II
Lazare seurasi prioria. Mutta hänen jalkansa vapisivat ja silmänsä sumenivat. Hänelle täytyi osoittaa paikkansa kappelissa. Hän ei ymmärtänyt mitään jokapäiväisistä rukouksista, ja huulensa vavahtelivat sydämensä ottamatta osaa rukouksiin.
Sydämensä? Se oli jäänyt sinne alas tallin edustalle, jonne hän oli jättänyt Martininsa, rakkaan toverinsa, jonka sarviin veli Marc tällä hetkellä sitoi köyttänsä. Martinin täytyi siis jättää luostari ja vietäisiin teurastamoon — se ainoa, josta hän saattoi vielä pitää.
Veli Lazare kuunteli. Hän koetteli tarkata mitä ulkona pihatossa tapahtui. Härkä meni aivan epäilyttä veli Marcin jälessä. Se poistui, meni ulos suuresta portista ja urkeni pitkin tuntematonta tietä, jossa kaikki outoudet herättivät sen huomiota.
Oih, Martin-raukka, joka muutamain tuntien kuluttua saa surmansa, kaukana voimattomasta isännästään!
Munkki risti kätensä ja pusersi niitä epätoivoisesti.
Munkit jättivät kappelin. Hän seurasi tiedottomana. Ja kun hän tuli pihattoon, katseli hän murtuneena niitä syviä jälkiä, jotka Martin ja kulettajansa olivat santaan jättäneet. Portille saakka hän niitä seurasi. Vaan kello taas soi kutsuen veljiä refektorioon. Lazare oli tyrskähtää itkuun.
Toverit näkivät hänen surunsa ja näyttivät hämmästyvän siitä. Munkilla, jolla on rauha sydämessä, tulee olla hymy huulilla.
* * * * *
Illallisella ei Lazare voinut syödä. Ensi kertaa tuntui hänestä musta luostarileipä vastenmieliseltä ja hän joi ainoastaan vettä. Eräs isä luki kuuluvasti muutamasta hengellisestä kirjasta, mutta Lazare ei kuullut mitään. Vastapäätä häntä valkeaksi kalkitulla seinustalla irvisti luuranko, vieressä seuraava kirjoitus:
»Sinä, joka minua katselet, tulet kerran samanlaiseksi kuin minä!»
Mutta Lazare ei katsellut.
Luettiin yhteisesti rukous. Sitten lähtivät kaikki makuukoppiin nukkuakseen puolen yötä maissiolkivuoteillaan.
Noilla kovilla vuoteilla oli Lazare, sielunsa täynnä hurskaita ajatuksia, makaillut seitsemän vuoden ajan. Nyt ei hän saanut unen siruakaan silmäänsä. Sillä aikaa kun munkit nukkuivat raskaasti puukengät jaloissaan, antoi hän ajatuksensa kiitää lapsuuteensa, muistaen samalla kuolemaan tuomitun Martininsa.
* * * * *
Pohjoisosassa Adourin hedelmällisessä jokilaaksossa oli komea linna, rakennettu joen rannalle ja ympäröity kolmelta sivulta komeilla poppeleilla. Tässä linnassa asui mies vaimoineen nimeltä Hontarrède sekä lapsi, Etienne. Se lapsi oli hän, Lazare, ja mies vaimoineen hänen vanhempansa. Siihen aikaan olivat he kaikki kolme iloisia, onnellisia. He elivät rikkaina ja ylellisyydessä. Mutta sitten tuli Pariisista onnettomuusviesti. Suuri omaisuus oli hävinnyt eräässä liikeromahduksessa. Hänen isänsä, huomattuaan joutuneensa köyhäksi, hirtti itsensä omassa puistossaan. Palvelijat lähetettiin pois, linna myytiin. Äidin poikineen piti muuttaa eräälle myllylle, joka kanini linnan alueisiin, eläen köyhyydessä ja kasvattaen poikaansa suurilla uhrauksilla.
Mutta eräänä kevätyönä kuultiin hirveä jyminä laaksossa. Lumi oli äkisti luisunut vuorilta laaksoon, temmannut kiviä, puita ja siltoja mukaansa ja koko kylä joutui tuhon omaksi ja veden alle. Myllyn se vei mennessään, ja nuori Etienne näki kauhukseen ammuvia nautoja, olkilyhteitä, lautoja, puita uiskentelevan veden valtaan joutuneessa kylässä. Vettä oli jo metrin verran teillä ja yhä se lisääntyi. Itse hän oli jo kaulaansa myöten vedessä, sai erään pöydän käsiinsä ja uiskenteli sen varassa. Äitinsä ja palvelijat sekä karja olivat joutaneet surman omiksi. Seuraavana päivänä löytyi vain Martin erään kiviröykkiön päältä, jonne laineet olivat sen viskanneet soimensa kanssa, johon se oli ollut sidottuna ja jonka turvin se oli pysynyt veden päällä. Silloin oli hän, Lazare, 17-vuotias. Tapahtumaa piti hän Jumalan lähettämänä kostona perheelle joka oli elänyt rikkaudessa, toimettomuudessa ja ylellisyydessä.
* * * * *
Tämä oli syynä siihen, että Etiennestä tuli munkki. Hän oli tahtonut sovittaa vanhempainsa syntejä ja siksi oli valinnut paikan, jossa luostarisäännöt olivat ankarimpia.
