XXV

SANDY McTRIGGERIN LOPPU

Kuusikymmentä mailia pohjoisempana lojui Kazan hienon teräsketjunsa päähän sidottuna, katsellen kuinka pikku professori McGill sekoitteli sankoon talia ja leseitä. Kymmenkunnan metrin päässä hänestä makasi iso tanskalainen, suunnattomat leuat kuolaisina harvinaisen herkkuaterian esimausta. Hän näytti mielihyvän merkkejä, kun McGill lähestyi mukanaan kipollinen tätä sekoitusta, ja kun hän sitä hotki avaraan kitaansa, silitteli tyyni, sinisilmäinen ja harmahtavan vaaleatukkainen mies pelkäämättä hänen selkäänsä.

Mutta Kazaniin päin kääntyessään hän käyttäytyi toisin. Hänen liikkeensä olivat hyvin varovaiset, ja kuitenkin hänen silmänsä ja huulensa hymyilivät, eikä hän mitenkään ilmaissut susikoiralle pelkoaan, jos sitä voikaan peloksi sanoa.

Pikku professori, joka oleskeli pohjolassa Smithson-opiston lähettämänä, oli viettänyt kolmanneksen elämästään koirien parissa. Hän rakasti ja ymmärsi niitä. Hän oli julkaissut aikakauskirjoissa koirien älystä joukon tutkielmia, jotka olivat herättäneet laajalti huomiota luonnontutkijain kesken. Tärkeimpänä vaikuttimena siihen, että hän oli ostanut Kazanin ja ison tanskalaisen, oli juuri hänen rakkautensa koiriin ja se, että hän ymmärsi niitä paremmin kuin useimmat muut. Häntä oli ilahduttanut noiden kahden uljaan eläimen kieltäytyminen toisiaan tappamasta kolmensadan ihmisen huviksi, jotka olivat kokoontuneet taistelua katsomaan. Hän oli jo suunnitellut kirjoitusta tämän tapahtuman johdosta. Sandy oli hänelle kertonut Kazanin vangitsemisesta ja Harmaasta Hukasta, hänen villistä puolisostaan, ja professori oli tehnyt hänelle lukemattomia kysymyksiä.

Joka päivä hän kuitenkin ihmetteli Kazania yhä enemmän. Mikään ystävällisyys hänen puoleltaan ei herättänyt vastaavaa välkettä Kazanin silmissä. Kertaakaan Kazan ei osoittanut haluavansa ruveta ystäväksi. Mutta hän ei kuitenkaan ärissyt McGillille eikä tavoittanut hänen käsiään, kun ne tulivat ulottuville.

Hyvin usein saapui Sandy McTrigger sille pikku majalle, jossa McGill asui, ja kolmasti Kazan loikkasi ketjunsa päähän asti päästäkseen häneen käsiksi, ja valkeat torahampaat välkkyivät niin kauan kuin Sandy oli näkyvissä. McGillin kanssa yksin ollessaan Kazan oli rauhallinen. Jokin ilmaisi hänelle, että McGill oli saapunut ystävänä sinä iltana, jolloin hän ja iso tanskalainen seisoivat hartiat yhdessä teurastuskopiksi kyhätyssä häkissä. Eläimellisen sydämensä jossakin kaukaisessa sopukassa hän piti McGilliä erillään muista miehistä eikä tuntenut vähintäkään halua tehdä sille pahaa. Hän sieti professoria, mutta ei osoittanut kiintymystä, joka sensijaan isossa tanskalaisessa yhä vahvistui. Tämä ilmiö hämmästytti McGilliä. Hän ei ollut milloinkaan tavannut koiraa, jota ei ollut saanut itseensä suostumaan.

Tänään hän pani talin ja leseet Kazanin eteen, ja hymyn sijaan tuli hänen kasvoilleen hämmästyksen ilme. Kazanin huulet olivat äkkiä vetäytyneet irviin. Vihainen ärinä kuului syvältä hänen kurkustaan. Selkäkarvat nousivat pystyyn. Lihakset vavahtelivat. Vaistomaisesti professori kääntyi. Sandy McTrigger oli hiljaa ilmestynyt hänen taakseen, tylyillä kasvoillaan irvistys, Kazania katsellessaan.

