XXII
SANDY McTRIGGERIN MENETELMÄ
McTrigger laskeutui polvilleen hiedalle. Riemun ilme oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Hän kiersi vyötä koiran veltossa kaulassa, kunnes sai näkyviinsä kuluneen levyn, jossa erotti heikosti kaiverretut kirjaimet, K-A-Z-A-N. Hän tavasi kirjaimet yksitellen, ja hänen katseensa osoitti, ettei hän vielä oikein uskonut näkemäänsä ja kuulemaansa.
"Koira!" huudahti hän taas. "Koira, Sandy McTrigger, vieläpä — komea!"
Hän nousi seisomaan ja katseli uhriaan. Kazanin kuononpään kohdalla oli hiedassa verilammikko. Hetken päästä Sandy kumartui katsomaan, mihin hänen luotinsa oli osunut. Hänen tarkastuksensa tuloksena oli vieläkin suurempi mielenkiinto. Suustaladattavan raskas luoti oli osunut juuri päälakeen. Se oli vain huumannut, mutta ei ollut edes pääkalloa rikkonut, ja silloin Sandy käsitti Kazanin hartioiden ja jalkojen vavahdukset. Hän oli niitä pitänyt kuolevan viimeisinä lihaskouristuksina. Mutta Kazan ei ollut kuolemaisillaan. Hän oli vain pökertynyt ja voisi taas nousta jaloilleen jonkun minuutin päästä.
Sandy oli asiantuntija, kun oli puhe koirista, jotka olivat kuluttaneet rekivaljaita. Niiden parissa hän oli viettänyt kaksi kolmannesta elämästään. Vain kerran katsahdettuaan hän kykeni ilmaisemaan niiden iän, arvon ja osan niiden elämäkertaa. Lumessa hän osasi jäljistä erottaa mackenziekoiran malamute-koirasta ja eskimokoiran jäljet yukonilaisen vetokoiran jäljistä. Hän tarkasti Kazanin jalkoja. Ne olivat sudenjalat, ja hän nauroi ääneen. Kazan oli osaksi villiä alkuperää, iso ja voimakas, ja Sandyn mieleen johtui tuleva talvi ja ne korkeat hinnat, joita Red Gold Cityssä maksettaisiin koirista.
Hän kävi kanootistaan noutamassa vyyhdin lujaa hirvennahkahihnaa. Sitten hän istahti jalat ristissä maahan Kazanin eteen ja alkoi valmistaa kuonokoppaa. Hän teki sen nahkahihnan kaistaleista samaan tapaan palmikoimalla kuin valmisti lumikengän. Kymmenen minuutin kuluttua hän pisti kuonokopan Kazanin päähän ja kiinnitti sen lujasti hänen kaulaansa. Koiran kaulavyöhön hän sitoi kymmenjalkaisen hihnan. Sitten hän istahti loitommas odottamaan Kazanin virkoamista.
Kun Kazan ensin kohotti päätänsä, ei hän nähnyt mitään. Hänen silmissään oli punainen häive. Mutta pian se hävisi, ja hän näki miehen. Hänen ensi vaistonsa ajoi hänet yrittämään nousta pystyyn. Kolmasti hän lyyhistyi takaisin, ennenkuin pysyi jaloillaan. Sandy kyyristeli kuuden jalan päässä, pidellen hihnaa ja irvistellen. Kazanin torahampaat välkähtivät. Hän murisi, ja selkäharja kohosi uhkaavasti. Sandy kavahti jaloilleen.
"Arvaan kyllä, mitä sinulla on mielessä", sanoi hän. "Olenhan ollut sinunlaistesi kanssa tekemisissä ennen. Kirotut sudet ovat villinneet sinut häijyksi, ja nyt kaipaat koko paljon nuijaa, ennenkuin taas olet tolkussasi. Hei, katsopa tätä —"
Sandy oli ollut kyllin varovainen ottaakseen mukaansa paitsi hihnaa myöskin nuijan. Hän sieppasi sen hietikolta, jonne oli sen heittänyt. Kazanin voimat olivat palanneet entiselleen. Hän ei ollut enää pökerryksissään. Sumu oli hälvennyt hänen silmistään. Edessään hän näki vielä kerran entisen vihollisensa, miehen — miehen nuijineen. Hänen villin luontonsa koko rajuus kuohahti tuokiossa hereille. Vaistomaisesti hän tiesi, että Harmaa Hukka oli mennyt, ja että tämä mies oli siihen syypää. Hän tiesi, että tämä mies oli myöskin tuottanut hänen oman vammansa, ja mitä hän miehen syyksi luki, sitä hän samalla piti nuijan ansiona. Hänen uudemman käsityskantansa mukaan, jonka vapaus ja Harmaa Hukka olivat hänessä kehittäneet, kuuluivat mies ja nuija erottamattomasti yhteen. Ärähtäen hän ryntäsi Sandyä tavoittamaan. Mies ei ollut odottanut suoranaista hyökkäystä, ja ennenkuin hän ehti nostaa nuijaansa tai hypähtää syrjään, oli Kazan paiskautunut suoraan hänen rintaansa vasten. Kazanin leukoja ympäröivä kuonokoppa oli hänen pelastuksensa. Hampaat, jotka halusta olisivat repineet hänen kurkkunsa, näykkäsivät vaarattomasti. Koiran painosta mies kaatui selälleen, kuin heittokoneen kaatamana.
