VI.
Kello oli lähes kaksitoista. Lazare kiiruhti kulkuansa. Mutta kun hän pääsi lähemmä luostaria sai hän yhä herpaisevamman tunteen.
Todellisuus alkoi yhä selvempänä astua hänen eteensä. Nyt kun Martin oli turvassa, tunsi sen herra lähenevänsä onnettomuutta. Ja muurin juurelle ehdittyänsä tuli hän aivan epätoivoiseksi. Nyt näki hän tekonsa ja sen seuraukset täydessä valaistuksessa…
Hän oli aikonut poistua vain pariksi tunniksi, ja nyt oli mennyt 15 tuntia! Kaikki luonnollisesti olivat huomanneet hänen poistumisensa ja hän luultavastikin tulisi luostarista poisajetuksi.
— Mitähän minusta voisi tulla, ajatteli hän läheten muuria ja aikoen nousta sen yli, kuten ulostullessaankin. Vaan mitä se hyödyttää? Pahentaisi vaan asiaa. Parasta olla rehellinen. Ja hän päätti mennä sisälle suuresta portista.
— Priori odottaa teitä, sanoi hänelle portinvartija.
Lazare ymmärsi.
Hän meni yli pihan. Lukevat munkit, joitten ohi hän kulki, loittonivat hänestä ikäänkuin saastaisesta.
Hän meni sisälle luostarin päärakennukseen. Kappelin oven nähdessään ajatteli hän: »Täällä et enää saa rukoilla». Ja akkunasta nähdessään luostarin puutarhan ja vainioita tuntuivat ne sanovan: »Täällä et saa enää työskennellä.»
Hän astui priorin huoneeseen, sulki silmässä seisoen niin muutamia sekunttia liikkumatta.
Priori istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän käännähti. Ja Lazare risti kätensä.
— Herra Etienne Hontarrède, kas tässä 490 frankin, jotka kuuluvat teille. Mistä ne johtuvat, saatte nähdä tästä kirjasta. Olkaa hyvä ja antakaa kuitti niistä.
Lazare kuuli sanat, ja kun kynä ojennettiin hänelle, kirjoitti hän konemaisesti nimensä vanhalle, kellahtavalle paperille.
— Menkää nyt portinvartijan luo — jatkoi nyt priori. — Siellä saatte vaihtaa munkin puvun tavallisiin vaatteisiinne. Jääkää hyvästi! Jumalan rauha kanssanne!
Silloin tapasi Lazaren lamauttava tunne. Tuntui kuin suonensa olisivat avautuneet ja hiljaa elonsa neste alkanut vuotaa. Hän ei edes koettanutkaan pyytää anteeksi, sillä hän tunsi voimansa tähän puuttuvan. Muutamia tuntia myöhemmin löysi hän itsensä erään tien varrella, jaloissaan saappaat, päässään hattu ja pieni musta kirja kädessään.
Muutamassa taskussaan oli hänellä seteleitä ja pientä rahaa ja toisesta hän löysi rukousnauhan sekä palan mustaa leipää. Silloin ratkesi hän itkuun.
Seuraavan päivän aamuna kun neiti Sartilly tätinsä kanssa palasi messusta, näkivät he kummastuksekseen miehen istumassa aivan liikkumattomana ruohostossa linnan aitauksen ja luostarin muurin välissä.
— Mutta sehän on meidän eilinen munkkimme! — huudahti nuori tyttö.
— Hänellä ei enää olekaan munkin pukuansa, sanoi kreivinna Manzanil.
Molemmat seisahtivat
Heidät huomatessaan oli Lazare noussut.
— Hyvää päivää — sanoi Geneviève. — Miksi olette pukeutuneet tuolla tavalla? Ettekö enää olekaan luostarissa?
— En, neiti Sartilly; eilen minut ajettiin sieltä pois Martinin vuoksi — sammalsi Lazare painaen päänsä alas.
— Ahl — Ja missä olette yönne viettäneet?
— Täällä puitten alla.
— Todellakin. Ja missä aijotte viettää ensi yön?
— Sitä en vielä tiedä.
Nuori neiti katseli häntä muutaman silmänräpäyksen ajan ja virkkoi:
— Tulkaa Bontucqiin, niin katsotaan emmekö voisi jotain tehdä hyväksenne.
Lazare seurasi alistuvana molempia naisia.
— Sanokaa minulle mitä voisitte tehdä? — kysyy Geneviève.
