XX.
Dominica pisti sormensa veteen, jota tipautti muutamia pisaroita emäntänsä kasvoille. Rose-Marie liikahti.
— Rouva Miralez, herätkää, herätkää! — sanoi palvelijatar. — Te ette ole vahingoittuneet; olette linnassa. Se olen minä, Dominica, joka puhun teille!
Hän riputteli enempi vettä kasvoille ja Rose-Marie aukasi silmänsä.
Dominica huudahti ilosta:
— Jumalan kiitos! Te ette ole vahingoittunut! Kuinka minä olen levoton!
Rose-Marie katsoi ympärillensä kysyen:
— Missä on hän?
— Kuka? Herra Etiennekö? Hän meni paviljongista noutamaan hajusuolaa ja tulee heti takaisin.
— Ei, ei, en tahdo — vastasi rouva kiivaasti. — Hän ei saa tulla tänne!
Ah, Dominica raukka, jospa tietäisit!
Ja kyynelvirran valuessa kertoi Rose-Marie mitä oli tapahtunut.
— Se ei minua kummastuta, arvasin koko joukon asioita, — vastasi hän.
— Sillä miehellä ei ole lainkaan sydäntä. Mutta älkää peljätkö, rouva
Miralez!
Ja Dominica heristi nyrkkiänsä merkitsevästi kohti kasvihuonetta.
— Vai niin, onko asia sitä laatua! — jatkoi hän. — Hän tahtoo mennä naimisiin neiti Sartillyn kanssa… Mutta hän ei ole vielä saanut häntä!
— Hän saa hänet koska vaan tahtoo. Dominica. Nti Sartillyhan häntä aivan jumaloi!
— Jos hän tänään häntä jumaloi, saattaa hän jo huomenna inhota häntä.
— Kuinka niin?
— Sehän on aivan yksinkertaista. Eikö rouva todellakaan ole sitä vielä ajatellut? Rouva on liika hyvä! Minä rouvan sijassa olisin jo aikoja sitten järjestänyt sen asian. Herra Etiennehän sanoi ettei hän ole vapaa. Miksi ei voitaisi toimia niin että hän saa vapautensa? Eihän tarvita enempää kuin kirjoittaa neiti Sartillylle että hän on uskoton hänelle… Mutta nyt kuulen hänen askeleensa. Menen etsimään paperia ja kynän.
— Mitä ajatteletkaan, Dominica — huusi Rose-Marie.
Mutta palvelijatar oli jo poissa.
Etienne samassa tulikin sisään. Kun hän aukaisi oven ja näki rouvan ylhäällä, huudahti hän hämmästyksestä:
— Kuinka olenkaan iloinen että taas olette terve — sanoi hän. — Koetin kiiruhtaa, vaan en löytänyt hajusuoloja ja pelkäsin herättäväni herra Miralezin. Ettekö enää tunne pahoinvointia? Sepä hanskaa! Ei ole muita kuin yksi Sargosissa kuollut, multa haavoittuneita lienee tusinan verran. Junan täytyi kulkea suorastaan liekkien välistä, mutta veturinkuljettaja lisäsi vauhtia niin että suoriuduttiin onnellisesti… Mutta tehän tahtonette levätä, rouva Miralez?
Hän lörpötteli salatakseen hämmästystään ja vähällä piti ettei hän pyytänyt anteeksi, ottanut luota hienoa valkoista kättä omaansa ja vienyt huulilleen.
Mutta rouva Miralez ei virkkanut sanaakaan
Dominica tuli sisälle.
— Jätän teidät nyt — sanoi Etienne. — Ettehän tarvitse minua enää, rouva Miralez? Hyvää yötä!
Hän puristi valkoista kättä hiukan enemmän kuin tavallisesti. Mutta
Rose-Marien käsi oli veltto.
Ja hän kiiruhti huoneesta.
Dominica lähestyi emäntäänsä laskien pöydälle mustepullon, kynän ja paperia.
Rose-Marie hätkähti.
— Ei, ei, se olisi aivan liika ilkeätä — sanoi hän.
— Luuletteko sitten olevan helppoa antaa naisen kärsiä kuten te kärsitte — pisti Dominica kärkkäästi.
— Se mitä ehdotat, ei vähääkään vähentäisi kärsimyksiäni Korkeintaan se voisi estää heidän naimisiin menoansa, mutta sillä en pääsisi hänen vaimokseen. Hän halveksii minua.
— Se on lorua! Hän on ihastunut teihin, vaikka koettaa salata sitä teiltä, se hulttio! Sen konstin hän on oppinut luostarissa. Yksikään mies ei saa lähestyä rouvaa rankaisematta. Ei yksikään! Jos herra Etienne ei olisi ollut munkkina, olisi hän aikoja sitten jättänyt neiti Genevièven mielestään. Mutta hän on varmaankin vannonut jonkun pyhimyksen pään kautta, ja munkki pelkää helvettiä. Hän tulee kyllä ottamaan vahinkonsa takaisin kun saa morsiameltaan lähtöpassit! Se on varma se!
