IX.
Nyt oli entinen munkki ihastuksissaan. Hän ei lähtisikään Bayonneen! Hänestä ei tulisikaan suklaatehtailijaa. Hän saisi vielä viipyä jonkun aikaa Genevièven läheisyydessä!
Tieto siitä, että piakkoin saisi työskennellä Bidacheen kivilouhimossa ei tietenkään ollut erittäin miellyttävä, mutta tuo paikka ei ollut kaukana Montségurista. Louhimo kuulut neiti Sartillylle, ja kun hän sittenkin olisi vielä neidin palveluksessa, saisi hän joskus häntä vielä nähdä. Ja mitä muuta hän enää toivoisikaan!
Hän katsoi Martinin päälle, joka ojensi ruskean kuononsa saadakseen herraltaan hyväilyn.
Johtui mieleen uhkaus, jonka espanjatar oli lausunut Martinista. Se oli siis ratkaistu. Martin kuolisi muutamain päiväin perästä.
— Martin raukka! — sanoi Lazare, taputtaen eläintä.
Mutta hän tunsi tällöin, ettei se ollutkaan hänelle enää yhtä rakas kuin ennen. Ei hän enää tahtonut sanojaan uskoa Martinille, joita se ei enää viime aikoina ollut kuullutkaan. Ja Martin näytti kohtalonsa tajuavan, sillä sen andalusialaisissa kauniissa silmissä, kuten Geneviève oli sanonut, näkyi tavallista surullisempi ilme.
— Syö, syö edes niin paljon kuin tahdot, vanha toveri! — mumisi Lazare antaen kelpo annoksen maissia.
Silloin näytti härkä ikäänkuin nälkäinen filosofi unohtavan murheensa. Ja hetken perästä se ojensi kuononsa saadakseen soimensa lähellä olevia käypiä viinirouheita.
— Vai niin, sinä haluat saada niitä. — Syö, ystäväni! Et tarvitse kieltää itseltäsi mitään, sinä kuolemaan tuomittu raukka.
Ja eläin ei odottanut toista kehoitusta. Se alkoi ahmia. Ja hetken perästä näyttivät sen silmät erittäin iloisilta.
Lazare otti kirveen, asetti ketjun Martinin kaulaan ja lähti sen kanssa metsään, puhellen:
— Niin, Martin, saat syödä mehevää ruohoa sillä aikaa kun minä hakkaan halkoja. Syö vaikka siksi että halkeat.
Mutta Martin ei odottanut perille pääsyä. Se alkoi tempoa ja ravistella päätänsä heti puistoon päästyä, tehden ilmahyppyjä tuon tuostakin. Se oli kuin poissa järjiltään. Ryntäili puita ja kantoja vastaan tahtoen sarvillaan nostaa niitä juurineen ylös.
— Vanha Martinini, luulen sinun olevan nyt hullun.
Ja Lazare naureskeli viinilypälejätteiden vaikutusta härkään.
He tulivat avonaiselle paikalle metsässä. Lazare sitoi härän kantoon kiinni aukealle ruohopaikalle ja alkoi katsella puuta, jonka kaataisi.
— Hyvästi hetkeksi! — sanoi hän. Huvittele niin hyvin kuin voit, ketjusi on kylliksi pitkä.
Ja elä n alkoi hyppiä ja juoksennella kuten sirkushevonen. Välisti raapi se kynsillään maata, mylvi, puski maata ja kantoja, hyökkäili kärpästen perästä, jotka sitä tapailivat ja lähti laukkaamaan pää pystyssä.
* * * * *
Lazare alkoi työskennellä, käyden käsiksi suurimpaan puuhun jonka oli kaataakseen valinnut. Se oli noin 40 askelta paikasta, johon oli Martinin sitonut.
Siten hakatessaan ja lastujen sinkoillessa ympärilleen kuuli hän äkisti kirkaisun.
Hän käänsihe ja huomasi Genevièven tulevan juosten ja härän hänen perässään.
— Martin! — huusi hän. — Martin!
Ja hän hyökkäsi aukeamalle.
Mutta eläin ei seisahtanut. Se hyökkäsi vimmattua kyytiä tytön jälkeen, joka yhä juoksi henkensä edestä ja kirkui.
Äkisti tarttui hänen jalkansa ratsastuspukuun ja hän kompastui.
— Martin! — huusi Lazare jyrisevällä äänellä. — Herra Jumala!
