XXIII
PROFESSORI McGILLIN VÄLIINTULO
Red Gold City oli valmis iltahuvitukseen. Siellä oli jonkun verran pelattu, vähän tapeltu ja riittämään asti viljelty väkijuomia, jotta silloin tällöin innostuttiin, mutta ratsupoliisin läsnäolo oli kyennyt pysyttämään elämän tavattoman yksitoikkoisena, verrattuna Dawsonin seudun oloihin parin sadan mailin päässä pohjoisempana. Sandy McTriggerin ja Jan Harkerin tarjooma huvitilaisuus sai osakseen innostunutta suosiota. Uutinen siitä levisi kahdenkymmenen mailin alalle Red Gold Cityn ympäristöön, eikä ollut kaupungissa milloinkaan vallinnut suurempaa kiihtymystä kuin tämän suuren ottelun iltapäivänä ja iltana. Se johtui suureksi osaksi siitä, että Kazan ja tavattoman iso tanskalainen koira oli asetettu näytteille, kumpikin omaan vakituiseen häkkiinsä, ja kuumeinen vedonlyönti alkoi. Kolme sataa miestä, jotka kukin maksoivat viisi dollaria päästäkseen katsomaan taistelua, tarkasteli ottelijoita häkinsälöjen lomitse. Harkerin koira oli ison tanskalaisen ja verikoiran jälkeläinen, syntynyt pohjolassa ja opetettu valjaskoiraksi. Hänen puolestaan lyötiin vetoa kaksi, välistä kolmekin yhtä vastaan. Näillä ehdoilla olisi Kazanilla voinut paljonkin ansaita. Ne, jotka uskalsivat hänen puolestaan panna vetoon, olivat vanhempia erämiehiä — sellaisia, jotka olivat viettäneet elämänsä koirien parissa ja tiesivät, mitä Kazanin silmien punainen kiilto merkitsi. Eräs vanha kaivosmies Kootenaysta kuiskasi toisen korvaan:
"Minä löisin vaikka tasavetoa sen puolesta. Antaisin vielä lisääkin, jos vaadittaisiin. Se voittaa tanskalaisen tuota pikaa. Tanskalaisella ei ole mitään varmaa taistelutapaa."
"Mutta se on painava", sanoi toinen epäröiden. "Katsopa sen leukoja ja hartioita."
"Ja sen isoja jalkoja, pehmeää kurkkua ja vatsan kömpelöä paksuutta", keskeytti Kootenayn mies. "Hitto vie, mies, usko minua äläkä pane rahojasi tanskalaisen puolesta!"
Toisia yhtyi heidän seuraansa. Kazan oli aluksi ärissyt kaikille näille ympäröiville kasvoille. Mutta nyt hän makasi nojaten häkin laudoitettuun peräseinään ja katseli heitä jurosti etukäpäliensä välistä.
Taistelu piti suoritettaman Harkerin asunnossa, joka oli jonkinlainen kapakan ja kahvilan välimuoto. Penkit ja pöydät oli siirretty syrjään, ja ison huoneen keskellä oli kolme ja puoli jalkaa lattiasta kohoavalla korokkeella kymmenen jalan läpimittainen häkki. Kolmensadan katsojan istuimet oli asetettu sen ympärille. Häkin avonaisen yläosan kohdalle oli ripustettu kaksi isoa, lasiheijastimilla varustettua öljylamppua.
Kello oli kahdeksan, kun Harker, McTrigger ja kaksi muuta miestä kantoivat Kazanin näyttämölle, seipäitten varassa, jotka pistivät esiin hänen häkkinsä pohjasta. Toinen koira oli jo taisteluhäkissä. Hän seisoi silmiään räpytellen välkkyvien lamppujen kirkkaassa valossa. Nähdessään Kazanin hän nosti korvansa pystyyn. Kazan ei paljastanut torahampaitaan. Kumpikaan ei osoittanut odotettua kiukkuisuutta. Tämä oli heidän ensi kohtaamisensa, ja tyytymätön murina kävi rivien kautta, joissa nuo kolmesataa miestä istuivat. Tanskalainen pysyi liikkumatta kuin kallio Kazania työnnettäessä omasta häkistään taisteluhäkkiin. Hän ei hyppinyt eikä murissut. Hän tarkasteli Kazania epäluuloisesti ja kysyvästi, kannattaen arvokkaasti uljasta päätään, ja sitten hän taas katsoi odottavien miesten kiihottuneihin kasvoihin.
Jonkun hetken Kazan seisoi jalat jäykkinä, silmäten tanskalaista. Sitten hänen hartiansa painuivat, ja hänkin tähysteli kylmästi joukkoa, joka oli odottanut taistelua elämästä ja kuolemasta. Ivanauru kajahteli pitkin tiheitä rivejä. Vihellyksiä ja herjasanoja sateli McTriggerille ja Harkerille, ja kiukkuisia ääniä sekaantui yhä kasvavaan tyytymättömyyteen ja sekamelskaan, vaatien rahojaan takaisin. Sandyn kasvot punoittivat nöyryytyksestä ja raivosta. Harkerin otsan siniset suonet olivat kahta vertaa paksummat kuin tavallisesti. Hän heristi nyrkkiään joukkoa kohti ja huusi:
"Odottakaa! Antakaa heille aikaa, te kirotut pöllöt!"