Rose Marie hymyili. Ja sillä aikaa kuu Dominica järjesteli hänen hiuksiaan, virkkoi hän:
— Mutta jos hän alkaisikin minua rakastella, olisi se vaan teeskentelyä, ja tiedät hyvin etten sellaiseen tyydy.
— Teeskentelyä! Eipä niinkään! Voin vakuuttaa, että hän ihailee rouvaa. Tiedän enempi kuin rouva! Jospa rouva olisi nähnyt kuinka hän itki kantaessaan rouvaa!
— Itkikö hän? Oletko varma siitä että hän itki?
— Niinpä itkikin, itki oikein katkerasti, se raukka. Mutta se ei ollut ainoa, jota teki.
— Kerro pian kaikki!
— Hän luuli ettei kukaan häntä nähnyt. Se oli varsin lähellä porttia, ja oli niin pimeä…
— Pian, pian!
— Niin, hän suuteli rouvaa!
— Onko se totta?
— Voin vannoa sen!
Rose-Marien suuret silmät säteilivät ilosta.
— Ah, Dominica, — huokasi hän — olisi sinulta hyvin väärin sanoa sitä ellei se olisi totta.
— Mutta se on totta — varmisti palvelijatar hiukan epäröiden.
Ja hän lisäsi hiljaa:
— Jumalani! anna anteeksi tämä valheeni! Se ilahdutti häntä niin paljon!
— Anna minulle paperia, Dominica, pian, pian!
Ja hän kirjoitti vapisevalla kädellä:
»Rakas Genevièveni!
Minun täytyy yhtäkaikki linnoittaa sinulle, että Etienne on muitten miesten kaltainen, Hänellä on jo muutamia päiviä ollut eräs rakastajatar. Osanottavaisen tervehdyksen lähettää sinulle Rose-Marie.»
— Hyvä! — sanoi Dominica, joka luki tämän yli kirjoittajan olkapään. Pidän huolen siitä että varmasti lähtee huomenna ensi postissa. Kas niin! Uneksikoon rouva suloisia unia!
Kaksi päivää myöhemmin sai rva Miralez seuraavan kirjeen Montségur-en
Béarnista:
»Rakas täti!
Minä en voi uskoa sanaakaan siitä, mitä sinä kirjoitat. Se olisi aivan liika inhottavaa! Lazare ei voi pettää minua! Minun täytyy nähdä se omin silmin ja silloinkin…
Sinua on varmaankin viety harhaan. Sulhoni on kirjoittanut minulle kaksi, kolme taikka neljä kertaa viikossa. Ei voi olla mahdollista että hän rakastaisi toista naista, sillä hänen kirjeensä ovat aina olleet samanlaisia. Tahdon valmistaa sinua siihen ajatukseen, että minä aijon mennä naimisiin hänen kanssansa talven tullen. Lyhennän hänen koettelemisaikaansa puolella. Sen olen jo hänelle kirjoittanut Työskentelen kaikin voimin valmistautuakseni hänen puolisokseen.
Kaikesta huolimatta sinulle altis Geneviève.»
Rouva Miralez tunsi itsensä yllätetyksi.
— Hän ei uskonut minua, — mutisi hän.
Ja hänen silmänsä kävivät levottomiksi. Heti kutsui hän Dominican, jolle luki kirjeen.
— Semmoisia ovat naiset, — huudahti palvelijatar. — Niin kanan kuin heidän mielitiettynsä on uskollinen, näyttävät he kylmiltä, mutta niin pian kuin sanotaan heidän pettävän, silloin syttyvät lemmenliekkiin silmänräpäyksessä.
— Teet oikein filosofeeratessasi, Dominica-raukka. Me olemme menettäneet pelin.
— Eipä suinkaan! Kuinka pian rouva kadottaa rohkeutensa! Meidän täytyy ainoastaan katsoa asiaa joltain toiselta syrjältä, siinä kaikki. Neiti kyllä saattaa olla itsepäinen, mutta hänet voi kyllä saada muuttamaan mielipidettään.
— Kuinka sitten?
— Rouvahan juuri luki, että neiti Geneviève uskoo sulhasensa rakastavan häntä vielä sentähden että saa häneltä rakkautta hehkuvia kirjeitä. Meidän tulee asettaa asia niin, ettei se enää tapahdu… että kirjeet katoavat tiellä! … Kas tässä yksi, joka ei koskaan mene perille!
Tätä sanoessaan otti Dominica kirjeen taskustaan.
— Mitä sinulla on siinä? — kysyi Rose-Marie.
— Eräs kirje.