Hänellä oli vielä kirves kädessä. Hän hyökkäsi pedoksi muuttunutta eläintä kohden antaen voimakkaan iskun sen otsaan ikäänkuin puuhun, jota tahtoi kaataa. Eläimen pää musertui ja aivot räiskähtivät ulos.
— Elkää surmatko sitä! pyysi Geneviève.
Mutta hän näki samassa verivirran ja pyörtyi.
Martin oli vaipunut kumeasti mölisten, jolloin sen henki pakeni. Mutta
Lazare ei sitä katsonut. Hän viskasi kirveen kädestään ja nosti ylös
Genevièven. Hän oli kuolonkalpea vaan ei millään tavoin vahingoittanut.
Härän sarvi oli ennättänyt reväistä ainoastaan hänen ratsastusleninkiänsä. Lazare otti tajuttoman tyttösen käsivarsilleen ja riensi linnaa kohden. Mutta pian pettivät voimansa. Hänen silmissään musteni ja kylmä hiki peitti otsansa. Hän laski Genevièven alas lähteen reunalle, josta Geneviève muutamia päiviä sitten oli antanut vettä Martinille, ja ankara puistatus kiisi läpi ruumiinsa.
— Neiti Sartilly? — sanoi hän läähättäen.
Hän pisti kätensä lähteeseen ja kostutti nuoren tytön ohimoita.
Geneviève aukaisi silmänsä.
— Jumalalle kiitos! Ei se ole mitään. Vain silmänräpäyksellinen pelästys! — huudahti Lazare ja polvistui hänen vierelleen — Kuinka olenkaan iloinen!
— Ja Martin? kysyi hän
— Martinko? — Se on kuollut!
— Tapoitteko sen?
— Kyllä, minä tapoin sen! Minä rakastin teitä! … Ah, antakaa anteeksi… Minähän olen järjiltäni!
Hän ummisti silmänsä, ja hän tunsi henkensä pakenevan.
Mutta hetken päästä tunsi hän pienen käden tarttuvan omaansa ja saman äänen, jonka sinä merkillisenä iltana oli luostarin muurin takana kuullut, sanovan:
— Minäkin rakastan teitä, Lazare!
Silloin huokasi hän raskaasti ikäänkuin koko sielunsa olisi kokoon puristunut.
Sitten alkoi hiljaisuus. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään. Koko maailma pakeni hänen tajunnastaan.
* * * * *
Mutta pieni käsi pian palasi hänen tietoisuuteensa, sillä se puristi hänen kättänsä. Ja kohta kuuli hän hellän äänen kuiskaavan.
— Minä rakastan teitä, Lazare, ja olen hyvin onnellinen tällä hetkellä, niin onnellinen, ettei minulla ole oikeutta valittaa vaikka vastaisuus kätkisikin osalleni ainoastaan suruja. Onni, jota tunnen, on kylliksi riittääkseen tuleviksikin vuosiksi, ja tästä kaikesta olen teille kiitollinen. Rakastan teitä, ja te olette ensimäinen mies, jolle tahtoisin antaa elämäni. Minä olen teidän, Lazare! Avatkaa silmänne! Katsokaa minua! Katsokaa, kuinka rehellisesti tarkoitan mitä sanon. Olen rakastanut teitä siitä saakka kuin teidät näin, ehkä jo ennenkin, koska minä uskalsin teille heittää sen omenanpuolikkaan tuntematta teitä. En ole koskaan ennen käyttäytynyt sillä tavalla. Ja kun teidät näin salongissani niin kalpeana ja äänenne kuulin liikutuksesta väräjävän, tunsin kohta kiintyväni teihin. Se ei tietenkään ollut vielä rakkautta vaan sympatiaa, joka pian laajeni ja lämpeni rakkaudeksi. Ettekö ole sitä huomanneet? Ettekö huomanneet, kuinka usein minä menin ohitsenne kedoilla ja vainioilla, missä työskentelitte, ja kuinka minä osoitin suosiotani Martinille, kun en sitä voinut teille osoittaa. Muistatteko että annoin Martinille vettä tästä lähteestä; teidän huulillenne ajatuksissani kohotin silloin käteni. Ja sen päivän, jolloin tulin tälle aukealle paikalle ajatellakseni ja muistellakseni paremmin mitä oli edellisenä päivänä tapahtunut? Teilläkin oli sama ajatus kuin minulla