Sanat kuultuaan kirkastui Lazaren otsa ja äkillinen ilo näytti saavan silmiinsä.
— Minä osaan kyntää ja karhita. Osaan leikata viinimarjapensaita ja vehnää myös, korjata maissia ja heiniä, hoitaa härkiä ja hevosia sekä ajaa niitä… Jos te voisitte antaa minulle jotain työtä, mitä hyvänsä jollakin tiluksellanne, niin sitoutuisin hoitamaan toimeni tunnontarkasti ilman mitään palkkaa, kunhan saisin jonkun olkilyhteen maatakseni ja naulan kovaa leipää päivässä syödäkseni.
Tuntia myöhemmin antoi herra Peyroux viikatteen entiselle munkille ja näytti hänelle paikan heinäniityllä.
Millä innolla tarttuikaan Lazare työhönsä! Täysin voimin sinkautteli hän viikatettaan ja päästi fanfarimaisen soiton teroittaessaan asettaan.
Sen työn tehtyään sai hän lapion, jolla sai ryhtyä maata kaivamaan.
Illalla näytettiin hänelle pehmoinen vuode, josta saattoi kuulla Martinin mylvinää. Ja kun yöllä soi luostarin kello kutsuen munkkeja rukoukseen, rukoili Lazare vuoteensa ääressä yhteenliitetyin käsin, suljetuin silmin ja sydän iloa täynnä. Yhä kasvavalla hartaudella hän rukoili ja kiitti nykyisestä onnestaan. Tuntui kuin ristiinnaulittu Kristus ei olisikaan enää vertavuotava, eikä sureva Jumalan äiti lävistetyin sydämin, vaan että jotain valkoista, vapaata, henkimäistä olisi hänen sieluunsa yhtynyt, ikäänkuin hän olisi kuullat suloisen enkelin äänen — kuten nuoren viattoman tytön, hyvän ja armahtavan suoneen hänelle uutta lohtua, mielen auvoa, josta hän ansaitsi hänen koko sielunsa kiitollisuuden.
* * * * *
Päivät vierivät. Lazare oli onnellinen. Hän työskenteli ahkerasti. Hänen nykyinen pakonsa ei vaivannutkaan häntä, kuten oli luullut, eikä hänen katumuksensakaan ollut niin syvä kuin hän oli ajatellut. Luostarin kello öisin ei häntä häirinnyt enää. Jos jokin suru kaivautui vielä menneisyydestä esille, tarttui hän sitä ankarammin moukariinsa käsiksi ja upotti pian surunsa innokkaaseen työhön.
Hän oli melkein keskeytymättä yhdessä Martinin kanssa. Bontucqin isännöitsijä oli ostanut markkinoilta toisen samanlaisen sonnin ja antanut sen Lazaren ajettavaksi, eikä Martin näyttänyt olevan lainkaan mustasukkainen niistä taputteluista, joita myöskin toveri »Jean» sai heidän yhteiseltä herraltaan.
Lazare jatkoi Bontucqissa yhtä kieltäytyvää elämää kuin luostarissakin. Hän ei nauttinut lihaa eikä viiniä, voita eikä rasvaisia ruokalaitteita, vaan salli kuitenkin joskus, ollessaan itseensä ja käytökseensä tyytyväinen, nautinnoksi muutaman omenan.
Alassa oli hän päättänyt kuten luostarissa maata täysissä vaatteissaan, mutta kun hän kuuli palvelusväen laskevan leikkiä hänen liinavaatteistaan, luopui hän tuosta aikeestaan. Oikeauskoiselle munkille on puhtaus synti, sillä sielun puhtauden pitää muodostaa jyrkkä vastakohta paidan puhtaudelle. Lazare luopui pian tästä uskonkappaleesta.
Niinpä hän eräänä päivänä meni kylän markkinoille ja osti sieltä hienot alusvaatteet, koristetut nenäliinat, muodikkaan kaulaliinan ja vieläpä hansikkaatkin. Mutta sovittaakseen tätä turhuussyntiä nukkui hän kaksi yötä paljaalla lattialla.
Työskennellessään lähellä linnaa kuuli hän joskus keveitten askeleitten lähenevän hiekkakäytävällä, ja hän aavisti että se oli neiti Sartilly joka tuli. Silloin tunsi hän herpaantuvassa ja hänen teki mielensä panna kätensä ristiin kuten muinoin ehtoollisleivän sulaessa hänen suussaan.