— Keneltä?
— Neiti Genevièveltä herra Etiennelle. Kirjeenkantaja jätti sen minulle samalla kun kirjeen rouvallekin.
— Ja sinä et ole sitä vielä vienyt?
— Aijoin juuri sen viedä, mutta nyt en sitä teekään.
— Mutta sehän on halpamaista!
— Rouva on kovin ankara.
— Halpamaisia ja tarpeetonta! Herra Etienne voi jo huomenna kirjoittaa
Genevièvelle.
— Sen kyllä tiedän. Mutta kukas se on joka vie kirjeet postiin? Se olen minä. Voin menetellä jokaisen kirjeen kanssa, jonka kirjuri morsiamelleen lähettää, samoin kuin tämän kanssa. Ja jonkun ajan perästä lakkaavat he kirjoittelemasta toisilleen. Neiti uskoo tulleensa petetyksi ja herra uskoo joutuneensa unohduksiin. Olisipa merkillistä ellei jompikumpi antaisi toiselleen matkapassia.
Rose-Marien silmät iskivät tulta.
— Mene tiehesi! — sanoi hän. — Tahdot johtaa minua halpamaiseen ja alentavaan työhön.
— Rouvahan ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Rouva ei ensinkään tarvitse tähän puuttua. Se on minun asiani. Ja kun minä teen kaikki rouvan onneksi, niin on omatuntoni tyyni. Ja teen samalla kaikkien hyväksi: neiti Genevièvelle, joka kerta kuitenkin tuntee pettyneensä nuoren herran suhteen; ja Etiennelle, sillä hän tulee tuhatta kertaa onnellisemmaksi rouvan kanssa, joka on satoja kertoja kauniimpi kuin se mitätön neitonen pystynenineen. Minä kyllä tiedän mikä on minun velvollisuuteni!
— Dominica, sinä olet hirmuisen kaunopuhelias! Mutta tee kuten tahdot. Annan suostumukseni kaikkeen ehdolla, että onnistut. Rakastan häntä niin paljon! Katsos, se on minun ensi rakkauteni!
— Ja se on aina vahva, eikö totta? Lienee vain viimeinen rakkaus sitä hirveämpi!
— Elä leikittele! … Tule, että saan syleillä sinua, pikku noita!
— Sitä juuri toivoinkin… Rouva hyvin tietää että voisin antaa henkeni rouvan puolesta!
* * * * *
Seuraavana aamuna sanoi Dominica Etiennelle:
— Eikö herralla ole mitään postiin viemistä. Minä menen kylään.
— Kyllä. Minulla on tärkeä kirje. Elkää vaan hukatko sitä!
— Herra voi olla huoletta.
Kirje oli osoitetta Genevièvelle ja Dominica luki sen mielihyvin matkalla. Kuinka kauniin kirjeen hän kirjoittikaan morsiamelleen!
— Herran poika, jospa minä osaisia tuolla tavoin! — huokasi espanjalainen palvelijatar.
Ja hän pisti kirjeen taskuunsa vakavasti päättäen käyttää sitä hyödykseen kirjoittaessaan ensi kerran kullalleen, komealle pariisilaiselle lakeijalle.
Neiti Genevièvekin kirjoitti kuin enkeli, sen tuli Dominica huomaamaan kun hän pari päivää myöhemmin luki Bontucqin hallitsijattaren »Lazarelle» kirjoittaman kirjeen.
Siten kului pari päivää, mutta jo elokuun 9 päivänä uskoi Etienne taas kirjeen kamaripalvelijalle. Kirje sisälsi muutamia lempeitä nuhteita: »Oletko unohtanut minut, Geneviève? Mitä voin olettaa? Salaatko minulta jotain? Oletko lakannut minua rakastamasta? Vastaa, vastaa, sillä muuten kadotan järkeni!»
— Sepä käy oivallisesti, riemuitsi Dominica.
Loppuosa kirjeestä kosketteli vaatimuksia, joita Rose-Marie hänelle asetti; ei myöntänyt lomaakaan päästä Montséguriin. Lopuksi hän vakuutti, ettei hän tulisi jäämään perheeseen jos herra Miralez kuolisi.
Dominica pani kirjeen samaan laatikkoon kuin edellisetkin.
Elokuun 12 pnä alkoi Etienne kirjeensä seuraavasti: »Rakastettuni! Sinä et vieläkään ole vastannut ja minä kärsin. Tiedäthän kuinka rakas olet minulle ja millä malttamattomuudella odotan sitä päivää, joka tulee meidät yhdistämään ainaiseksi ja nyt ei enää ole kovin kaukana. Kuinka ihanaa se onkaan kun saa rakastaa toisiaan vapaasti sittenkun niin kauan olemme…»
— Maltas, johtui mieleeni jotain! — huudahti Dominica äkisti ja käänsi lehden.