Muutamia vuosia novisina oltuaan voi hän epäilemättä päästä kasvatuksensa nojalla pateriksi. Mutta pateri käy valkeissa villavaatteissa, nahkakengissä eikä tee työtä vainiolla, ja Etienne tahtoi ainakin 20 vuotta sovittaa vanhempainsa syntejä kuolemansa jälkeen nauttiakseen ijankaikkista autuutta.
Veli Lazarella oli vielä elossa eräs sukulainenkin, iso-isä François Hontarrède, hyvin rikas ja toimelias viinikauppias, jolla ei ollut muuta sukulaista ja perillistä kuin hän, pojanpoika. Mutta hän oli perinpohjin pappisvastustaja, ja kun hän sai kuulla Etiennen menneen luostariin, ei hän sallinut hänestä puhuttavankaan. Näin ollen oli se yksin vain Martin, jonka nuori munkki omisti. — Vuosien kuluessa oli ystävyys näiden kahden välillä niin varmentunut, että härkä joka kerta munkin lähetessä ojensi kuononsa herransa hyväiltäväksi. Alussa hieno ja pehmoinen Lazaren käsi oli vuosien kuluessa yhä kovettunut ja tullut karkeammaksi, vaan silti sen hyväily oli vaan tullut hempeämmäksi.
* * * * *
Näitä Lazare ajatteli kyyhöttäessään olkivuoteella.
Missä oli nyt Martin-parka? Saisiko hän enää koskaan nähdä sitä? Eikö jo ollut sen veri vuotanut ja henki paennut? Mikä tuska sen silmissä kuvastuikaan surmamiesten iskiessä sitä!
— Martin, sanoi Lazare hiljaa.
Ja hän kohottautui kyynärvarsiansa varaan ikäänkuin näkisi tuon hirmuisen surmanäyn.
Hän liikahtihe äkisti, sillä hän oli kuulevinaan härän ammuvan.
— Ei, minä en voi sallia sitä surmattavan, en voi sallia.
Ja hän kiristi nahkavyötänsä.
Tähän saakka oli hän ollut erimerkiksi kelpaava novisi, säveä ja alistuvainen munkki. Mutta tänä iltana kiehui hänen sisällänsä. Tämä koettelemus oli liika ankara ihmissydämelle. Hän ei voinut jäädä rauhalliseksi tällaisen julmuuden edessä.
— Martin! sanoi hän toistamiseen.
Ja hän purskahti itkuun.
Äkisti tunsi hän hermonsa jännittyvän ja sama voima, joka oli saanut hänen heittämään puusta ottamansa omenan näkymättömälle laulajattarelle, valtasi hänen lihaksensa.
Hän katsoi ympärillensä. Kukaan ei liikahtanut, olivat väsyneet päivän ponnistuksista. Lazare otti puukengät käteensä ja hiipi varpaisiliansa olkivuoteiden välitse. Jo saapui käytävään, saavutti portaat, aukoi useampia ovia ja oli viimein ulkona. Portinvartijan kojun ohi päästyään alkoi kiitää etelään päin, kohti Montséguria.
Muutamain minuuttien kuluttua seisoi hän sen muurin juurella, joka rajoitti luostarin aluetta. Hän luuli muurin toisella puolella olevan vettä, ja varmentuakseen tästä heitti hän kiven muurin ylitse. Se putosi maahan. Ilman vaaratta auttoi siis kiivetä muurin ylitse.
Hän viskasi puukenkänsä samaan suuntaan kuin kiven, kiinnitti kaapunsa ja alkoi kiivetä.
Siinä ei ollutkaan erikoisempia vaikeuksia. Muurissa oli kivenrakoja, eivätkä lasinsirutkaan kyenneet vahinkoa tekemään.
Mutta alastulo oli vaikeampaa. Lazaren täytyi hypätä alas, ja tämän loikkauksen tehtyään jäi hän paikalleen voimatta hievahtaakaan.
* * * * *
Sillä välin oli hän taas kuulevinaan Martinin ammuvan. Ja silloin hän taas sai voimia. Löysi puukenkänsä, kiinnitti ne jalkoihinsa ja lähti matkaan.
Oli pimeä. Voi tuskin 10 metrin päästä mitään eroittaa. Vasemmalta kuului veden lorinaa, joka aiheutui varmaan sillan olemassaolosta. Muurin vierustaa seuraten pääsikin hän sillalle, joka johti joen yli.
Nyt lähti hän etelää kohti rientämään. Hänen täytyi löytää Dubourdieun teurastamo ja pelastaa tavalla tai toisella Martin, joka nyt varmaankin ammui toisten kuolemaan tuomittujen seurassa.
— Minun täytyy pelastaa se! Sallimus varmaan on tuleva avukseni. Sitten palaan luostariin eikä kellään ole aavistustakaan tästä matkastani. Jumala on kyllä anteeksi antava kun oikein rukoilen ja paastoon; voin ottaa vastenmielisimpiä töitä, ja jättäytyi hirveimpäin kidutusten alaiseksi voidakseni vapauttaa sieluni tämän yön rikoksista.
Ja veli Lazare teki ristinmerkin, kun kaukaa näki kellahtavan valon.
Hän saapui kylään.