XIX.
Mutta tämä yskä ei varmaankaan herättänyt samoja kuvitelmia entisessä munkissa, sillä hän sanoi eräänä iltana rouva Miralezille.
— Siitä on jo kauan aikaa kun minä olen mitään kuulumisia saanut neiti Sartillyltä ja olen senvuoksi hyvin levoton. Jos te tahtoisitte antaa minulle lomaa, lähtisin Bontucqiin.
Mutta Rose-Marie ei ollut tähän myöntyväinen. Hän selitti että neiti Sartilly voi varsin hyvin ja olisi sopimatonta jättää hra Miralezia kun hän oli niin heikko. Eikähän työtäkään puuttunut.
Hänen äänensä värisi sanoessaan näitä sanoja, ja estääkseen matkaa Bontucqiin lähetettiin Etienne ensin Bordeauxiin, sitten Pariisiin ja lopulta Marseilleen. Rose-Marie piti huolta siitä, ettei häneltä kiireellisiä töitä puuttunut.
Eräänä aamuna tuli hän Etiennen luo kehoittaen häntä lähtemään lääkärin luokse Archachoniin. Hän lähti heti luvaten palata illalla takaisin. Oli kuuma päivä. Ja Rose-Marie nousi illan hämärtäessä hiekkakukkulalle nähdäkseen vilahduksen junasta joka toisi Etiennen kotiin. Mutta katsahtaessaan kirkasi kauhusta: koko se ilmansuunta oli yhtenä tulimerenä havumetsä oli tulessa.
Rose-Marie tuli linnaan. Hän riensi torniin nähdäkseen paremmin. Näky oli kauhistuttava. Koko metsän pohjoinen osa oli ilmiliekkien vallassa. Ja valtavien savupatsaiden takana leveni tuli hirvellä vauhdilla.
Rose-Marieta värisytti.
— Mutta Etiennen täytyy olla tuolla! — huudahti hän. — Jumalani.
Hän riensi kutsumaan Dominicaa torniin.
— Eikö tie Sargosista La Motheen käy juuri tuolta?
— Tietysti, — vastasi palvelustyttö kauhuissaan nähdessään liekit.
— Etienne on kenties parast'aikaa liekkien keskellä! — huudahti rouva
Miralez. — Rientäkäämme, joutakaamme!
Ja hän hyökkäsi alas palvelijansa seuraamana.
— Kello on neljännestä vailla 9. Etiennen täytyy olla paluumatkalla.
Hän riensi linnasta ja kiiti kylää kohden. Tiellä näki hän säikähtynyttä karjaa pakenemassa tulta villissä laukassa. Rose-Marie juoksi ja Dominica seurasi häntä.
— Vaan minne menemme? — kysyi palvelija äkisti. — Tämä juoksu ei mitään hyödytä. Emme löydä herra Etienneä ja panemme oman henkemme alttiiksi.
Rose-Mirie ei kuullut mitään vaan juoksi kuin mielipuoli. Hän näki kaksi miestä kantavan muutamaa naista, joka näytti kuolleelta. Näyn nähdessään pysähtyi Rose-Marie.
— Ja jos hänet tuodaan tällaisena linnaan? — huudahti hän. — Jos hän on jo loukkaantunut? Käänny pian, Dominica, ole valmis auttamaan häntä. Minä menen katsomaan.
Hän jatkoi matkaansa pitkin tietä La Motheen.
— Minkä tähden minä lähetin hänet tälle tarpeettomalle asialle?
Ajatteles jos hän kuolisi!
Hän riensi kuin henkensä edestä yhä nopeammin. Tummien puitten takana leimahteli silloin tällöin liekkikielekkeitä. Kipunoita sinkoili kuin mehiläisparvia sytyttääkseen uusia roihuja laajassa metsässä.
— Ja jos linna syttyisi tuleen? — sanoi hän ja seisahti. — Niin palakoon ja kaikki mitä siinä on! Mitä minä siitä huolin!
— Etienne! — huusi hän useita kertoja.