Nopeasti kuin kissa hän taas oli jaloillaan, hihnan pää kierrettynä moneen kertaan kätensä ympäri. Kazan syöksähti taas, ja tällä kertaa häntä kohtasi raivoisa huitaisu nuijalla. Se jysähti hänen hartiaansa ja kellisti hänet hiekalle. Ennenkuin hän ehti tointua, oli Sandy hänen kimpussaan niin vimmattuna kuin järkensä menettänyt. Hän lyhensi hihnaa kiertämällä sitä yhä uudestaan kätensä ympäri, ja nuija kohosi ja laski sen käyttöön kauan tottuneen taidolla ja voimalla. Ensi iskut vain lisäsivät Kazanin ihmisvihaa ja hänen hyökkäyksensä rajuutta ja rohkeutta. Yhä uudestaan hän hyppäsi kohti, ja joka kerta nuija sattui häneen niin voimakkaasti, että se oli vähällä murskata luutkin. Sandyn julman suun tienoilla näkyi tiukka ja ankara piirre. Tällaista koiraa hän ei ollut ennen tavannut, ja hän oli hieman hermostunut, vaikka Kazanilla olikin kuonokoppa. Kolmasti olisivat Kazanin hampaat uponneet syvälle Sandyn lihaan, mutta kuonokoppa esti. Jos se olisi luistanut pois koiran leuoilta tai murtunut —
Sandy antoi Kazanin päähän osuvan jysähtävän iskun seurata tätä kuvitelmaa, ja taaskin lyyhistyi vanha tappelija raukeana hiedalle. McTrigger hengitti läähättäen. Hän oli melkein menehtyä. Vasta kun nuija oli lentänyt hänen kädestään, käsitti hän, kuinka epätoivoinen tämä taistelu oli ollut. Ennenkuin Kazan oli tointunut saamastaan huumaavasta iskusta, tarkasti Sandy kuonokoppaa ja tiukensi sitä lisäämällä toisen hihnan. Sitten hän kiskoi Kazanin pölkyn luo, jonka nousuvesi oli tuonut rannalle muutamien metrien päähän, ja kiinnitti hihnan pään kuivuneeseen oksaan. Senjälkeen hän veti kanoottinsa ylemmäksi hiekalle ja alkoi valmistaa yöleiriä.
Kun Kazanin huumaantuneet aistit taas olivat kunnossa, katseli hän hetken aikaa liikahtamatta Sandy McTriggeriä. Joka luussaan hän tunsi särkyä. Hänen leukansa olivat kipeät ja veriset. Ylähuuli oli murskana siltä kohtaa, johon nuija oli osunut. Toinen silmä oli melkein ummessa. Useita kertoja Sandy tuli likelle, hyvin iloissaan siitä tuloksesta, jota hän piti selkäsaunan ansiona. Joka kerta hänellä oli nuija mukanaan. Kolmannella kerralla hän työnsi sillä Kazania, ja tämä ärisi ja tarttui raivoissaan sen päähän. Sitä Sandy halusikin — se oli koirankesyttäjän ikivanha temppu. Heti hän taas käytteli nuijaansa, kunnes Kazan vingahtaen painui pölkyn suojaan, johon hänet oli kiinnitetty. Hän pystyi tuskin ryömimään. Hänen oikea etukäpälänsä oli ruhjoutunut. Takakoivet luhistuivat kokoon hänen aliansa. Tämän toisen selkäsaunan jälkeen Kazan ei olisi vähään aikaan kyennyt karkaamaan, vaikka olisi ollut vapaa.
