XVIII.
Pariisista kutsuttu lääkäri oli myös sitä mieltä, että Miralezin tuli lähteä etelään.
Kehoitus ei ollut Miralezille vastenmielinen, hän kun oli jo jonkun verran virkistynyt. Kysymys oli vaan paikasta, jonne muutettaisiin.
— Sargos! Siellähän se on teidän, herra Hontarrède, omistamanne maatila?
— Onko siellä havumetsää?
— Havu- ja korkkipuumetsää.
— Sepä oivallista!
— Kuinka kaukana merestä on talonne? — kysyi lääkäri.
— Noin 30 kilometrin etäisyydessä.
— Voiko talon vuokrat»?
— Ei, herra tohtori, vaan herrasväki Miralez saa sen kyllä käyttääkseen.
— Otamme kiitollisuudella vastaan, rakas Etienneni — sanoi sairas. —
Eikö totta? — lisäsi hän vaimoonsa kääntyen.
Rose-Marie oli ihastuksissaan. Hänen silmänsä sädehtivät.
— Minusta se olisi aivan erinomaista, — vastasi hän. — Mitä pikemmin lähdemme, sitä parempi. Tahdotteko seurata meitä, herra tohtori? Voisimme matkalla ehkä tarvita teitä ja sitäpaitsi voisitte omin silmin nähdä onko paikka sopiva.
— Nyt palaan Pariisiin, vaan sitten kun matkalle lähdette, olen käytettävissänne.
Etienne lähti heti Sargosiin järjestämään sairaan vastaanottoa.
Ja heinäk. 20 päivänä saapuivat Miralezit palvelijoineen La Mothen rautatienasemalle, joka oli lähinnä Sargosiin matkustajille.
Täällä oli Etienne vastaanottamassa suuren omnibusvaunun kanssa, jolla ajettiin Sargos-linnaan.
Rose-Mariesta oli tämä todellinen huvimatka. Kun vaunussa istuessa Etiennen kyynäspää kosketti häntä, katsahti hän ilosta säteillen. Täten olisi hän Etiennen kanssa tahtonet ajaa elämänsä viime hetkeen saakka.
Tohtori piti linnaa ympäröivää havumetsää ja kuivaa ilmanalaa erittäin sopivana sairaalle. Ja Miralez vakuutti pian saavansa terveytensä takaisin, niin virkistäväksi hän tunsi ilmanalan. Hän katsahti vaimoonsa kysäisten:
— Oletko muistanut ottaa mukaan säiläni?
— En, ne jäivät Pariisiin.
— Sepä oli tuhmasti. Olisin jo tänään ampunut pistooleillani ja parin päivän perästä olisin voinut jo miekkaillakin. Kirjoitan kohta ja pyydän ne lähettämään.
Rose-Marie kuunteli hajamielisenä heinäsirkkain sirkutusta.
* * * * *
Sargosin linnassa oli ajanmukaisesti ja komeasti sisustetut huoneustot, joissa edesmennyt Etiennen pappisvihaaja iso-isä tavallisesti unohti liikemaailman huoliaan. Itse linna oli suuri nelineliömäinen, kaksinkertainen ja tornilla varustettu. Se oli rakennettu havumetsän keskellä olevalle kunnaalle.
Linnan itäisellä sivustalla oli viheriäitä nurmikoita, pohjoisesta näkyi pieni sisäjärvi, joka sai vetensä Leyren lisäjoesta. Etelässä ja idässä ympäröitsi linnaa keittiökasvitarhat, joista kohottautui muutamia laihoja omenapuita. Näiden takana oli synkeä ja sankka havumetsä.
Etempänä linnasta oli toiselle kunnaalle rakennettu Kiinalaiskuosinen kioski, johon johti kiemurteleva kävelytie. Toisella kunnaalla oli tuuliviiri, jossa tuuli leikitteli kuin vallatoin poikanen.
Tohtori Chevrier tarkasteli kaikki huoneet ja valikoitsi erään kasvirakennuksen Miralezille. Se oli suuri ja varustettu aistikkailla paviljongeilla. Täällä otti Miralez huoneen alikerroksessa ja palvelijat yläkerroksen. Rose-Marie otti itselleen toisen kerroksen. Etienne ja Dominica jäivät päärakennukseen.
Miralez yritti, aseet saatuaan, miekkailla, vaan siitä hänen oli luovuttava voimattomuuden takia ja tyydyttävä ampumaan maaliin.
