X.
Eräs lapsi, joka tuli metsästä kantaen selässään halkokuormaa, keskeytti entisen munkin unelmat. Aurinko oli laskeutumaisillaan. Lazare nousi, otti muutamia askeleita aukealle, jolloin mieleensä johtui Martin.
Ja hän käveli paikalle, jossa oli härkänsä tappanut. Siinä lepäsi vanha toveri lävistetyin otsin ja kuono verisenä.
Lazare otti kirveensä, puhdisti sen lirisevässä purossa ja lähti linnaan. Sieltä otti hän lapion ja nyytin, jossa oli vanhoja vaatteita ja palasi takaisin kuolleen eläimen luokse.
Ja hiljaisessa metsässä, jossa Geneviève oli ensimäisen rakkautensa ilmaissut, kalvoi hän haudan nuoruutensa ystävälle, Martin raukalle, josta hän oli niin paljon pitänyt.
Hän teki sen leveän ja syvän, johon vieritti Martinin raskaan maallisen jäännöksen.
Sitten avasi hän vaatekäärönsä, jonka oli mukanaan tuonut. Siinä olivat ne vaatteet, joita entinen munkki oli yllään pitänyt luostarissa ollessaan novisina, ja jotka oli saanut takaisin silloin kun hänet häädettiin luostarista. Nämä vaatteet olivat luostarin tavan mukaan tehdyt kuolleen munkin, joka oli hurskain, kantamasta puvusta jotta siten vainajan hurskaus siirtyisi perintönä nuorelle novisille.
Lazare laski nämä vaatteet nyt Martinin hautaan, jonka täytti mullalla Kun se oli tehty, painoi hän lapionsa varrella ristin pehmeään multaan, kuten on tapana tehdä niille onnettomille vainajille, joilla ei ole oikeutta tulla haudatuksi siunattuun maahan.
Lazare palasi Bontucqiin.
Aurinko oli mennyt mailleen. Eräästä kirkontornista kuului soitto kutsuvan ihmisiä iltarukoukseen. Nuori mies vaipui mietteisiinsä. Hän tunsi haudanneensa jotain itsestään tuonne hiljaiseen metsään.
Tästä päivästä lähtien ei hän tulisi enää puuhailemaan maatöissä.
* * * * *
Kun hän tuli pihalle, näki hän pyörän jäljet puistossa ja Marina, kamarineito, ilmoitti hänelle, että neidin eno ja täti, herra Lorenzo Miralez ja rouvansa Pariisista oli saapunut Bontucqiin iltapäivällä, ollen paluumatkalla Espanjasta.
Sinä iltana säteili linna valoa. Ikkuna suuressa salongissa heitteli leveitä valojuovia kauan yli puoliyön ja valot sytytettiin myöskin vierashuoneeseen ensimäisessä kerroksessa.
Ja Lazare, joka ei saanut vähääkään unta silmäänsä mielenliikutustensa jälkeen, näki kuinka valo loisteli vanhassa talossa, joka tavallisesti oli musta ja synkeä.
Hän ei aavistanut että tässä vierashuoneessa kuiskaten puhuttiin hänestä ja että kohtalonsa siellä ratkaistiin.
* * * * *
Rose-Marie Miralez, Genevièven nuori täti, joka oli saapunut Bontucqiin miehensä kanssa, oli säteilevän kaunis 25-vuotias. Itämaalaiset, jotka voivat paljon ilmaista yhdellä sanalla, olisivat hänestä sanoneet, että Allah ei varmaankaan ollut tyytymätöin sinä päivänä kun hänet loi.
Pitkä, hoikka, suuret tummat silmät ja jumalainen kaula — hän herätti huomiota kaikkialla. Hän oli Pariisissa enimmän ylistetty kaunotar, vaikka siellä kaunis ruumiin muoto ja ihastuttavat kasvot eivät olekaan harvinaisia. Hän oli syntynyt Monceaussa, mutta se nimi, jota hän kantoi, hivuksiensa väri ja tulinen silmäinsä katse osoittivat hänet espanjalaiseksi. Parisittaret kutsuivat häntä »Granadan ruusuksi» ja tämä nimitys oli liika kaunis ellei siihen sisältynyt mitään ilkeyttä. Se merkitsi, että rouva Miralez oli epäilynalaisesta perheestä kotoisin, ja että hänen miehensä oli häneen tutustunut joillakin markkinoilla, jossa hänen kauneutensa oli herättänyt paljon ihastelua.