Nuori tyttö meni melkein päivittäin hänen ohitsensa ja pari kertaa oli hän puhunutkin hänelle. Ensi kerralla kysyäkseen hänen todellista nimeänsä.
— Etienne, — vastasi hän — Etienne Hontarrède.
— No, kuinka me tulemme teitä kutsumaan, Etienneksi vaiko Lazarekseksi?
— Sen nimen, jonka neiti tahtoo antaa, tulen minä pitämään.
— Siinä tapauksessa on se Lazare. Minä pidän siitä enemmän.
Seuraavalla kerralla kysyi neiti Sartilly josko hän viihtyy Bontucqissa.
Ja Lazare vastasi ei voivansa ajatella sen miellyttävämpää elämää.
Muuan päivä tämän jälkeen pyysi Geneviève kantamaan hänen päivänvarjoansa linnaan.
Ja hän tunsi itsensä ylpeäksi tästä tehtävästä.
Kun neiti Sartilly oli puhunut, oli entinen munkki tehnyt omituisen havainnon: häntä oli hävettänyt hänen puukenkänsä, takkinsa, karkeat kätensä ja huonosti leikattu partansa. Ja se oli saattanut hänet surulliseksi.
Eräänä päivänä sanoi neiti Sartilly hänelle:
— Tehän osaatte lukea, eikö totta, Lazare?
— Kyllä, neiti.
— Hyvä. Menkää ylös linnaan ja pyytäkää minulle Lamartinen Méditations.
— Ensimäiset vaiko uudet? — kysyi hän.
— Ah, te olette niinmuodoin kirjallisuuden tuntija! Sitä ette ole minulle sanoneet. Ensimäiset, ensimäiset.
Ja nuori mies poistui nopeasti salatakseen punehtumistaan.
Erään toisen kerran meni Geneviève hänen ohitsensa sininen paperi kädessään.
— Ettekö ole nähneet kreivinna Manzanilin menneen kotiin, herra Lazare?
— En, neiti.
— Se oli ikävää. Minä olen saanut espanjalaisen sähkösanoman ja siinä on eräs sana, jota minä en ymmärrä.
— Ehkä voisin minä olla neidille avuksi?
— Osaatteko siis espanjaa?
— Olen opiskellut sitä.
— Vai niin! Sanokaapa sitten mitä merkitsee »el agradecimento».
— »El agradecimento» luullakseni merkitsee kiitollisuutta.
— Niinpä kyllä, niin sen täytyy ollakin. Aivan oikein, nyt muistan sen. Mutta tehän olette hirvein oppinut! — huudahti nuori tyttö. — Taidatteko vielä muitakin eläviä kieliä?
— Muutamia
— Englantia?
— Ja italiankieltä.
— Ah! …
Genevièven silmät siristyivät ihmetyksestä.
— Miksi ette sitä sanoneet minulle jo heti! Olisin koettanut etsiä teille sopivan paikan Orthesissa tai Paussa.
— Minä pidän yhtä paljon työskentelystä Bontucqissa neiti Sartilly — vastasi Lazare hiljaa.
Hän oli tullut hyvin kalpeaksi.
Mutta samassa tuli kreivinna.
— Minä voin kertoa sinulle suuren uutisen, täti — huudahti Geneviève iloisena. Herra Lazare, joka täällä kylvää nauriita, osaa espanjaa, englantia ja italiankieltä.
— Minä en ole koskaan sitä epäillyt — vastasi kreivinna ivallisesti. Se mies näyttää todellakin oppineelta. Te olette varmaankin olleet jonkun viinikellarin päällysmies, eikö totta?
— En, rouva kreivinna, minulla ei ole ollut sitä kunniaa.
— Sittenpä olette olleet koti- tai tanssinopettajana jossakin linnassa?
— En sitäkään. Mutta minulla on ollut omassa kodissani sekä koti- että tanssinopettaja.
Kreivinna Manzanil oikasihe.
— Kuinka, linnassako? Te? Sepä oli merkillistä. Kertokaa vähän siitä meille!
Silloin kuului narskauksia kaalinpäistä, joita irtipäässeet lehmät söivät Lazaren takana.
— Anteeksi, sanoi entinen munkki ja meni ajamaan lehmiä pois.
Ja kreivinna palasi linnaan päästäen raikuvan naurun.