Hän meni heti näyttämään kirjettä rouva Miralezille. Rose-Marie luki kirjeen alun, joka oli kuten liikekirje kirjoitettu arkin vasemmalle sivulle ja jonka vastaava sivu oli tyhjänä.
— Mitä tahdot minun tämän kanssa tekemään? — kysyi hän.
— Eikö se rouvasta ole hauska kirje? Katsokaahan sitä tarkoin. Alku voi olla kirjoitettu kelle hyvänsä: ei siinä ole mitään mainittu neiti Genevièvestä. Se voisi erinomaisen hyvin olla kirjoitettu rouvalle.
— Entä sitten?
— Rouva voi säästää kirjeen ja käyttää sitä sopivassa tilaisuudessa. Sillä tavoin voidaan neiti Geneviève saada vakuutetuksi uskottomuudestaan; se voisi olla todistuksena!
— Ah!
— Ei rouva tarvitse olla sen vuoksi levotoin. Minä voin hoitaa koko asian. Rouva antaa vaan minulle tähän kirjeeseen kuoren, jonka hän lähetti kirjoittaessaan rouvalle Pariisista taikka Marseillesta. Minä näin sen rouvan kirjoituspöydällä. Minä panen tämän kirjeen siihen kuoreen… Mutta ainoastaan alkuosan, sillä loppupuoli kuuluu neiti Genevièvelle. Panen sitten kirjeen kuorineen pikkuarkkuun kamiinin päälle paviljongissa. Kaikki nuoret tytöt ovat uteliaita ja neiti Geneviève voi sen eräänä kauniina päivänä löytää sieltä. Arvelen näet hänen jonain päivänä saapuvan tänne ja silloin voi hänet kyllä asettaa tilaisuuteen saamaan se käsiinsä. Ja kun hänen epäluulonsa on kerta herätetty, ei hän enää huolikaan herra Etiennen kirjeistä.
— Sinäpä olet pirullinen, Dominica.
— Rouva on väärässä; olen ainoastaan emäntääni kiintynyt, siinä kaikki!
— Se on totta! Sinä olet enkeli. Tee kuten tahdot. Rakastan häntä niin että olen tulla hulluksi.
Seuraavana päivänä tuli Dominica kovin peljätyksissään rouva Miralezin luo.
— Enkö minä jo sanonut, — huudahti hän. — Tässä on kirje, jonka juuri sain sisareltani Marianalta, Bontucqin kamarineidiltä. Hän kirjoittaa jonakin päivinä pääsevänsä Sargosiin! Se on selvää, että neiti Geneviève tahtoo tietää kuinka täällä asiat ovat ja hän aikoo ottaa sisareni mukaansa.
— Mitä meidän tulee tehdä?
— Ennen kaikkea tulee meidän salata kaikki herra Etienneltä ja ottaa selvä siitä koska neiti tänne tulee ollaksemme valmiit.
— Niin, matta Geneviève tuskin tulee ilmoittamaan edeltäkäsin tulostaan.
— Ei, niin tyhmä hän ei ole. Hän tulee luonnollisesti hämmästyttämään rouvaa ja herra Etienneä. Sillä nyt ymmärtää hän, että asia on kipeä. Minä tunnen naiset! Tarvitaan nyt vaan joutavanpäiväinen seikka vakuuttamaan häntä herran uskottomuudesta hänelle rouvan vuoksi.
— Mutta kuinka voimme saada asiasta selvän?
— Neidin tuloajastako? Sisareni kautta. Mariana tulee kyllä ilmoittamaan siitä. Minä kirjoitan hänelle heti.
Ja Dominica kirjoitti:
»Rakas sisareni!
Jos minä ymmärsin viimeisen kirjeesi oikein, niin tulet sinä neiti Sartillyn kanssa pian Sargosiin. Minä en tunne neitisi tarkoituksia, mutta saattaa olla mahdollista että hän tahtoisi hämmästyttää rouva Miralezia. Sinä tiedät kuinka ikävää sellainen on emännälle ja samoin palvelijoille. Pyydän sinua sen vuoksi, niin pian kuin saat tiedon matkasta, kaikessa hiljaisuudessa sähköttämään minulle säästääksemme rouvaa ikävyyksiltä. Hän on nimittäin nyt hyvin levotoin herran sairauden vuoksi. Sinun harras sisaresi
Dominica Etcheto.»
Dominica näytti emännälleen tämän kirjeen ennen sen lähettämistä.
— Onko siinä joitakin kirjoitusvirheitä? Tahtooko rouva katsoa? … Sisareni pian huomaa sellaiset, sillä hän on neljän vuoden ajan pitänyt eräästä opettajasta.
Rose-Marie vakuutti kirjeen olevan moitteettoman ja Dominica lähetti sen.