Tämä oletus eli kuitenkin täydelleen väärä, mutta olisi osunut oikeaan jos se olisi tarkoittanut Rose-Marien äitiä. Rouva Miralez oli erään kuuluisin kaunottaren tytär. Tällä »Granadan ruusun» nimellä oli hän näytellyt itseään suurissa kaupungeissa toisella puolen Pyreneitä. Ja kun tytär oli perinyt äitinsä kukoistuksen, arvelivat parisittaret voivansa antaa hänellekin saman nimen. Itse asiassa eli vielä todellinenkin »Granadan ruusu». Hän oli mennyt naimisiin huomiota ansaitsevan laivavarustajan Maurice Ramszeilhesin kanssa Bordeauxista, ja oli nyt rikas omaten selviä jätteitä aikaisemmasta kauneudestaan.
Rose-Marie, hänen tyttärensä, oli 18 vuoden ijässä mennyt naimisiin Lorenzo Miralezin kanssa, joka silloin oli 32-vuotias. Heillä ei ollut yhtään lasta.
* * * * *
Edelläsanottuna lokakuun iltana meni Genevièven holhoja, väsyneenä matkasta, hyvissä ajoin pieneen kirjaston viereiseen huoneeseen ja paneutui nukkumaan. Vaimonsa, joka asui vierashuoneessa, kutsui palvelijattarensa, joka aina häntä seurasi, ja antoi hänen riisua pukuansa.
Tämä palvelijatar oli Marianan, Bontucqin kamarineidon sisar, nimeltä
Dominica Etcheto. Hän oli reipas ja hyvin kiintynyt emäntäänsä.
Kun Rose-Marien yötoiletti oli valmis, lähetti hän palvelijattarensa pois ja meni vuoteeseensa. Mutta hän näki huoneensa ovea hiljaa avautuvan ja Genevièven astuvan sisälle. Tämä suuteli nuorta kaunista tätiänsä otsalle ja istautui hänen viereensä.
— Sinä olet edelleen yhtä kaunis, Rose-Marie, — sanoi hän hilpeästi — ja kaikki tulevat tietenkin korviaan myöten rakastumaan sinuun. Tiedätkö, että ne, jotka läheisyyteesi joutuvat, ovat hyvin säälitettäviä?
Rouva Miralez hymyili hyväntahtoista hymyänsä, jolla hän neljä tai viisi kertaa päivässä vastasi samanlaisiin ihailijansa kohteliaisuuksiin. Hän suuteli Genevièveä sanoen:
— Ai, ai, pikku tyttöseni! Elä laske leikkiä rakkaudesta. Minusta näyttää siltä kuin sinä itse tulisit tekemään monta onnetonta sillä alalla. Sinä näytät iloiselta ja — sellaiselta kuin itse olisit rakastunut!
— Tahdotko sitä?
— Näepäs vaan! On siis joku! … Kerro, kerro! Ja Geneviève kertoi
Lazaresta.
Hän kertoi kaikki, kuvaillen erikoiskohdat idyllistään. Ja Rose-Marie hymyili, ei kuitenkaan loukkaavasti, puukenkäiselle munkille, joka sonninsa kanssa lumosi linnan haltijattaren. Mutta kun Geneviève antoi hänen ymmärtää, että hän aikoi mennä naimisiin entisen munkin kanssa, tuijotti hän ihmeissään ja sanoi:
— Eläs, todellakin! Ja minä kun luulin, että sinä olit vahvasti päättänyt jäädä naimattomaksi.
— Tulen kentiesi jäämäänkin, rakas täti, ja minä epäilen, että se asia tulee riippumaan sinusta.
— Kuinka niin?
— Sen voin selittää. Minulla on eräs suunnitelma, oivallinen tuuma, jonka saat kuulla. Se johtui eilen mieleeni. Kuule siis, mutta elä kuitenkaan naura sille kovin paljoa, sillä se on minun aivan vakava aikeeni.
— Tiedät, kuinka onneton äitini oli. Olet kuullut monta kertaa kerrottavan. En voi koskaan unohtaa sitä ja sen vuoksi olen itse päättänyt olla avioliittoon menemättä. Täytyy olla hirveätä joutua hyljätyksi lapsineen jo miehensä eläessä. Muistan erään yön, jonka vietin erään portin vierellä. Olin silloin 7-vuotinen. Äiti oli kanssani ja odotti hän isää näyttääkseen hänelle lastaan kun hän tuli jonkun näyttelijättären luota. Sellaisia nähtyään pelkää koko avioliittoa.
