VII.
Seuraavana päivänä anoi hän päästä leikkaamaan jollekin kaukaiselle pellolle, ja seuraavana päivänä hakkasi hän puita sakeassa metsässä, jossa viipyi aivan iltamyöhään.
Hän pelkäsi kohdata neiti Sartillyä. Joka kerta kuullessaan hänen lähestyvin, poistui hän kauemmas. Kahdeksan päivää meni siten, jolla aikaa hän painautui raskaimpaan työhön ja nautti ainoastaan välttämättömimmän ravinnon. Hän pelkäsi menettäneensä hyväntekijättärensä myötätunnon niin naurettavalla tavalla osottaessaan hyödyttömiä taitojaan ja mainitessaan muinaisista rikkauksistaan. Mikä saikaan hänet puhumaan! Minkä vuoksi hän punastui tuon rikkaan, hienon, nuoren tytön edessä köyhyyttään ja puutteitaan? Jos olisi uskaltanut olisi hän pyytänyt häneltä anteeksi. Hän olisi rukoillut unohtamaan nuo silmänräpäykset ja katsomaan taas hänen päällensä hempeillä silmillään, joitten väriäkään hän ei oikeastaan muistanut, vaan jotka hän aavisti lempeiksi ja ihaniksi kuten yömatkustaja aavistaa nousevan auringon loistoa, jota hän vielä ei ole nähnyt.
Eräänä sunnuntai-aamuna lähti hän messuun Montséguriin. Kun hän tuli kirkkoon, pisti hän oikean kätensä vihkiveteen ja käänsihe, ennenkuin oli tehnyt ristinmerkin, tarjotakseen kylän tavan mukaan vihkivettä sille, joka tuli hänen jälessään. Mutta hän säpsähti. Se oli nuori tyttö, joka tuli hänen jälessään, nuori ja herttainen vaaleine kutriseen ja sinisilmineen. Ja hän kosketti Genevièven sormia, joka otti vihkiveden häneltä. Hänen hempeä hymynsä teki sellaisen vaikutuksen ettei hän nähnyt alttaria eikä kuullut messua, vaan joutui ravistuksen valtaan kuten kuolemaan tuomittu.
* * * * *
Eräänä aurinkoisena lokakuun iltana seuraavalla viikolla, kun kellastuneet lehdet putoilivat hiljaa ruohostoon, valjasti Lazare molemmat härät, Jeanin ja Martinin, vaunujen eteen nostaakseen halkoja, jotka hän edellisenä päivänä kreivittären käskystä oli metsään hakannut. Tämä metsä oli n. 5-600 metrin päässä linnasta.
Lazare oli tuskin ajanut portista, kun kuuli nopeita askeleita takanaan. Hän käänsihe ja huomasi neiti Sartillyn. Hän oli pukeutunut musliinileninkiin, päässään kukilla somisteltu hattu.
— Hyvää päivää, herra Lazare, sanoi neiti. Tehän menette metsään? Aijoin mennä samalle suunnalle. Menen noutamaan tätiäni, joka on vieraisilla erään ystävättärensä luona. Saanko ajaa vaunussa kanssanne?
Hän oli jo molemmin käsin tarttunut vaunun valtaviin tolppiin ja kiepautti itsensä ylös, jolloin hänen toinen pyöreä käsivartensa paljastui.
Lazare oli ihastuksissaan. Hän oli niinmuodoin antanut hänelle anteeksi. Sen hyvin huomasi hänen lempeästä äänensävystään ja ystävällisyydestään. Ja härät näkyivät myös olevan hyvillä mielin, sillä ne menivät suoraa päätä eteenpäin hiljentäen juoksuaan jonkun kuopan tiellä kohdatessaan. Lazare olisi sillä tavoin ajanut vaikka maailman ääreen! Hän puhui vähän, vaan nautti sitä enemmän hiljaisesta onnestaan.
Puut olivat lakastuneet ja muodostivat sopivan taustan hänen mielialalleen. He tulivat lirisevälle lähteelle, josta Geneviève tahtoi juoda. He seisahtivat, ja kun hän oli juonut, otti hän vettä käsillään, ojentaen sen Martinin juotavaksi. Toinen, Jean, ei saanut mitään. Ja Lazare tunsi itseänsä mairiteltavan. Vaunu, johon Geneviève oli taas astunut, lähti uudelleen liikkeelle. Ei yhtään ihmistä näkynyt metsässä, ei yksikään lintu laulanut, ei hyönteinenkään surissut. Ja tämä syvä hiljaisuus miellytti entistä munkkia sanomattomasti.