Silloin joka ääni vaikeni. Kazan oli kääntynyt. Hän katsoi suoraan isoa tanskalaista, ja tämä oli kääntänyt silmänsä Kazania kohden. Varovasti, hyökkäystä tai syrjähyppyä vastaan valmiina, Kazan lähestyi hiukan. Toisen harja nousi pystyyn. Hänkin lähestyi Kazania. Neljän jalan päässä toisistaan he seisoivat jäykkinä. Nyt olisi huoneessa kuullut vaikka kuiskeen. Sandy ja Harker, jotka seisoivat aivan häkin ääressä, vetivät tuskin henkeään. Joka jäseneltään ja lihakseltaan uljaat satojen taistojen sankarit, kuolemaan asti pelottomat ihmisen uhriksi joutuneet puolisudet seisoivat vastatusten.
Kukaan ei nähnyt kysyvää katsetta heidän pedonsilmissään. Kukaan ei tiennyt, että tänä selkäpiitä karmivana hetkenä erämaan ihmeellinen henkihaltia liiteli heidän välissään, ja että eräs sen ihmetöistä oli heihin vaikuttamassa. Se oli ymmärtämys. Jos he olisivat toisensa kohdanneet ulkosalla — valjaissa — olisivat he nyt kieriskelleet kauheassa taistelun temmellyksessä. Mutta täällä he tunsivat vain mykkää vetoomusta veljeyteen. Ratkaisevana hetkenä, jolloin enää vain askel erotti heitä, ja jolloin ihmiset odottivat ensimmäistä hurjaa hyökkäystä, nosti uljas tanskalainen hitaasti päätään ja katseli lamppujen kirkkaassa valaistuksessa Kazanin selän yli. Harker vapisi ja kirosi hiljaa itsekseen. Tanskalaisen kurkku oli alttiina Kazanille. Mutta eläinten kesken oli tehty äänetön rauhansopimus. Kazan ei hyökännyt. Hän kääntyi. Ja hartiat yhdessä — ihmishalveksimisessaan ylväinä — he seisoivat ja katselivat vankilansa ristikon lävitse ihmiskasvojen kehää.
Väkijoukosta puhkesi ilmoille ulvonta täynnä vihaa, vaatimusta ja uhkaa. Vimmoissaan Harker veti esille revolverin ja suuntasi sen koiraansa kohti. Mutta melun yli kuuluva yksinäinen ääni pidätti häntä.
"Seis!" komensi se. "Seis — lain nimessä!"
Hetkeksi tuli hiljaisuus. Kaikkien silmät kääntyivät sinne, mistä ääni oli kuulunut. Kaksi miestä seisoi tuoleilla viimeisen rivin takana. Toinen oli poliisikersantti Brokaw luoteisen alueen ratsupoliisijoukosta. Hän juuri oli puhunut ja piti nyt kättänsä pystyssä, vaatien hiljaisuutta ja tarkkaavaisuutta. Hänen vierellään tuolilla seisoi toinen mies. Tämä oli laiha, luisuhartiainen, kalpea- ja sileäkasvoinen — pieni mies, jonka ruumiinlaatu ja kuoppaiset posket eivät vähääkään ilmaisseet, että hän oli viettänyt vuosikausia peräpohjolan koleita rajaseutuja samoilemassa. Hän puhui nyt vuorostaan kersantin pidellessä kättään ylhäällä. Hänen äänensä oli hiljainen ja rauhallinen:
"Tarjoan omistajille viisisataa dollaria noista koirista", sanoi hän.
Jokainen huoneessa olija kuuli tarjouksen. Harker katsahti Sandyyn.
Hetken aikaa heidän päänsä olivat lähekkäin yhdessä.
"Ne eivät halua tapella, ja niistä tulee hyvät valjaskumppanit", jatkoi pikku mies, "Maksan omistajille viisisataa dollaria."
Harker kohotti kättään.
"Sanokaa kuusi", virkkoi hän. "Sanokaa kuusi, niin koirat ovat teidän."
Pikku mies epäröi. Sitten hän nyökkäsi.
"Saatte kuusisataa!" lupasi hän.
Tyytymätöntä murinaa kuului koko väkijoukosta. Harker kiipesi korokkeen reunalle.
"Eihän meitä sovi siitä moittia, että ne eivät suostuneet tappelemaan", huusi hän; "mutta jos teistä joku on kyllin pikkumainen vaatiakseen rahansa takaisin, niin saatte ne ulos mennessänne. Koirat tekivät meille kepposen — siinä kaikki. Eihän meitä sovi moittia."
Pikku mies raivasi itselleen tietä tuolien lomitse, poliisikersantin seuratessa. Kalpeat kasvot aivan häkin puusälössä kiinni hän tarkasteli Kazania ja isoa tanskalaista.
"Uskon, että meistä tulee hyvät ystävät", sanoi hän, puhuen niin hiljaa, että vain koirat kuulivat hänen äänensä. "Hinta tosin on suuri, mutta me panemme sen Smithson-opiston tiliin, vekkulit. Minä tarvitsen pian pari nelijalkaista ystävää, joilla on sellainen siveellinen ryhti kuin teillä."
Eikä kukaan käsittänyt, miksi Kazan ja tanskalainen siirtyivät lähemmäs pikku tiedemiehen puolista häkin reunaa, kun hän veti esille ison käärön seteleitä ja laski niistä kuusisataa dollaria Harkerille ja Sandy McTriggerille.