XXVII
SUN ROCKIN "KUTSU"
Sun Rockille näkyvää jokea pitkin tuli kanootissa eräänä päivänä syysauringon kultaisena hohtaessa mies, nainen ja lapsi. Sivistynyt maailma oli suloiseen Joaniin vaikuttanut samaa kuin moniin muihinkin villeihin kukkasiin näiden siirryttyä erämaan syvyyksistä uuteen maaperään. Hänen poskensa olivat laihat. Sinisilmät olivat kadottaneet kiiltonsa. Hän yski, ja hänen yskiessään katseli mies häntä rakkauden ja pelon sekaisilla silmäyksillä. Mutta nyt hän oli alkanut vähitellen huomata muutosta, ja sinä päivänä, jolloin heidän kanoottinsa kulki virtaa ylöspäin sitä ihmeellistä laaksoa kohden, joka oli ollut heidän kotinaan, ennenkuin heille tuli etäisen suurkaupungin kutsu, hän näki veren uudestaan kokoontuvan Joanin poskiin ja huulien punertavan täyteläisemmin, samalla kun silmissä hohti yhä enemmän onnea ja tyytyväisyyttä. Hän nauroi lempeästi pannessaan näitä ilmiöitä merkille ja siunasi metsiä. Joan oli nojautunut taaksepäin kanootissa, pää melkein kiinni miehen hartioissa, ja mies herkesi melomasta, vetäen hänet luokseen ja pujottaen sormensa hänen pehmeisiin, kullanhohtoisiin hiuksiinsa.
"Sinä olet taas onnellinen, Joan", puheli hän iloisesti nauraen.
"Lääkärit olivat oikeassa. Sinä kuulut metsiin."
"Niin, minä olen todellakin onnellinen", kuiskasi Joan, ja äkkiä hänen äänensä alkoi värähdellä, ja hän osoitti virtaan pistäytyvää, valkeaa hietakielekettä. "Muistatko vielä — tuntuu kuin olisi siitä kulunut monta vuotta — että Kazan jätti meidät tässä? Naaras oli tuolla toisella puolen ja kutsui häntä. Muistatko?" Hänen suupieliinsä ilmestyi pieni vavahdus kun hän lisäsi: "Olisipa hauska tietää — minne he — ovat menneet."
Maja oli samassa kunnossa kuin he sen olivat jättäneet. Vain punainen bakneesh-köynnös oli kasvanut korkeaksi sen ympärillä, ja pensaita ja tuuheita ruohoja oli ilmestynyt seinänvierustoille. Taaskin se sai asukkaita, ja Joanin posket kävivät päivä päivältä värikkäämmiksi, ja hänen äänensä sai takaisin entisen villin suloutensa. Joanin mies puhdisti entisten ansojensa polut, ja Joan ynnä pikku Joan, joka nyt peuhasi ja jutteli, loivat majasta kodin. Eräänä iltana mies palasi kotiin myöhään ja huomasi sisään astuttuaan kiihtymystä Joanin sinisilmissä ja värähtelyä hänen äänessään, kun hän tervehti.
"Kuulitko sinä sen." kysyi Joan. "Kuulitko sinä — kutsun?"
Mies nyökkäsi, silittäen Joanin pehmeitä suortuvia.
"Olin mailin päässä rämeellä", sanoi hän. "Kyllä minä sen kuulin."
Joan tarttui hänen käsivarteensa.
"Se ei ollut Kazan", sanoi hän. "Minä tuntisin hänen äänensä. Mutta mielestäni se oli samanlainen kuin toinen kutsu — se, joka silloin aamulla kuului hietasärkältä, hänen puolisonsa!"
Mies ajatteli. Joan puristi hyppysillään tiukemmin. Hän hengitti hiukan kiihkeämmin.
"Lupaatko minulle, mitä nyt pyydän?" kysyi hän. "Lupaatko minulle, ettet ammu etkä raudoillakaan pyydä susia?"
"Sitä olenkin ajatellut", vastasi mies. "Ajattelin sitä — kutsun kuultuani. Minä lupaan."
Joanin käsivarret kiertyivät hänen kaulaansa.
"Me rakastimme Kazania", kuiskasi hän. "Ja sinä voisit tappaa hänet — tai hänen kumppaninsa."
Hän vaikeni äkkiä. Molemmat kuuntelivat. Ovi oli hieman raollaan, ja he kuulivat taas suden kaihoisan kutsun. Joan riensi ovelle. Mies seurasi. Yhdessä he seisoivat ääneti, ja henkeään pidättäen Joan osoitti tähtien valaisemalle tasangolle.
"Kuule — kuule!" sanoi hän. "Se on naaraan huuto, se kuului Sun
Rockilta!"
