III
Synkässä kirkontornissa, jonka hahmo kuvastautui harmaata taustaa vastaan, löi kello yksitoista. Munkin puukengät nostattivat heikon kaiun talojen välissä. Ei yhtään ihmistä näkynyt. Koko kylä näytti kuolleelta.
Lazarea huolestutti. Minne hän ohjaisi kulkunsa? Mitä tulisi hänen tehdä? Kuinka voisi hän löytää paikan, jossa Martinia nyt säilytettiin?
Hän koetti lukea osotekilpiä, vaan oli aivan liika pimeä.
Hän käveli pitkin katuja ja seisahti jokaisen kadun kulmassa, vaan yhtään ihmistä ei näkynyt. Muutamasta talosta näki hän valoa akkunasta ja hänen toiveensa heräsi. Mutta hän ei uskaltanut naputtaa akkanaan, sillä hän vavahti ajatustakin, että tulisi pakoitetuksi puhuttelemaan jotakin ihmistä. Siltä, joka ei puhu seitsemään vuoteen, kangistuu jo kielikin. Hän liikuskeli edes ja takaisin, mutta sitten johtui mieleensä, että munkki kaapunsa saattaisi varmaankin pahasti peljästyttää ihmisiä keskiyön aikana, ja hän kiiruhti pois.
Nyt päätti hän kulkea jokaista katua ja tarkastella jokaista tallia sekä huutaa Martinia lukittujen ovien takana. Martin varmasti vastaisi kuultuaan herransa äänen.
Ja niin Lazare alkoi.
— Oletko siellä, Martin, kuiskaili hän jokaisen karjaton oven takana. —
Se olen minä, sinua herrasi, joka etsin sinua.
* * * * *
Siten juoksenteli hän tunnin ajan saamatta vastausta kuiskauksiinsa. Joskus avautui akkunalaukku ja pelästynyt naama vetäytyi kohta piiloon tai haukahti joku äreä koira öiselle matkamiehelle.
Kirkontornin kello löi 12.
Silloin alkoi Lazaren mieli masentua. Oliko jo Martin kuollut?
Vihdoin joutui hän maantielle, jonka varrella talot yhä harvenivat.
— Martin! — sanoi Lazare vielä.
Siten löysi hän erään yksinäisen rakennuksen, jossa oli leveä ovi
Sisältä kuului ketjujen kilinää, josta päättäen se oli karjahuone.
— Martin? hän munkki oven takana.
Heti kuului vastaukseksi ammunta ja toistui kohta useampaan kertaan.
Se oli Martin! Vihdoinkin oli hän sen löytänyt.
Lazare risti kätensä.
— Sinä siis elät. Kuinka olenkaan iloinen että sinut vielä löysin,
Martin.
Ja kyyneleet virtasivat hänen piskilleen.
Martin ojensi kuononsa hyväiltäväksi ystävälleen. Munkki jäi oven taakse aamuun saakka puhellen hellimpiä sanojansa löydetylle toverilleen.
Kello 7 aamulla kun aurinko jo heitti säteitään kosteille kentille, tuli eräs talonpoika tallin luokse.
— Voitteko sanoa minulle, kysyi Lazare, kenen omia nämä eläimet ovat?
— Ne ovat herra Dubourdieun, Montségurin teurastajan, vastasi mies.
— Tahdotteko olla niin hyvä ja neuvoa minulle missä hän asuu?
— Mielelläni. Hän asuu kylässä postikonttorin vieressä.
— Kiitän teitä — vastasi munkki kumartaen. Häntä oudostutti puhua ihmisolennolle.
Lazare lähti kylään. Teurastajan talo oli suljettuna. Lazare kolkutti ovelle. Nuori mies puoliksi avoimin silmin ja punanaamaisena näyttäytyi.
— Onko hra Dubourdieu kotona?
— Se olen minä. Miten voin olla palveluksellenne
Lazare tunsi menevänsä hämilleen. Silmät luotuina maahan hän virkkoi:
— Priori lähetti kai eilisiltana erään suuren, leveäsarvisen härän, nimeltä Martin?
- Kyllä.
— Tahdotteko myydä sen minulle?
— Miksikäs ei.
— Kuinka kalliiksi sen arvostelette?
— En tiedä varmasti, en ole katsonut tarkempaan kun en ollut kotona sitä tuotaessa. Odottakaa hetkinen, kysyn rengiltä.
Hetkisen kuluttua tuli teurastaja takaisin kysyen:
— Prioriko tahtoo ostaa härän takaisin?
— Ei, vaan minä. Olen hyvin kiintynyt härkään, joka kuului minulle ennenkuin tulin munkiksi. Olisin hyvin iloinen, joo ette teurastaisi sitä.