"Se on hupsua hommaa, jos koettaa saavuttaa tuon suosiota", sanoi hän. Sitten hän lisäsi, samalla kun silmiin äkkiä ilmestyi harrastuksen välke: "Milloinkas lähdette matkalle?"

"Ensi pakkasella", vastasi McGill. "Se saisi jo pian tulla. Minun pitäisi lokakuun alussa tavata kersantti Conroy joukkueineen Fond du Lacissa."

"Ja te menette Fond du Laciin asti — yksin?" uteli Sandy. "Miksette ota opasta?"

Pikku professori myhäili hiljaa.

"Mitä varten?" kysyi hän. "Minä olen kymmenisen kertaa kulkenut pitkin Athabascan vesireittejä ja tunnen tien yhtä hyvin kuin Broadwayn. Sitäpaitsi pidän yksinolosta. Eikä matka ole kovin rasittava, kun kaikki virrat juoksevat pohjoiseen ja itään."

Sandy tarkasteli tanskalaista koiraa selin McGilliin. Hetkeksi ilmestyi hänen silmiinsä riemun välähdys.

"Otatteko koirat mukaan?"

"Otan."

Sandy sytytti piippunsa ja jutteli kuin olisi ollut kovin utelias.

"Varmaankin ne tulevat aika kalliiksi, tuommoiset retket, vai mitä?"

"Viimeinen maksoi noin seitsemäntuhatta dollaria. Tämä tulee maksamaan viisi", sanoi McGill.

"Juukeli!" mutisi Sandy. "Ja kaikkia noita rahoja te pidätte mukananne! Ettekö pelkää — että voisi mitään tapahtua?"

Pikku professori katseli nyt muualle. Hänen kasvojensa ja eleittensä huolettomuus hävisi. Hänen sinisilmänsä kävivät hiukan tummemmiksi. Tuima hymy, jota Sandy ei nähnyt, väreili hetkisen hänen suupielissään. Sitten hän kääntyi ja nauroi.

"Minä nukun kovin herkästi", sanoi hän. "Askelkin herättää minut yöllä. Minä havahdun ihmisen hengityksestäkin, kun päätän olla varovainen. Ja sitäpaitsi —" Hän veti taskustaan siniteräksisen Savage-revolverin. "Minä osaan käsitellä tätä." Hän osoitti majan seinässä nystyrää. "Katsokaa", sanoi hän. Viisi kertaa hän laukaisi kahdenkymmenen askeleen päästä, ja kun Sandy meni tarkastamaan nystyrää, pääsi häneltä huudahdus. Nystyrän sijaan oli tullut yhtenäinen, monihampainen reikä.

"Mainiota", sanoi hän. "Useimmat miehet eivät luodikollakaan ampuisi paremmin."

Kun Sandy oli lähtenyt, katseli McGill hänen jälkeensä epäilyksen välke silmissään ja hymyili omituisesti. Sitten hän kääntyi Kazaniin päin.

"Uskon, että sinä olet arvioinut hänet suunnilleen oikein, vanha veitikka", sanoi hän naurahtaen. "Enpä soimaa sinua paljonkaan, vaikka haluat karata hänen kurkkuunsa. Ehkä —"

Hän pisti molemmat kädet syvälle taskuihinsa ja meni sisälle majaan. Kazan antoi päänsä painua etukäpäliensä väliin ja makasi hiljaa, silmät apoauki. Oli myöhäinen iltapäivä, syyskuun alussa, ja joka yö toi nyt syksyn ensimmäisiä kylmiä viimoja. Kazan katseli auringon viimeistä hehkua, sen kalvetessa eteläisellä taivaalla. Pimeys seurasi aina pian sen kintereillä, ja silloin tuli entistä hurjempana hänen raju vapaudenkaipuunsa. Kaiket yöt hän oli pureskellut teräsketjujaan, katsellut tähtiä ja kuuta ja odotellen kuulostellut Harmaan Hukan kutsua, ison tanskalaisen maatessa nukuksissa.