Hän juoksi ulos yöhön, unohtaen, että mies nyt oli ihan hänen takanaan, ja että pikku Joan oli yksin vuoteessaan. Ja heidän korviinsa kantautui mailien päästä tasangon yli valittava vastaushuuto, joka tuntui olevan vain osa tuulesta, ja vihlaisi Joania niin, että hänen hengityksensä purkautui oudoksi nyyhkytykseksi.
Hän meni vielä kauemmas tasangolle ja pysähtyi sitten, syksyisen kuun kultaisen hohteen ja tähtien valon välkkyessä hänen hiuksissaan ja silmissään. Kesti monta minuuttia, ennenkuin huuto taas kuului, ja silloin se tuli niin läheltä, että Joan kohotti kädet torveksi suulleen, ja hänen huutonsa kajahti entisaikojen tapaan tasangon yli:
"Kazan — Kazan — Kazan!"
Sun Rockin huipulla Harmaa Hukka kuuli nälkiintymisestä laihana ja kuihtuneena naisen huudon, ja hänen kurkustaan kohoamassa oleva kutsu heikkeni vinkunaksi. Ja pohjoisessa päin pysähtyi vikkeläliikkeinen varjo hetkiseksi ja seisoi kuin kivettyneenä tähtien valossa. Se oli Kazan. Outo tuli kiiti hänen ruumiinsa läpi. Hänen eläimellisen käsityksensä joka säie syttyi ilmiliekkiin siitä tietoisuudesta, että täällä oli koti. Täällä hän kauan aikaa sitten oli elänyt, rakastanut ja taistellut — ja samassa palasivat jo kalvenneet ja hämärtyneet muistin unikuvat todellisina ja elävinä hänen mieleensä. Sillä tasangon yli kantautui heikosti hänen korviinsa Joanin ääni.
Tähtien valaistuksessa Joan seisoi jännittyneenä ja valkeana, kun Kazan kuutamon valjusta usvasta ilmestyen saapui hänen luokseen, mahallaan kyyristellen, läähättäen ja menehtyneenä, outo vinkuva sävy kurkussaan. Ja kun Joan astui hänen luokseen, ojentaen kätensä ja yhä uudestaan kuiskaten hänen nimeään, seisoi mies heitä katselemassa uuden ja suuremman ymmärtämyksen kummasteleva ilme kasvoissaan. Hän ei nyt vähääkään pelännyt susikoiraa. Ja kun Joan käsivarsillaan painoi Kazanin isoa, pörröistä päätä rintaansa vasten, kuuli mies pedon iloisen, läähättävän vinkunan ja nuoren vaimonsa nyyhkyttävän, kuiskaavan äänen, ja kädet tiukasti nyrkkiin puristettuina hän seisoi Sun Rockiin päin kääntyneenä.
"Voi, ihme!" huokasi hän. "Uskonpa — että niin on laita —"
Aivan kuin vastaukseksi hänen ajatuksiinsa kuului taas tasangon yli Harmaan Hukan surua ja yksinäisyyttä ilmaiseva toverikutsu. Nopeasti kuin ruoskan tapaamana Kazan oli jalkeilla, unohtaen Joanin koskennan, hänen äänensä, miehen läheisyyden.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli poissa, ja Joan heittäytyi miehensä rintaa vasten ja likisti melkein rajusti hänen kasvojaan kättensä välissä.
"Nyt kai uskot?" huusi hän huohottaen. "Nyt kai uskot minun maailmani Jumalaan — siihen Jumalaan, jonka kanssa minä olen elänyt, joka antaa sielun villeille olennoille, siihen Jumalaan, joka on tuonut — meidät kaikki — yhteen — vielä kerran — kotiin!"
Mies kiersi käsivartensa hellästi hänen ympärilleen.
"Minä uskon, Joan kultaseni", kuiskasi hän.
"Ja ymmärräthän — nyt — mitä merkitsee 'Ei sinun pidä tappaman'?"
"Paitsi mikäli se tuottaa meille elatusta — kyllä ymmärrän", vastasi toinen.
Joanin lämpimät, pehmoiset kädet hyväilivät miehen kasvoja. Hänen tähtinä loistavat sinisilmänsä katsoivat miehen silmiin.
"Kazan ja hän — sinä ja minä — ja pienokainen! Oletko pahoillasi, että tulimme takaisin?" kysyi hän.
Niin tiukasti rintaansa vasten mies puristi nuorta vaimoaan, ettei tämä kuullut sanoja, joita kuiskattiin hänen pehmeään, lämpimään tukkaansa. Ja sitten he istuivat tuntikausia tähtien valossa majansa oven edustalla. Mutta he eivät enää kuulleet yksinäistä huutoa Sun Rockilta. Joan ja hänen miehensä ymmärsivät.
"Hän käy kyllä meitä taas huomenna katsomassa", sanoi mies vihdoin.
"Tule, Joan, mennään nukkumaan." Yhdessä he astuivat majaan.
Ja sinä yönä Kazan ja Harmaa Hukka taas metsästelivät rinnatusten kuutamoisella lakeudella.