Teurastaja nypelsi leukaansa. Hän muisti, että munkit esiintyvät siviilipuvussa kaupoissa ollessaan. Tässä on kai jotain kieroa puuhaa.
— Puhuin rengin kansaa, sanoi hän. Härkä on oikein hyvä. Pitäisi olla lihava eikä ylen vanha. Hinta tulee 400 frankia.
— Hyvä. Minä ostan sen, vastasi Lazare. Tahdotteko antaa 8 päivän lykkäyksen maksun suorituksessa?
— Oh! … Olen pahoillani, mutta sitä en voi. Ajattelin teurastaa härän jo tänä iltana. Tarvitsen kaksi härkää markkinoiksi ylihuomenna. Näette siis että…
— Kuinka pitkin maksuajan sitten annatte?
— Kuinkako pitkän! En pidä tapanani antaa mitään maksuaikaa. Mutta jos voitte heti maksaa, voin odottaa kello viiteen illalla. Minun on oltava kello 6 teurastimossa.
Veli Lazare oli tullut kalpeaksi.
— Toivoa olevani täällä ennen kello 5, sammalsi hän. Olisin kiitollinen jos pitäisitte härän siksi luonanne.
Hän lähti hitaasti ulos.
Kun hän tuli kadulle, epäili hän pari minuuttia. Jalat eivät tahtoneet kannattaa. Pannen käden silmilleen alkoi hän laahustaa umpimähkään.
Neljäsataa frankia! Kuinka hän voi ne saada tästä kylästä, jossa häntä ei kukaan tuntenut?
Hän harhaili ympäri Montségurin katuja, kääntyi milloin oikealle, milloin vasemmalle tietämättä minne mennä. Välistä kokoontui kadulle väkeä tirkistellen munkkia, joka laahusteli kauhtanassaan kuin kummitus ikään. Kellon lyödessä 10 huomasi hän taas olevansa postikonttorin luona. Silloin sai hän päähänpiston.
Ajatellapa, jos hän lähettäisi sähkösanoman isoisälleen, pappisvihaajalle François Hontarrèdelle? Ehkäpä hän lahjoittaisi nuo 400 frankia Martinin pelastamiseksi.
Lazare aikoi astua konttoriin sisälle kun hän äkisti säikähti. Eihän voinut sähköttää ilman rahaa!
— Minulla ei ole ainoatakaan souta mukanani, sanoi hän surullisesti hymyillen.
Ja hän jatkoi katuvaellustansa.
Jospa hän menisi pormestarin, papin ja kaikkien rikasten luokse? Voisihan heille puhua Martinista. Ehkä joko armelias lainaisi hänelle 400 fr.
Hän katseli ympärillensä ja huokaus pääsi rinnastaan nähdessä sieviä huviloita ja suuria taloja.
Näin miettiessään huomasi hän kauniin linnan puiston ympäröiminä. Tämän oikealla puolella näkyi harmaa muuri, jonka hän kohta tunsi luostarin muuriksi. Lazare huudahti.
— Nämä puut olen nähnyt ennen. Niiden varjossa varmaankin käveli eilen laulaja-tyttö. Sinne puiden juurelle minä heitin omenan.
Toivo kirkasti munkin silmät.
Hän astui nopeammin ohjaten kulkunsa suurien puitten luo.
— Meikeinhän tunnen nuo puut, ajatteli hän. Tunnen sen nuoren tytön kauniin äänen, joka ei voi olla muun kuin hyvän ja armahtavan ihmisen.
Hän kiiruhti yhä kulkuansa. Ja mitä enemmän hän kulki, sitä varmemmaksi hänen luottamuksensa kasvoi tuntemattoman tytön apuun.
— Se ääni on minulle velkaa tämän hyväntyön, ajatteli hän. Eikö hän ollut syynä onnettomuuteeni? Eikö juuri hän houkutellut minua heittämään omenan, jonka johdosta jouduin puhumaan Martinille? Sinä kaunisääninen annoit eilen minulle omenan puolikkaan; etkö tänään halua lainata minulle 400 frankia?
Tie johti metsikön läpi. Äkisti kuuli Lazare luostarikellon soivan kutsuen trappisteja rukoukseen, ja hän heittäytyi maahan rukoillen kaikesta sielustaan. Hän rukoili sen kauniin salaperäisen äänen puolesta, jonka tulisi auttaa Martinia.
Sitten hän nousi, karisti tomun viitastaan ja meni nopeasti jälleen tielle.
— Tahdotteko sanoa minulle mikä tuon puitten takana olevan linnan nimi on? — kysyi hän paimenpojalta, jonka hän tapasi.
— Se on Bontucq-linna.
— Ja kuka asuu siinä?
— Neiti Sartilly.
Hajamielisenä kumarsi Lazare paimenpojalle kuten paterille luostarissa.
Ja hän jatkoi hyvillä mielin matkaansa linnaan.