Mutta pian piti heidän seisahtaa. He tulivat aukealle paikalle, jossa oli kuivia pensaita. Geneviève hyppäsi alas vaunusta ja istuutui eräälle puun kannolle.
Auringonsäteet hyväilivät hänen vaaleita kutriaan, jotka saivat kultahohteen, samalla kun varjo lankesi hänen vaalean keltaisille pikku kengilleen, jotka puoleksi peittyivät ruohoon.
— Kertokaa minulle jotain, herra Lazare! — sanoi neiti Sartilly. — Kertokaa siltä paikkakunnalta, jossa olette syntyneet, jossa olivat vanhempanne, miksi teistä tuli munkki ja kaikki mitä itse lisäksi tahdotte.
Ja Etienne Hontarrède kertoi lapsuudestaan, kotiseudustaan Chalossesta, jossa Adour ja Luy tekevät niin monia mutkia ja lahdelmia. Hän kertoi vanhemmistaan ja heidän surullisesta kuolemastaan, linnastaan ja myllystään, joka niin hirveällä tavalla tuhoutui, Martinin pelastuksesta ja päätöksestään sovittaa vanhempainsa laiminlyömisiä luostariin menemällä, salaamatta mitään ihastuttavalta kuulijaltaan, lopettaen siihen tuttavuuteen, jonka hiljaisesti uskoi onnensa ylimmäksi saavutukseksi, jonka tapaaminen oli aikaisempain vaiheiden vuoksi myöhästynyt tänne saakka — Genevièven, jonka hän katsoi parhaimmaksi ystäväkseen vaikka vielä tuskin häntä tunsikaan.
Neiti Sartilly kuunteli häntä tarkkaavana, ja joskus loistivat hänen silmänsä osaaottavaisuudesta ja huulensa hymyilivät. Sitten puhui hän vuorostaan vanhemmistaan, lapsuudestaan ja Bretagnesta, jossa hänen ensi päivänsä olivat kuluneet. Hän oli tullut hellemmlksi, ja Lazare oli hänelle melkein kiitollinen ettei hän nyt ollut niin iloinen kuin tavallisesti.
Aika kului. Tammien varjot eivät langenneet enää kuin Genevièven kengille, vaan paljon pitemmälle. Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten otti tyttönen sanajalan, jonka pisti Martinin päitsiin. Lazare ei näyttänyt sitä huomaavan.
— Herra Jumala, tuolla tulee täti! — huudahti Geneviève äkisti ja hypähti ylös.
Ja hän kiiti nopeasti paikaltaan notkelmaan.
Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin näyttäytyi hän kreivitär Manzanilin sivulla. Heidän näet täytyi kulkea erään aukean alueen yli. Mutta tällä kertaa ei Geneviève katsonut Lazareen päin. Hän oli kokonaan kiintynyt selittämään tädille, että hänen kellonsa varmaan täytyi olla 25 minuuttia jälessä kun hän myöhästyi eikä ollut lähtenyt ajoissa.
Lazare oli ihastuksissaan tästä selityksestä.
Kun yö tuli, ei hän saanut unen siruakaan silmäänsä.
Seuraa vana päivänä oli hän hyvin hermostunut. Hän ei voinut pysyä hiljaa. Hänellä oli selittämätöin halu puhua ei ainoastaan Martinille vaan vieläpä kukille, kiville, laakson kaiulle ja taivaan piirille. Ainoastaan ihmisten kesken hän oli vaiti.
Isännöitsijä antoi hänelle ohjeita, joita hän ei ymmärtänyt. Hän unohti päivällisenaikaan juottaa härkänsä. Ja kun ylempänä kerrottujen tapahtumain aika saapui, sai hän vastustamattoman halun lähteä metsään tuolle aukealle paikalle. Vähintäkään selitystä antamatta jätti hän tusinan verran tovereitaan, jotka olivat viinisadon korjuussa ja lähti metsään.
Matkalla katsoi hän tarkkaavana jälkeä, jonka eilen ajaessaan oli pyörä tehnyt tiehen. Kun hän saapui lirisevälle lähteelle, sulki hän silmänsä paremmin muistaakseen yksityiskohdat ja joi lähteestä. Sitten meni hän paikalle, jossa Geneviève oli istunut. Ja kuu hän näki ruohossa pari pientä kengän jälkeä, hengähti hän helpotuksesta. Se oli siis totta. Tuossa hän istui. Ei se ollut unta. Siinä hän istui liikkumattomana kuvaillen silmiinsä hänen hahmonsa vieläkin nähdäkseen. Hänen katseensa oli häneen luotuna, ja hän tuli yhä lähemmäksi. Lazare näki, että hänellä oli eilinen pukunsa ja kiharansa loistivat auringonsäteistä. Hän tuli yli aukeaman, aivan suoraan kantoa kohden. Mutta äkisti katosi näky.