Mutta hän näki ainoastaan talonpoikia, jotka pakenivat kuka minnekin. Kaikilla heillä oli kantamuksia, joita halusivat tulesta pelastaa. Säikähtyneet naiset heittelivät akkunoista vuodevaatteita, huonekaluja y.m. tavaroita, joitten yli lammaskatraat hyppelivät määkien ja hätäytyneinä.
Mutta Rose-Marie ei sitäkään nähnyt.
— Ettekö ole nähnyt herra Etienne Hontarrèdeä? — kysyi hän kaikilta ohirientäviltä.
Eikä kukaan ollut häntä nähnyt.
Ja yhä riensi rouva Miralez. Tuli kohisi kuten myrskyisä meri. Silloin tällöin näkyi korkeita tulipatsaita kohoavan kohti korkeutta. Se oli joku tärpättitehdas, jonka liekit saavuttivat. Ja siitä ryntäsi tuli uudella voimilla kohti sankkaa metsää. Ja siinä seisoi Rose-Marie liekkien loisteessa, huutaen:
— Etienne! — yhä tuskaisemmalla äänellä.
Ei kukaan vastannut.
Missä hän mahtoikaan olla? Mihin suuntaan lähtisi häntä etsimään?
Vastaan tulevaa tulimerta väistääkseen kiiruhti hän metsään.
Edessään näki hän kohta ihmisiä juoksentelemassa erään asumuksen ympärillä. Hän riensi sinne. Siellä koetettiin pelastaa parhaimpia talon tavaroita.
Väki äänekkäästi puheli:
— Tämä kaikki on rautatien vika. Veturin kipinöistä tämä tulimeri on syttynyt. Jo kolme kilometriä on metsää palanut. Eikä se sammu ennenkuin hakataan aukeama Gujan-Mestrassa.
Ja Rose-Marie näki eräät paarit, joille asetettiin muuan haavoittunut mies. Hän lähestyi paareja, mutta poliisimies ehkäisi häntä lähenemästä. Mutta pian hän näki paarimiesten kauempana palaavan. Hän tarkasti miehiä. Toinen niistä oli pitkä, solakka, komea.
— Etienne! — huudahti hän.
Etienne siellä olikin. Ja Rose-Marie alkoi rientää lammikon ympäri, joka oli heidän välillään.
— Etienne! — huusi hän toistamiseen. Mutta häntä ei kuultu. Paarimiehet katosivat näkyvistä. Hän riensi lähemmä tulen uhkaamaa taloa ja näki Edennen varjon tulen loimussa.
— Onneton! Mitä teette? — huusi hän hyökäten nuorta miestä kohden. —
Siinä saatte surmanne! Paetkaamme.
Etienne säpsähti tuntiessaan rouva Miralezin.
— Te täällä! — sanoi hän. — Sellainen varomattomuus.
Mutta Rose-Marie oli tarttunut hänen käsipuoleensa ja veti mukanaan.
— Paetkaamme pian, pian! — sanoi hän tuskaisena.
Silloin jätti Etienne paarit ja seurasi häntä. He menivät muutamia silmänräpäyksiä puitten välissä tietämättä oikein minne kulkunsa suuntaisivat. Huomaamattaan tulivat he raivoavaa tulta lähemmäksi ja tulen kielekkeet ahdistivat heitä.
— Teidän pukunne on vahingoittunut, rva Miralez!
— Ei se merkitse mitään!
— Paetkaamme pian, pian!
He löysivät Sargosin tien. Heidän ympärillään oli taas pimeätä.
— Kuinka minä olin peloissani! — sanoi Rose-Marie hiljentäen käyntiään.
— Miksi te asetuitte tuonne?
Ja hänen hermojännityksensä laukesi, hän ratkesi itkuun.
He saapuivat lirisevän puron reunalle.
— Istahtakaamme tähän, — sanoi Rose-Marie. — En jaksa enempää.
Hän laskihe puron reunalle pyytäen Etiennenkin istuutumaan. Eikä enää jaksanut pidättäytyä, vaan tarttui Etiennen käteen, jonka vei huulilleen.
— Etienne! — kuiskasi hän nyyhkyttäen.
Entinen munkki hämmästyi. Hän koetti hiljaa vetää kättänsä pois.