Tänä iltana oli tavallista kylmempi, ja raittiin länsituulen terävä viima koski häneen oudosti. Se pani hänen verensä hehkumaan sillä tavalla, jota intiaanit nimittävät "pakkasen näläksi". Unettava kesä oli mennyt, ja metsästyksen vireät päivät ja yöt olivat käsillä. Häntä halutti päästä vapauteen ja juosta uuvuksiin asti, Harmaa Hukka rinnallaan. Hän tiesi, että Harmaa Hukka odotti siellä kaukana — missä tähdet riippuivat matalalla kirkkaalla taivaalla. Hän ponnisteli kahleensa päässä ja vinkui.

Koko sen yön hän oli levoton — levottomampi kuin oli ollut koskaan ennen. Kerran hän hyvin etäältä kuuli huudon, jota luuli Harmaan Hukan ääneksi, ja hänen vastauksensa herätti McGillin syvästä unesta. Oli hämärä, ja pikku professori pukeutui ja tuli ulos majastaan. Mielihyvin hän totesi virkistyttävän muutoksen ilmassa. Hän kostutti sormiaan ja piti niitä päänsä yläpuolella, nauraa hihittäen huomatessaan, että tuuli oli kääntynyt pohjoiseen. Hän meni Kazanin luo ja puheli, sanoen muun mukana: "Tämäpä panee mustat kärpäset nukkumaan, Kazan. Päivä pari vielä, ja me lähdemme matkaan."

Viittä päivää myöhemmin McGill talutti ensin tanskalaisen ja sitten Kazanin lastattuun veneeseen. Sandy McTrigger saattoi heitä matkalle, ja Kazan väijyi tilaisuutta karata hänen kimppuunsa. Sandy pysytteli sopivan matkan päässä ja McGill tarkasteli näitä kahta, kätkien huolettoman hymyn verhoon omat mietteensä, jotka saattoivat veren hänen suonissaan nopeasti kiertämään. He olivat liukuneet mailin verran virtaa alas, kun hän kumartui ja laski pelkäämättä kätensä Kazanin päälaelle. Käden kosketuksessa ja professorin äänessä oli jotakin, mikä vei Kazanilta halun näykkäistä.

Hän sieti tätä ystävällisyyttä ilmeettömin silmin eikä hievahtanutkaan.

"Aloin jo pelätä, etten saisi paljoakaan nukkua, poikaseni", hihitti McGill salaperäisesti, "mutta uskonpa, että voin silloin tällöin torkahtaa, kun sinä olet mukana!"

Hän leiriytyi siksi yöksi viidentoista mailin päähän järven rannalle. Ison tanskalaisen hän pani kiinni näreeseen kahdenkymmenen metrin päähän pienestä silkkiteltastaan, mutta Kazanin ketjun hän kiinnitti vaivaiskoivun tyveen, joka piti alhaalla teltan oviläppää. Ennen yöpymistä telttaansa McGill otti esiin revolverinsa ja tarkasteli sitä huolellisesti.

Kolme päivää jatkui matka ilman vastoinkäymisiä pitkin Athabasca-järven rantaa. Neljänneksi yöksi McGill pystytti telttansa mäntymetsikköön sadan metrin päähän rannasta. Koko sen päivän oli tuuli säännöllisesti puhaltanut päin, ja vähintäin puolet päivästä professori tarkasteli visusti Kazania. Lännestäpäin oli silloin tällöin tullut hajua, joka oli tehnyt Kazanin rauhattomaksi. Keskipäivästä asti oli koira haistellut sitä tuulta. Kahdesti oli McGill kuullut hänen murisevan syvällä kurkussaan; ja kerran, kun haju oli tullut tavallista väkevämpänä, Kazan oli paljastanut hampaansa, ja selkäharjakset törröttivät kankeina.

Leiripaikalle saavuttua pikku professori viivytteli tunnin aikaa tekemästä nuotiota ja istui tähystellen järven rannalle päin kaukoputkellaan. Oli jo hämärä, kun hän palasi sille kohtaa, johon oli pystyttänyt telttansa ja kahlehtinut koirat. Hetken aikaa hän syrjässä seisten tarkasteli susikoiraa. Kazan oli yhä rauhaton, maaten kääntyneenä länteen päin. McGill pani sen merkille, sillä Kazanin takana makasi toinen koira — itään päin. Tavallisissa oloissa Kazan olisi kääntynyt sitä kohti. Nyt hän oli varma, että länsituulessa oli jotakin. Hänen selkäänsä karmi hiukan, kun hän aprikoi, mitä se oli.