— Vai niin, te olette täällä, herra Lazare — huudahti hän hämmästyneenä…
Entinen munkki kavahti ylös. Mitä hän näki, ei ollutkaan kuvittelua vaan neiti Sartilly ilmielävänä.
Hän oli täällä, hän puhuikin hänelle, ja Lazare alkoi poistua allapäin.
Tytön täytyi huomata hänen levottomuutensa. Istuihan hän samalla paikalla kuin eilen neiti itse; ja nuori mies kalpeni ikäänkuin hän olisi ollut tulemaisillaan tajuttomaksi. Olihan hänet nyt tavattu aivan ilmi selvästä teosta!
Mutta Geneviève läheni taas.
— Anteeksi — sopersi hän. — En tietänyt… minä olin kävelyllä… en saattanut aavistaa…
Lazare väistihe horjuvin askelin.
Mutta neitonen tapasi hänet.
— Herra Lazare! — sanoi hän ja äänensä värähti — minä kadun että tulin, jos olen pahoittanut mieltänne. Mutta minulla on jotain sanottavaa teille ja tulin niin iloiseksi nähdessäni teidät.
Sitten käänsihe hän alasluoduin silmin.
— Te olette nyt olleet täällä jo toista kuukautta ja kaikki ovat teihin erittäin tyytyväisiä. Minä tahtoisin, koska en uskalla tarjota teille mitään paikkaa, osoittaa teille kiitollisuuttani. Jos minä tuttavieni välityksellä taikka suoraan tekisin jotain hyväksenne, niin sanokaa vaan, se olisi minulle iloista…
— Siinä tapauksessa pyydän minä teiltä yhtä ainoata asiaa — vastasi Lazare. — Olen huomannut viime aikoina rakastavani elämää liika paljon. Luostarissa oli se meille niin vähän merkityksinen, että olimme tyytyväisiä saadessamme kaivaa omaa hautaamme. Nyt en tiedä missä löydän kuolemani enkä voi kaivaa hautaani. Se työ olisi minulle terveellisempää. Neiti Sartilly, tahdotteko lahjoittaa minulle yhden näistä pienistä puista, jotka kasvavat täällä?
— Mitä varten? Ristiksennekö, herra Lazare? Se ei voi olla täyttä totta! Mitä maksaa vaivaa puhua sellaisista asioista. Se pahoittaa mieltäni.
— Jumala tietää, etten koskaan tahdo tuottaa teille surua. Mutta minä en näe siinä mitään pahaa jos ajattelee kuolemaa. Sanotaanhan, että kun tunnetaan täydellistä onnea, ajatellaan silloin kuolemaa vasten tahtoakin.
Geneviève oli tullut vakavaksi.
— Tulkaa, sanoi hän Lazarelle.
Hän meni metsään, tulien pienelle purolle. Siellä seisoi eräs nuori poppeli, runko suora, lehdet väriseviä. Neiti Sartilly viittasi siihen ja sanoi:
— Tuon puun lahjotun teidän ristipuuksenne.
— Saanko hakata sen?
— Silloin kuin tahdotte.
— Ja kreivinna ei tule siitä mitään sanomaan?
— Ei, se puu on kaksinkertaisesti minun, sillä olen itse sen istuttanut. Ottakaa se, Lazare!
Neiti Sartilly oli lausunut nämä viimeiset sanat harvinaisella äänenpainolla. Silloin uskalsi Lazare ensi kertaa katsoa häntä suoraan silmiin. Mutta hän kääntyi heti poispäin, sillä hän tunsi ihmeellistä pyörtymystä…
— Vai niin, te olette täällä! — huusi äkisti katkera ääni, joka sai molemmat hätkähtämään. — Te etsitte sieniä, sehän on selvää, — jatkoi ääni terävästi. — Minä en ole löytänyt ainoatakaan. Se on naurettavaa! Ei näy olevan ainoatakaan sientä tänä vuonna. Huh, kun alkaa tuntua kylmältä! Emmekö mene sisälle, Geneviève.