V.
Neiti Geneviève de Sartilly oli 19-vuotias. Hän oli hintelä ja vaaleaverinen, vilkkaat sinisilmät ja kiharat hiukset, jotka näyttivät ympäröivän hänen otsaansa kuin kultainen pilvi. Joku kuvanveistäjä tuskin olisi häntä erittäin ihaillut, sillä hänen piirteensä olivat kaukana klassillisista säännöistä. Hänen silmänsä ja suunsa näyttivät hieman liika suurilta, kaulansa liika kapealta ja nenänsä liiaksi pystyltä. Mutta jokainen piirre säteili eloa ja muodosti ilahduttavan kokonaisuuden, joka huoletta olisi voinut kilpailla ylistettyjen kaunottarien kanssa. Jos hänen ruumiillinen olentonsa ei ollut täysin kehittynyt, niin oli hänen sielunsa vielä enemmän kypsymätöin. Bontucq-linnan haltijatar käyttäytyi joskus kuten joku koulutyttö ja teki usein lapsellisuuksia.
Kun hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, saivat kuitenkin hänen silmänsä harvinaisen vakavan ilmeen ja surullinen piirre laskeutui hänen suunsa ympärille. Hänen isänsä, loistava kavaljeeri Lanniosta Bretaguesta, oli viettänyt elämänsä toimettomuudessa vähemmän tai enemmän romanttisissa seikkailuissa ja kuollut 40 vuoden ijässä väsyneenä ruumiillisesti ja henkisesti. Hänen äitinsä, kukoistava espanjatar Wallodolidista, periytynyt keuhkotautisesta perheestä, kuoli nuorena voimatta kestää kaikkia hyljätyn vaimon vaivoja.
Tämä pari oli kuitenkin lähes 4 vuotta ollut hyvin onnellinen. Vaimo oli kaunis ja mies näytti hänelle uskolliselta. Geneviève syntyi ja alkoi pian tulla isäänsä. Eräänä päivänä totesi lääkäri rouva Sartillyssa ensimäiset keuhkotaudin oireet ja neuvoi nuoren parin muuttamaan vähemmän kosteaan seutuun kuin oli Lannion.
Bretagnessa oleva tila myytiin ja tila Bontucq-en-Béarn ostettiin. Vaimo viihtyi oivallisesti Montségurissa, mutta mies katsoi tämän asunnon liian kaukaiseksi akasiapuistoista Boulognen metsissä. Hän oleksi täällä vain metsästysaikoina, jolloin ei katsota soveliaaksi näyttäytyä klubissa.
Kun rouva Sartilly kuoli, ei hänen miehensä vuodattanut kyyneltäkään.
Hänellä ei ollut enää minkäänlaisia tunteita.
Geneviève jäi siten yksin Bontucqin linnaan. Hän oli ainoastaan 12 vuoden vanha. Hänelle asetettiin holhoja, joksi tuli Lorenzo Miraléz, äitinsä nuorempi veli. Eräs varattomaksi joutunut täti, joka oli leski, kreivinna Enriquita Manzanil, muutti luoksensa. Hän oli rouva Sartillyn ja holhojan vanhempi sisar. Tämä pienen Genevièven suojelijatar näytti sotilaalta ja oli taikauskoinen kuin povariakka. Hän oli itsepäinen ja kiivas, kiroillen työväkeä ja purkaen pahaa sisuaan ulkona ahertaville.
Molempain kuolemantapausten pelottamana meni nuori tyttönen harvoin ulos. Hänen tuttavapiirinsä tuli yhä harvemmaksi. Silloin tällöin kävi hänen holhojansa Bontucqissa. Hän oli erään laivayhtiön johtaja ja vaimonsa oli hurmaava parisitar, jonka kauniit silmät olivat hänen lumonneet. Mutta nämäkin vieraat viipyivät Béarnissa vain pari viikkoa paluumatkallaan Luchonista tai Biarritzasta. Yleensä piti Geneviève tapanaan kuljeskella laulaen puistossaan, soittaa, opettaa koiria tai lentävää vauhtia ratsastaa tilusteillään. Pari kolme kosijaa oli pyytänyt jo hänen kättänsä. Mutta jo ajatuskin naimisiin menosta sai hänet kalpenemaan. Muistaen äitinsä kärsimykset hän päätti jäädä naimattomaksi huolimatta siitä metsästyksestä, jonka aiheuttaisivat hänen miljoonansa.
Sellainen oli se kevyt, hilpeä olento, jonka edessä Lazare oli vapissut ja johon hän ei ollut uskaltanut, peläten munkin ankaroita sääntöjä, nostaa katsettaan.