— Miksi siten teette? — sanoi rouva. — Miksi ette nyt tahdo?
Ja tuon »nyt» kuullessaan oli Etienne kuulevinaan Miralezin yskän kihnutusta.
Mutta hän ei ollut kuulevinaan sitä vaan vastasi lempeästi:
— Rouva Miralez, minä sanoin sen jo Ile des Marchesissa.
— Ah, silloin ei ollut kuten nyt, — sanoi hän peittäen kasvonsa
Etiennen olkaa vasten. — Ajatelkaahan vaan!
— Olen sitä ajatellut eikä minusta olosuhteet ole muuttuneet.
— Te olette sokea! Ja te pakoitatte minua sanomaan asioita joista minun täytyy punastua… Etienne, te tiedätte että mieheni on sairas, hyvin sairas… Ettekö voi arvata ajatuksiani…? Tulen pian leskeksi!
Etienneä värisytti ja hän loi katseensa alas.
— Tulen leskeksi, — jatkoi Rose-Marie lämmöllä.
— Miksi en voi sitä teille sanoa? Minä saan oikeuden kuulua teille! Muistan sananne: »Te ette ole vapaa», sanoitte te. Oi, Etienne, minä tulen vapaaksi!
Etienne liikahti.
— Minä tulen vapaaksi — jatkoi hän taas. Tulen parin kolmen kuukauden kuluttua!
— Te, rouva Miralez, — vastasi Etienne, — mutta en minä.
Rose-Marie vavahti ja silmissään kuvastui kauhu kun hän loi ne nuoreen mieheen.
— Olette erehtyneet, — jatkoi Etienne. — Rakastan neiti Sartillyä, senhän tiedätte. En ole koskaan aikonut mennä naimisiin jonkun muun kanssa. Lienevät aistimeni joskus ihastuneet kauneuteenne vaan sydämeni on aina teitä paennut.
— Peto! — huudahti Rose-Marie puristaen päätänsä molemmin käsin. — Te olette peto!
Ja hän alkoi horjuvin askelin laahustaa metsään. Hän tahtoi palata takaisin tulimereen ja heittäytyä liekkeihin.
— Hän ei rakasta minua, hän ei minua rakasta! — voihki hän.
Miksi ei hän voisi heti kuolla? Ah, jospa olisi tuon äsken tietänyt!
Mutta hän kuuli Etiennen rientävän perässään. Hän tunsi Etiennen käden ojentautuvan häntä kohden.
— Anteeksi, Rose-Marie! — sanoi hän. — En tahtonut saattaa teille surua; eihän se ole minun vikani!
— Menkää tiehenne! En tahdo enää nähdä teitä! — sanoi hän läähättäen.
Ja hän lähti juoksemaan. Mutta voimansa pettivät. Hän kaatui puuta vasten ja meni tiedottomaksi. Etienne nosti hänet ylös ja alkoi kantaa häntä Sargosiin.
Katsoessaan nuorta, kaunista naista, joka häntä rakasti, ajatteli entinen munkki:
— Ei, en ole mikään peto; olen mies, ja Jumala tietää kuinka paljon olen kärsinyt.
Hän ponnisti voimiansa ja juoksi linnaa kohden.
— Rose-Marie! — huusi hän vähän päästä.
Mutta kantamansa naisen silmät pysyivät sulettuina.
Hän jatkoi juoksuansa. Kaksi kertaa täytyi hänen levähtää.
Hän saapui linnan portille. Dominica kuuli sen, ja huomasi emäntänsä tiedottomana Etiennen käsivarsilla.
— Onko hän haavoittanut? — huusi hän.
— Ei, hän on vaan pyörtynyt Auttakaa minua ja viekäämme hänet huoneeseensa.
He laskivat Rose-Marien vuoteeseensa. Hän hengitti hiljaa, vaan muuta elonmerkkiä ei voitu huomata.
— Hajusuolaa? Missä on sitä?
— Alhaalla paviljongissa, — vastasi palvelijatar — Rouvan huoneessa kaminin päällä. Hakekaa te, herra Etienne. Sillä aikaa aukaisen hänen pukuansa.
Ja Etienne riensi huoneesta.