ja saavuitte ennen minua! Ja vihdoin aamulla kun lauloin puistossa, huomasitte kai että laulu oli tarttua kurkkuuni? Minunhan täytyi siten johtaa harhaan tätiä, joka on niin epäluuloinen. Sitä paitsi olin itselleni luvannut, etten ilmoita teille tunteitani, mutta minä en voinut enää pitää lupaustani Lazare, ja minä olen siitä niin iloinen… Rakastatko minua kauan? Ei, älä vastaa! Tiedänhän, että sinä rakastat minua tällä hetkellä ja uskot rehellisesti tulevasi aina rakastamaan minua! Kiitän sinua siitä kaikesta sydämestäni, mutta tuo sana »aina» peloittaa minua. Ja kuitenkin voin sanoa sinulle yhden asian: olet äsken tullut luostarista, Lazare, et ole koskaan tuntenut ketään toista naista kuin minut ja et senvuoksi tiedä tarkalleen kuinka kauan tulet rakastamaan minua. Maailmassa on niin paljon kauniita tyttöjä! Ehkäpä, jos minulla olisi ollut sisko, et olisi minusta välittänyt yhtään mitään. Täytyy ajatella kaikkia mahdollisuuksia. Miehen rakkaus on usein hyvin häilyväinen. Olen paljon kokenut, vaikkei sitä luulisi. Isäni oli myös uskonut rakastavansa äitiäni ainaisesti, ja tämä »ainaisuus» kesti vain 4 vuotta. Jospa tietäisit kuinka äitini kärsi viime hetkeensä asti! Lazare, olen vannonut etten koskaan mene naimisiin, mutta minusta tuntuu nyt että en voisikaan pitää valaani. Tahdon tehdä sinulle ehdotuksen: Sinä jätät Bontucqin; se on välttämätöntä useammasta syystä. Sinä lähdet, et Payonneen, vaan Pariisiin. Etsin sinulle hyvän toimen siellä; luulen jo melkein tietäväni sellaisen. Siellä viivyt kaksi vuotta näkemättä minua ja kirjoittamatta minulle, jos mahdollista. Siellä elelet maailmaa kokemassa ja näkemässä, käyt teaattereissa ja klubeissa ja vietät maailmanmiesten iloisia päiviä loistossa ja kiusauksissa. Niin, Lazareni, ja jos sinä näiden kahden vuoden kuluttua et ole unohtanut minua tultuasi niin suuren kaunotarjoukon kosketukseen, jos vielä sittenkin rakastat pientä Genevièveäsi kuten tänään, silloin palaa takaisin Bontucqiin ja minä olen ojentava käteni sinulle kuten nyt teen ja pyytävä pitämään se ikuisesti omanasi. Niin, silloin tulemme mieheksi ja vaimoksi, Lazare, ja luulen, että me tulemme hyvin onnellisiksi. Elä huoli siitä, joskin itken, se on vaan ilosta kun ajattelen takaisin paluutasi, jonka nyt jo näen tapahtuvan. Silloin olet sinä hieno herra valkoisine käsinesi, ja sinä tulet luultavasti rikkaaksi, sillä isoisäsi on tunteva itsensä ylpeäksi sinusta; ja minun sukulaisillani ei ole oleva mitään sitä vastaan että provinsilainen tyttö ottaa miehekseen sellaisen pariisilaisen kuin sinä Ja jos heillä olisikin, en siitä yhtään välitä. Silloin olen 21-vuotias ja voin itse kohtalostani päättää… Jää hyvästi, Lazare! Purista morsiamesi kättä hyvästiksi, ja mene hautaamaan Martin raukka, jota saan kiittää ihanimmasta elämäni hetkestä. Palaan ratsuni luo, jonka sidoin puuhun kiinni, menen kotiini ja sulkeudun huoneeseeni ajatellakseni sinua koko illan, koko yön, koko huomis-päivän ja koko sen ajan, jonka vielä saan elää… Rakastan sinua!
Ja Lazare näki hänen poistuvan hiljaiseen metsään, jossa kellastuneet akasian lehdet hitaasti putoilivat maahan.
* * * * *
Hän ei liikahtanut. Hän viipyi lähteen luona, sillä hän pelkäsi liikahtaessaan joutuvansa ulos siitä loihditusta linnasta jossa hän unelmoi. Hän ummisti silmänsä ja nautti onnestaan.