XXVI
TYHJÄ MAAILMA
Kazan samosi yhä eteenpäin. Jonkun aikaa häntä ahdisti se värisyttävä kuolinsanoma, joka oli tullut hänelle Sandy McTriggerin huudon mukana, ja hän pujahteli tiheikön läpi kuin varjo, korvat litteinä, häntä laahaamassa, takajalkain ilmaistessa suden ja koiran kummallista luikertavaa tapaa hiipiä vaarasta loitolle. Sitten hän saapui aukealle, ja hiljaisuus, kirkkaan taivaankannen miljoonat tähdet ja pureva tuuli, joka toi matkassaan hengähdyksen peräpohjolan lakeuksilta, tekivät hänet valppaaksi ja tutkivaksi. Hän oli kääntynyt tuulta vasten.
Jossakin tuolla kaukana lounaan puolella oli Harmaa Hukka. Ensi kerran moneen viikkoon hän istahti takakoivilleen ja purki ilmoille syvän ja väräjävän kutsun, joka kolkkona kajahteli mailien päähän ympäristöön. Iso tanskalainen kuuli sen ja vinkui. Sandy McTriggerin hiljaisen ruumiin luona katsahti pikku professori sinne päin, kasvot kalpeina ja jännittyneinä, ja odotteli toista huutoa. Mutta vaisto ilmaisi Kazanille, ettei tähän ensimmäiseen kutsuun tulisi vastausta, ja nyt hän lähti nopeasti taipaleelle, laukaten mailin toisensa jälkeen kuin koira, joka seuraa isäntänsä jälkiä kotiin. Hän ei palannut järven luo eikä suunnannut matkaansa Red Gold Cityyn. Suoraan kuin olisi seurannut ihmiskäden raivaamaa valtatietä hän kiiti ne neljäkymmentä mailia kenttää ja rämettä ja metsää ja vuorenharjannetta, jotka erottivat hänet McFarlanesta. Koko sinä yönä hän ei enää yhtään kertaa kutsunut Harmaata Hukkaa. Hän päätteli tottumuksen ja entisyyden mukaan, ja niinkuin Harmaa Hukka oli monta kertaa ennenkin häntä odottanut, tiesi hän toverin tälläkin kertaa odottavan hietasärkällä.
Päivän sarastaessa hän saapui joelle, kolmen mailin päähän hietasärkästä. Tuskin oli aurinko noussut, kun hän jo seisoi sillä valkealla hietakaistaleella, jonne hän ja Harmaa Hukka olivat tulleet juomaan. Odottavasti ja luottavasti hän katseli ympärilleen nähdäkseen Harmaan Hukan, hiljaa vikisten ja häntäänsä heiluttaen. Hän alkoi etsiä kumppaninsa hajua, mutta sateet olivat huuhtoneet jalkojen jäljetkin puhtaasta hiedasta. Kaiken sen päivää hän haki Harmaata Hukkaa joen varrelta ja tasangolta. Hän meni siihen paikkaan, missä he olivat tappaneet viimeisen jäniksensä. Hän haisteli pensaita, joissa myrkkysyötit olivat riippuneet. Yhä uudestaan hän istahti ja päästi ilmoille kaipaavan kutsunsa. Ja hitaasti hänessä Luonto tällöin sai toimeen erämaan ihmeen, jolla cree-intiaanien kesken on nimenä "hengen kutsu".
Samoin kuin se oli vaikuttanut Harmaaseen Hukkaan, pani se nyt Kazanin veren liikkeelle. Auringon mennessä mailleen ja yön varjojen alkaessa häntä verhota hän suuntasi kulkunsa yhä enemmän kaakkoon. Hänen koko maailmansa oli täynnä polkuja, joita pitkin hän oli metsästellyt. Niiden paikkojen ulkopuolella hän ei tiennyt olevankaan mitään elämää. Ja tässä, hänen käsityskantansa mukaisessa pienessä maailmassa, oli Harmaa Hukka, jota hän ei voinut olla tapaamatta. Tämä maailma, sellaisena kuin hän sen käsitti, ulottui McFarlanesta kapeana polkuna metsien kautta ja tasankojen halki siihen pieneen laaksoon, josta majavat olivat heidät karkoittaneet. Koska Harmaa Hukka siis ei ollut täällä, oli hän siellä, ja uupumatta Kazan taas ryhtyi häntä etsimään.
Vasta kun tähdet jälleen olivat taivaalta kalpenemassa ja harmaa päivä syntyi yöstä, pysähdytti hänet väsymys ja nälkä. Hän tappoi jäniksen ja makasi syötyään tuntikausia saaliinsa likellä nukuksissa. Sitten hän jatkoi matkaa. Neljäntenä yönä hän saapui harjanteiden väliseen kapeaan laaksoon, ja tähtien valossa, jotka nyt alkusyksyn kylmänselkeinä öinä olivat entistä kirkkaampia, hän kulki joen vartta pitkin heidän vanhaan rämeikkökotiinsa. Oli jo selvä päivä, kun hän saapui ison majavalammikon partaalle, joka nyt täydellisesti ympäröi tuulenkaatokummun. Katkohammas ja muut majavat olivat saaneet toimeen suuren muutoksen siellä, missä kerran oli ollut hänen ja Harmaan Hukan koti, ja kauan aikaa Kazan seisoi äänettömänä ja liikahtamatta lammikon reunalla nuuskien ilmaa, joka oli anastajain vastenmielisestä lemusta sakeana. Tähän asti oli hänen tarmonsa säilynyt lannistumatta. Jalat kipeinä, kupeet ohuina ja pää laihtuneena hän harhaili hitaasti rämeikköä ristiin rastiin. Kaiken sen päivää hän etsi. Ja hänen harjansa oli nyt painuksissa, ja hartioiden laskeutuminen todisti masentumista, samoin kuin silmien epävakainen katse.
Harmaa Hukka oli poissa.
Hitaasti Luonto juurrutti hänen tietoisuuteensa tämän tosiasian. Toveri oli poistunut hänen maailmastaan ja hänen elämästään, ja hänet valtasi semmoinen yksinäisyyden tunne ja niin suuri suru, että metsä tuntui vieraalta, ja erämaan hiljaisuus painosti ja pelotti. Vielä kerran hänen koiranluontonsa pääsi sudesta voitolle. Yhdessä Harmaan Hukan kanssa hän oli nauttinut vapaudesta. Ilman häntä tämä maailma oli niin suuri ja vieras ja tyhjä, että se kammotti häntä.
Myöhään iltapäivällä hän tapasi virran rannalta pienen kasan murskattuja simpukankuoria. Hän haisteli niitä — lähti pois — tuli takaisin ja haisteli taas. Tässä Harmaa Hukka oli viimeksi aterioinut ennenkuin jatkoi matkaa etelään. Mutta hänen jättämänsä haju ei ollut tarpeeksi väkevä kertoakseen siitä Kazanille, ja toistamiseen hän poistui. Siksi yöksi hän kyyristyi puunrungon alle ja itki itsensä nukuksiin. Sydänyöllä hän valitteli kuin lapsi rauhattomassa horroksessaan. Ja päivät ja yöt perätysten Kazan yhä pysyi hiiviskelevänä rämeikön olentona, murehtien sitä ainoata, joka oli vienyt hänet sekasorrosta valoon, täyttänyt hänen maailmansa ja lähtemällä hänen luotaan vienyt tästä maailmasta pois senkin, mitä Harmaa Hukka oli sokeutensa mukana menettänyt.