Kertomus härästä, niin yksinkertaisesti kerrottuna ja nuoren munkin kainous oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Hän tunsi itsensä onnelliseksi saadessaan tehdä hyväntyön.
Hän ajatteli vielä sitä hauskaa seikkailua edellisenä iltana kun hän näkymättömälle munkille heitti omenan puolikkaan. Ehkä hän tuli häirinneeksi pahastikin tuon munkin rauhaa. Mikähän hänet oli oikein tuohon tekoon yllyttänytkään? Geneviève oli katunut tätä koko yön ja tämä hyvätyö hyvin sopi nyt hyvikkeeksi munkille ja hänen härälleen.
Kun kello oli lyönyt 11, jätti neiti Sartilly äkisti vaalean aamupukunsa ja pukeutui kesäpukuun, otti olkihattunsa ja meni terassille. Täällä ojensi hän kiikarinsa Montségurin kylää kohden nähdäkseen jo kaukaa sen härän, jonka vuoksi nuori munkki oli kyyneleitä vuodattanut.
Ennen pitkää hän huomasikin sen sekä munkin ja valtuutetun rahastonhoitajansa. Ja kun ne olivat saapuneet lähemmäksi, kiisi neiti Sartilly portaita alas ottaen kaksi astuinta yhdellä askeleella kuten koulutyttö. Hän meni portille ottaakseen vastaan hemmoitellun härän.
Ilo loisti hänen silmistään, poskensa tulivat hohtaviksi hengästyksestä ja niin pian kuin veli Lazare katsoi häntä arvasi hän että tulisi tuottamaan hänelle paljon vastusta kiinnittäessään katseensa yhtämittaa maahan. Lazare katsoi rahastonhoitajan vääriä sääriä joka ei ollut hänelle kiellettyä!
Genaviève lähestyi Martinia. Nähtyään sen huudahti hän:
— Mutta sehän on erinomaisen kaunis. Sillä on andalusialaiset silmät!
Ja hänen hieno kätösensä silitti eläimen niskaa.
— Pitääkö se sokerista? Eikö? Luuletteko niin? … Ai, sehän on totta — härän, joka tulee luostarista, täytyy pitää rediseistä. Meillä on kyllä retiisejä. Tulkaa tänne!
Hän puheli ja lörpötteli keskeytymättä iloissaan siitä, että jotain sai sanoa kuten lapsi.
Hän meni talliin sanoen härälle:
— Ole hyvä ja seuraa minua, rakas vieras. Näytän sinulle huoneesi.
Hän kumartui ja nyhtäsi kouran täyden ruohoa härälle, joka niitä haistoi ja otti armollisesti vastaan tarjouksen.
— Sillähän on hirmuinen nälkä! huudahti Geneviève. Eläin raukka! Herra Peyroux, menkää pian tallirengin luo ja käskekää hänen tuoda kelpo annos heiniä.
Siten tultiin talliin, jonka hieno sisustus näytti paljon oudoksuttavan luostarin synkässä tallissa seissutta härkää.
— Tämä tässä on Rosinan — aasin — asunto. Toivon härkänne hyvin viihtyvän tässä — sanoi neiti Sartilly. Voimme ostaa sille toverin jotta se saisi seuraa. Ja kun se on kiltisti työskennellyt, saa se 24 pientä tiukua kaulansa ympäri niinkuin kiltit härät minun tätinäkin luona. Onko siten hyvä?
Lazare oli kuin halvautunut. Hän ei olisi voinut kuvitellakaan että
Martin vanhoilla päivillään voisi saada sellaisen hyväntekijättären.
— Neiti Sartilly, minä en löydä sanoja esittääkseni kiitollisuuttani, mutta minä tulen rukoilemaan puolestanne koko ikäni. Minä palaan luostariin ja tulen luultavasti viettämään siellä loput päivistäni. Mutta kun te olette olleet niin erinomaisen hyvä munkkiraukkaa kohtaan, uskallan minä vielä esittää erään rukouksen. Luostarissa on eräs vastaanottohuone ja joskus saavat vieraat puhua muutaman sanan munkeille, jotka tuntevat. Lähettäkää joku kerta luokseni halvin palvelijanne kertomaan minulle entisestä toveristani. Se tekisi minut niin onnelliseksi! … Jääkää hyvästi, neiti Sartilly! … Hyvästi, Martin!
Lazare taputteli eläintä kuten hän oli monta kertaa ennenkin tehnyt ja peljäten itkuun ratkeavansa kiiruhti hän ulos tallista suoraa päätä linnan portille palatakseen Montségurin luostariin.