— Mutta eiväthän kaikki miehet ole sellaisia.
— Sitä olen juuri ajatellut tällä viikolla. Eikö totta, löytyyhän uskollisiakin miehiä?
— Sen uskon varmasti. Vaan eivät he kanna tiukua ja kaulassaan, niin että heidät varmasti tietäisi eroittaa toisista.
— Kuitenkin sen saa tietää.
— Lapsi!
— Sen voi saada tietää, jos vaivautuu tekemään vakavia kokeita. Sepä juuri onkin tuumani.
— Sinä haluat kokeilla munkkisi kanssa?
— Miksikäs ei?
— Kuinka lapsellinen oletkaan!
— Ymmärrä minua oikein! Tahtoisin jättää hänet ratkaisevan koettelemuksen alaiseksi. Tahtoisin saattaa hänet kosketukseen erään nuoren, kauniin, vastustamattoman naisen kanssa, joka koettaisi saada häntä ihastumaan itseensä.
Rose-Marie tuli tarkkaavaksi.
— Ken hän olisi? — kysyi hän.
— Ken? Etkö sitä arvaa?
— En.
— Kuinka olet kaino. Koeta…
— En minä tiedä.
— Sinä itse, luonnollisesti.
— Minäkö?
— Miksikä et!
— Ah!
— Jos minä pyydän sinulta sitä? Jos minä rakoilen sitä polvillani, Rose-Marie? Sinä olet ystäväni, ja sinä voit koettaa valloittaa minulta sen miehen, jota rakastan.
— Mutta sehän on naurettavaa!
— Minä en pelkää mitään. En voisi tehdä tätä ehdotusta, jos uskoisin
Lazaren voivan pettää minut. Hän tulee jäämään minulle uskolliseksi.
— Oletko varma siitä?
— Melkein. Mutta tahdon kuitenkin vielä varmistuttaa sen itselleni. Jos hän voi vastustaa sinua, voin silloin olla huoletta muista. Voit sen vuoksi panna Lazaren heti koettelemustesi alaiseksi. Hanki hänelle Pariisissa jokin virka jossain ministeriössä tai lähetystössä, ei kuitenkaan kaukana itsestäsi. Hänellä on tulevaisuutta. Hänellä on joukko todistuksia, taitaa useita kieliä eikä ole tyhmä. Hän kuuluu huomattavaan perheeseen ja tulee varmaan kymmenessä vuodessa olemaan miljonääri. Voit tarjota usein aamiaista, jolloin voit koketeerata hänelle. Voin vakuuttaa että se maksaa vaivan. Anna hänen innostua ja auta häntä siinä ellei itse löytäisi itseään. Kirjoita sitten minulle hänen tietämättään. Sinun täytyy luvata kirjoittaa minulle, ja jos hän kurtiseeraa muita naisia, kirjoita siitäkin. Sinun täytyy ilmoittaa minulle kaikki. Lupaatko sen? Anna kätesi sen päälle! Niin, sillä tavalla. Nyt olet luvannut! Hyvä! … Herran poika kuinka sinä olet kiltti!
Ja Geneviève heittäytyi tätinsä syliin.
— Miksikä en lupaisi jos teen siten mieliksesi!
— Sinä olet enkeli!
— Mutta se virka ministeriössä?
— Oh, sehän on pikku seikka sinulle!
— Uskotko sen niin helpoksi?
— Oh, sellaisilla silmillä kuin sinun! … Niitten edessä täytyy ministerien taipua!
— Odotas, minulla on eräs tuuma!
— Oletko keksinyt jotain?
— Niinpä luulen.
— Lazarelle?
— Niin juuri.
— Sopivan paikan?
— Niin sopivan kuin voi ajatella.
— Eikä kaukana teistä?
— Aivan läheisyydessä.
— En lupaa mitään; minun täytyy puhua mieheni kanssa. Voimme puhua asiasta huomenna ja sinä esittele munkkisi minulle!
— Hyvää yötä! Minä rukoilen kauniitten silmiesi puolasta.
— Elä unohdat hänen, — vastasi Rose-Marie ja sammutti lampun.
Ja Geneviève meni yksinäisyyteen ajattelemaan Lazarea, joka taas puolestaan ajatteli häntä.