
"Sainpa sinut, senkin vietävä!" huusi hän. "Olisin saanut toisenkin, jos minulla olisi parempi ase kuin tämä kirottu muinaisjäännös!"
Hän käänsi Kazanin päätä pyssynperällään, ja tyytyväisyyden ilme muuttui äkkiä kummastukseksi. Ensi kertaa hän nyt näki Kazanin kaulavyön.
"Tuhat tulimmaista, se ei olekaan susi!" sanoi hän huohottaen. "Se on koira, Sandy McTrigger — koira!"