Sandy oli tavattoman hyvällä tuulella.
"Minä ajan totta vie sinusta paholaisen ulos", vakuutti hän Kazanille jo kahdennenkymmenennen kerran. "Ei mikään ole niin etevä kuin selkäsauna saamaan koirat ja naiset järkiinsä. Ellet sinä kuukauden päästä ole kahdensadan dollarin arvoinen, niin nyljen sinut elävältä."
Kolmasti Sandy vielä koetti ennen pimeän tuloa ärsyttää Kazania. Mutta Kazanilla ei ollut enää halua taistella. Hänen saamansa kaksi kauheaa selkäsaunaa ja päälakeen osuneen luodin ruhjova voima olivat tehneet hänet sairaaksi. Hän makasi pää etukäpälien välissä, silmät suljettuina, eikä nähnyt McTriggeriä. Hän ei ollut tietääkseen kuononsa eteen viskatusta lihasta. Hän ei huomannut, milloin auringon viime säteet peittyivät läntisten metsien taa, tai milloin pimeys alkoi. Mutta eräs seikka hänet viimein herätti horroksistaan. Hänen huumaantuneisiin ja sairaisiin aivoihinsa se tuli kuin kutsuna kaukaisesta menneisyydestä, ja hän kohotti päätänsä ja kuunteli. Loitommas hiekalle oli McTrigger tehnyt tulen, ja mies seisoi nyt sen punaisessa hehkussa kääntyneenä rantaviivan takaisiin tummiin varjoihin päin. Hänkin kuunteli. Se, mikä oli herättänyt Kazanin, tuli nyt taas — Harmaan Hukan kaukaa tasangolta kuuluva turha, valittava huuto.
Vinkuen Kazan kavahti pystyyn, pureskellen hihnaansa. Sandy sieppasi nuijansa ja riensi häntä kohden.
"Alas, senkin pakana!"
Tulen valossa nuija kohosi ja laski hirvittävän nopeasti. Kun McTrigger palasi tulen luo, huohotti hän taas kovasti. Hän viskasi nuijan vuoteeksi levittämiensä peitteiden viereen. Nuija oli nyt erinäköinen. Siinä oli verta ja karvoja.
"Uskonpa, että se ajaa sisun", mutisi hän hihittäen. "Mutta jollei se onnistu, niin tapan sen!"
Useita kertoja Kazan kuuli sinä yönä Harmaan Hukan kutsun. Hän vikisi hiljaa vastaukseksi, peläten nuijaa. Hän tuijotti tuleen, kunnes sen viimeinen hehku sammui, ja hinautui sitten varovasti pölkyn juurelta. Pari kolme kertaa hän yritti seistä, mutta vaipui joka kerta takaisin. Hänen jalkansa eivät olleet poikki, mutta niillä seisominen oli tuskallista. Hän oli hiessä ja kuumeinen. Kaiken yötä hän janoissaan himoitsi vettä.
Kun Sandy varhain aamun sarastaessa ryömi esille peitteittensä välistä, antoi hän koiralle sekä ruokaa että juomaa. Vettä Kazan joi, mutta ruokaan ei tahtonut kajota. Sandy oli tyytyväinen koirassa tapahtuneeseen muutokseen. Kun sitten aurinko nousi, oli hän lopettanut aamiaisensa, valmiina lähtemään matkalle. Nyt hän lähestyi Kazania pelkäämättä, ilman nuijaa. Päästettyään irti hihnan hän laahasi koiran kanootin luo. Kazan kyyristyi hiekalle siksi aikaa, kun hänen vangitsijansa kiinnitti hihnan pään kanootin perään. Sandy irvisteli. Se, mitä nyt oli tulossa, tuottaisi hänelle huvia. Yukonissa hän oli oppinut, kuinka koirista saadaan sisu lähtemään.
Hän työnsi kanootin rannasta keula edellä. Ponnistaen melalla hän alkoi sitten kiskoa Kazania veteen. Pian Kazan seisoi etujalkoineen kosteassa hiedassa virran partaalla. Hetkeksi Sandy höllensi hihnaa ja tempaisi sitten äkkiä Kazanin rajusti rannalta jokeen. Samassa hän työnsi kanoottinsa keskivirtaan, käänsi sen nopeasti virran suuntaan ja alkoi meloa niin paljon, että hihna kiristyi hänen uhrinsa kaulan ympärillä. Väsymyksestään ja vammoistaan huolimatta Kazanin oli nyt pakko uida pitääkseen päänsä veden yläpuolella. Kanootin vanavedessä ja Sandyn meloessa yhä voimakkaammin hänen asemansa kävi hetki hetkeltä yltyväksi kidutukseksi. Välistä hänen pörröinen päänsä oli kokonaan veden alla. Toisin vuoroin Sandy odotti, kunnes koira oli ajautunut veneen sivulle, ja sitten painoi hänet veden alle melansa päällä.