Rose-Marie teki pitkiä kävelymatkoja Etiennen seurassa, joka kohteliaasti näytteli hänelle ympäristöä, tehtaita, järviä, hiekkakunnaita y.m. Joskus seurasi heitä Dominica, joka kuitenkin pysytteli jälempänä ollen noukkivinaan kukkasia tai etsivinään oravia puista. Eräänä iltana oli Rose-Marie mennyt vetelään suohon, jolloin Etienne tarjosi kätensä eikä hänellä ollut mitään muistuttamista tarjousta vastaan. Usein puhelivat he vilkkaasti, vaan välisti vaipui Rose-Marie ajatuksiinsa. Koskaan ei hän enää koketeerannut eikä puhunut rakkaudesta. Hän ei ylpeillyt kauneudellaan eikä koettanut sillä viehättää. Hän oli onnellinen saadessaan olla Etiennen läheisyydessä. Joka aamu sitoi hän kanervakukista vihon, jonka Dominica sai asettaa Etiennen huoneeseen.
Kerran olivat he järven rannalla. Etienne meni venheeseen ja jonkin varomattoman liikkeen vuoksi oli kaatumaisillaan venheensä kanssa tottumatoin kun oli sitä hoitelemaan. Sen nähtyään päästi Rose-Marie hätähuudon rientäen rantaan:
— Tulkaa heti maalle elkääkä koskaan enää astuko tähän pieneen venheeseen, — sanoi hän vakavana.
Hän oli hyvin vaalea ja silmänsä täyttyivät kyynelistä.
Ihmeissään katsoi Etienne hänen päällensä, jolloin heidän katseensa yhtyivät.
Tämän jälkeen ei hän enää mennyt metsään Rose-Marien kanssa. He tapasivat toisiaan ainoastaan ruokaillessa. Mutta joka ilta meni Rose-Marie läheiselle hiekkakunnaalle, josta näki pienoisen valon tuikkivan linnan tornihuoneesta. Kun tämä valo sammui, kääntyi hän huoneeseensa ja rukoili siellä Genevièven ystävän puolesta.
Näinä aikoina saapui useita sähkösanomia Bontucqista. Neiti Sartilly pommitti tätiänsä kysymyksillään: »Mitä teki hän sihteerilleen? Miksi hän ei kirjoittanut kuten ennen?» Nähdessään näitä sähkösanomia puri Rose-Marie kiukusta hampaitaan.
Hänestä alkoi Geneviève tuntua sietämättömältä. Koetteliko se tyttöhupakko todellakin tekeytyä enemmän rakastettavaksi kuin hän, jota kutsuttiin Granadan ruusuksi? Tuo maalaistyttökö voittaisi viehättävimmän pariisittaren?
Se oli sietämätöntä! Ja Rose-Marie kirjoitti välttelevän kirjeen Genevièvelle, että hän oli Miralezin sairauden vuoksi niin rasitettu, ettei hän voinut ajatellakaan mitään kurtiisia. Ja sen jälkeen hän puheli koko päivällisen ajan Genevièvestä. Hän teki sen hermostuneesti. Hän kääntyi sen kestäessä aina Miralezin puoleen ikäänkuin koko keskustelu ei olisi koskenut Etienneä. Hän kertoi neiti Sartillyn isästä, joka mielisairaana oli lopettanut päivänsä 40 vuoden ijässä. Eikö tuollainen sairaus ollut perinnöllistä? Jonkun ajan perästä hän viittasi, ettei Geneviève enää ollutkaan rikas. Bontucqin tila tuotti vähän ja Geneviève tekisi viisaammin jos menisi naimisiin ensimäisen kosijan kanssa, jonka tapaa ja jolla olisi muutamia satoja frankia. Niinikään tuli hän selittäneeksi, ettei Genevièvellä ollut lainkaan äitiä, hän puki itsensä huonosti ja piti hiuslaitetta, joka oli aivan naurettava. Ja sellaisen nenä kuin hänellä on…
Etienne kuunteli ääneti. Ja mustasukkaisuutensa kiihottamana jatkoi hän panetteluaan: Geneviève oli ruma, köyhä ja ennenpitkää tulee kai mielipuoleksi. Mitä saisikaan kärsiä mies, joka hänet naisi?
Ja valloittaakseen rakastamansa miehen tunsi hän itsensä niin voimakkaaksi, ettei tulisi hellittämään ennenkuin voittaisi hänet omakseen. Hän ei säikkyisi käyttää vaikka petosta, vaikka rikosta saadakseen rakkaudelleen omistaa hänet.
— Olenhan kaunis, olenhan rikas! Hän varmasti tulee minua rakastamaan, kun se ei ole enää kiellettyä, sitten kun olen vapaa. Mikä narri olenkaan kun huolehdin ennen aikojaan!
Ja hän alkoi tutkia almanakkaa. Lokakuu, marraskuu — minä päivänä hän tulisi vapaaksi, minä päivänä saisi hän sanoa: olen vapaa, tässä käteni! Mitkä unelmat hän unelmoikaan almanakkansa kanssa kuullessaan Miralezin yskivän yhä heikompana seinän takana!