Kallionlohkareen taakse hän teki pienen tulen ja keitti illallista. Sitten hän meni telttaan, ja sieltä tullessa hänellä oli peitto käsivarrellaan. Seistessään hetken Kazanin kohdalla hän hihitti hiljaa.

"Tänä yönä emme nuku tuolla sisällä, poikaseni", sanoi hän. "Minua ei miellytä se, mitä olet länsituulesta keksinyt. Ehkä on tulossa — ukonilma!" Häntä nauratti leikinlaskunsa, ja hän kätkeytyi vaivaiskoivujen tiheikköön, kolmenkymmenen askeleen päähän teltasta. Siellä hän kääriytyi peittoonsa ja kävi maata.

Oli hiljainen, tähtikirkas yö, ja tuntikausia myöhemmin Kazan painoi kuononsa etukäpälien väliin ja torkahti. Siitä hänet herätti oksan rasahdus. Se ei havahduttanut hidasta tanskalaista, mutta silmänräpäyksessä oli Kazan pää valppaana ja tarkkaavaiset sieraimet nuuskivat ilmaa. Sama haju, jota hän oli kaiken päivää haistanut, ympäröi häntä nyt väkevänä. Hän makasi hiljaa vavahdellen. Hitaasti tuli teltan takaisesta tiheiköstä esiin olento. Se ei ollut pikku professori. Se lähestyi varovasti, pää kumarassa ja hartiat kyttyrässä, ja tähtien valo paljasti Sandy McTriggerin murhanenteiset kasvot. Kazan kyyristyi matalalle ja painoi päänsä litteäksi etukäpälien väliin. Pitkät torahampaat välähtelivät. Mutta vähimmälläkään äänellä hän ei ilmaissut piilopaikkaansa tiheän pensaan suojassa. Askel askeleelta Sandy lähestyi ja saapui vihdoin teltan oviläpälle. Hänellä ei nyt ollut kädessään nuijaa eikä ruoskaa. Näiden kummankin asemesta oli välkkyvää terästä. Teltan ovelle hän pysähtyi ja kurkisti sisään, selkä Kazaniin päin.

Äänettömästi, vikkelästi — sutena nyt joka liikkeeltään — Kazan nousi seisomaan. Hän unohti pidättävän ketjun. Kymmenen jalan päässä oli hänen vihollisensa, jota hän vihasi enemmän kuin ketään tähän asti. Hänen uljaan ruumiinsa jokainen voimanhiven keräytyi hyppyä varten.

Ja sitten hän hyppäsi. Tällä kertaa ketju, ei temmannutkaan häntä takaisin puolitaittunein niskoin. Ikä ja luonnonvoimat olivat hivuttaneet nahkaista kaulavyötä, jota hän oli pitänyt valjaissa raatamisensa ajoista lähtien, ja nyt se katkesi naksahtaen. Sandy kääntyi, samassa Kazan loikkasi toisen kerran, ja torahampaat upposivat miehen käsivarren lihaan. Kauhistuneena kiljaisten hän kaatui, ja heidän vieriessään maassa kajahti ison tanskalaisen syvä ääni jyrisevänä hälytyksenä, hänen kiskoessaan kahlehihnaa. Miehen kaatuessa Kazanin ote heltisi. Kohta hän taas oli pystyssä, valmiina uuteen hyökkäykseen. Ja silloin tuli muutos. Hän oli vapaa. Vyö oli poissa hänen kaulastaan. Metsä, tähdet, kuiskiva tuuli olivat hänen ympärillään. Täällä oli ihmisiä, ja kaukana oli — Harmaa Hukka! Hänen korvansa painuivat, hän pyörähti nopeasti ympäri ja pujahti varjomaisena takaisin oman maailmansa ihanaan vapauteen.

Sadan metrin päässä sai jokin hänet pysähtymään hetkeksi. Se ei ollut ison tanskalaisen ääni, vaan pikku professorin revolverin terävä naks, naks, naks. Ja sen yli kuului Sandy McTriggerin tuskainen, kaamea parahdus.