Kazan kävi yhä heikommaksi. Kun oli kuljettu puoli mailia, oli hän jo hukkumaisillaan. Vasta silloin Sandy kiskoi hänet sivulleen ja hinasi kanoottiin. Raukeana ja läähättäen koira vaipui pohjalle. Vaikka Sandyn menettely olikin raaka, oli se ainakin täyttänyt hänen tarkoituksensa. Kazanissa ei enää ollut taistelun halua. Hän ei enää kamppaillut vapautensa puolesta. Hän tiesi, että tämä mies oli hänen herransa, ja toistaiseksi häneltä oli sisu mennyt. Nyt hän halusi vain saada maata kanootin pohjalla, poissa nuijan ulottuvilta ja turvassa vedeltä. Nuija lojui hänen ja miehen välissä. Sen pää oli jalan tai parin päässä, ja sieraimiinsa hän sai oman verensä hajua.
Viisi päivää ja yötä jatkui kulkua myötävirtaan, ja McTrigger sivisti Kazania vielä kolmella nuijasaunalla ja uudella turvautumisella vesikidutukseen. Kuudennen päivän aamuna he saapuivat Red Gold Cityyn, ja McTrigger pystytti telttansa joen rannalle. Jostakin hän hankki ketjun Kazanille ja kiinnitettyään koiran varmasti teltan taakse leikkasi irti nahkaisen kuonokopan.
"Sinähän et voi lihota kuonokopassa", puheli hän vangilleen. "Ja minä tahdon sinusta taas väkevän, ja sitten saat olla niin raju kuin itse helvetti. Minulla on eräs tuuma. Sinä näet voit antaa selkään oman painosi määrälle villikissoja. Me esitämme piankin näytöksen, joka täyttää taskumme kultahiekalla. Semmoista olen pannut toimeen ennenkin, ja nyt se käy päinsä täällä. Susi ja koira jumaliste, siitähän vasta valtti tulee."
Kahdesti päivässä hän tästedes vei tuoretta, raakaa lihaa Kazanille. Pian Kazanin into ja rohkeus palasivat. Kipu hävisi jäsenistä. Ruhjotut leuat paranivat. Ja neljännestä päivästä lähtien hän joka kerta, kun Sandy ruokineen saapui, tervehti ärisevien torahampaittensa taisteluhaasteella. Nyt McTrigger ei lyönyt. Hän ei antanut koiralle ollenkaan kalaa eikä talia ja jauhoja — ei mitään muuta kuin raakaa lihaa. Hän matkasi viisi mailia jokea ylöspäin noutamaan tapetun karibun tuoreet sisälmykset. Eräänä päivänä Sandyllä oli toinen mies mukanaan, ja kun vieras lähestyi askeleen verran liian lähelle, teki Kazan nopean äkkihyökkäyksen häntä kohden. Mies hypähti takaisin ja kirosi hämmästyneenä.
"Tuo kelpaa", murisi hän. "Se on tosin kymmentä tai viittätoista naulaa köykäisempi kuin tanskalainen, mutta sillä on hampaat ja sukkelat käänteet. Kyllä se pystyy esittämään komean näytelmän ennenkuin kukistuu."
"Panen veikkaa viisikolmatta prosenttia omasta osuudestani, että se ei joudu tappiolle", esitti Sandy.
"Kättä päälle!" sanoi toinen. "Kauanko kestää ennenkuin se on valmis?"
Sandy mietti hetkisen.
"Viikko vielä", vastasi hän. "Sitä ennen sillä ei ole täyttä painoansa. Sanotaan tästä päivästä viikko. Ensi tiistai-iltana. Sopiiko se teille, Harker?"
Harker nyökkäsi.
"Ensi tiistai-iltana", toisti hän. Sitten hän lisäsi: "Lyön vetoa puolet osuudestani, että tanskalainen tappaa teidän susikoiranne."
Sandy loi Kazaniin pitkällisen katseen.
"Sanasta miestä", sanoi hän, ja sitten Harkerin kättä pudistaessaan: "En usko, että täältä Yukoniin asti mikään koira kykenee tappamaan suden."