XVII.
Idässä alkoi vaaleta. Vaalean keltainen valojuova näyttäytyi taivaanrannalla. Meri näytti kaukaisemmalta ja tyynemmältä.
— Rose-Marie! — kuului eräs naisääni huutavan rannalla. — Rose-Marie!
Rouva Miralez vavahti.
— Se on äiti — sanoi hän. He tulevat meitä etsimään.
Hän riensi alas Etiennen luo ja näki hänet istumassa veden rajassa kalliokielekkeellä.
— Herra Hontarrède! — sanoi hän. — Äiti tulee meitä etsimään. Nouskaa! Ottakaa hattunne ja päällystakkinne ja unohtakaa, mitä täällä saarella on tänä yönä tapahtunut. Lupaattehan sen? Tehän olette kunniallinen mies ja minä toivon tulevani kunnialliseksi naiseksi täst'edes. Kunnioittakaamme toisiamme koska emme saa rakastaa toisiamme. Ojentakaa minulle kätenne!
Hän kuivasi kyyneleensä ja kiiruhti äitiänsä vastaan.
— Rose-Marie! — huusi ääni jo lähempää.
— Minä tulen! — vastasi rouva Miralez juosten.
Vesi oli nyt kokonaan vetäytynyt takaisin. Rose-Marie tapasi äitinsä saaren rannalla.
— Sellaisen tuskan olet meille tuottanut, sinä varomatoin lapsi! — sanoi vanha rouva syleillen tytärtänsä. Annoit veden salvata itsesi vaikka minä varoitin sinua. Onko sinulla ollut kylmä? Olen tuonut päällysviitan: ota se pian päällesi. Tiedätkö että miehesi on täällä kanssani?
Nämä sanat kuullessaan teki rva Miralez tyytymättömyyttä ilmaisevan eleen.
— Onko hän tullut tänne vaikka hän on niin raihnainen?
— En voinut häntä estää. Hän tahtoi tulla saarelle asti mutta onnistuin pidättämään hänet rannalla.
Etienne tuli nyt eväskorinsa kanssa.
Hän puristi rouva Ramazeilhesin kättä ja sanoi vähän nukahtaneensa.
Aamukylmästä väristen saapuivat he kolmisin mantereen puolelle.
Miralez tuli heitä vastaan. Hänen kasvonsa olivat tuhkan harmaat ja silmänsä täyttyivät ilon kyynelistä. Hän syleili vaimoansa kuiskaten mairittelevia sanoja kuten onnellinen lapsi.
Auringon noustessa pääsivät he kaikki Saint Kerohiciin.
* * * * *
Kun he menivät huvilaan, pisti Miralez kätensä takkinsa taskuun ja huudahti.
— Kuinka olenkaan saattanut unohtaa! Täällä on sinulle kirje, joka tuli eilisiltana.
— Kirje minulle? — sanoi Rose-Mirie.
— Niinpä kyllä. Katso!
Routi Miralez avasi kirjeen mennessään pukeutumishuoneeseensa. Kirje oli Bontucqista ja kuului seuraavasti:
»Sinä annat minun menehtyä ikävään, rakas täti! Sini sanot aikovasi oikein todenperästä virittää ansojasi minun ystävälleni, ja jätit minut sittenkin kahdeksaksi päiväksi virkkamatta mitään. Mitä on tapahtunut? Kuvittelen mielessäni mitä hirmuisimpia asioita. Kirjoita minulle heti ja sano minulle kaikki, kaikki, kuuletko? Tahdon mieluummin kuulla totuuden, millainen lieneekin, kuin elää tässä kauheassa epävarmuudessa.
Geneviève-raukkasi.»
Luettuaan kirjeen meni Rose-Marie huoneeseensa, otti arkin paperia ja kirjoitti seuraavat rivit:
»Rakas Genevièveni! Tyynnyhän toki! Ystäväsi on kunniallisin poika maan päällä ja sinä voit koska tahansa ruveta hänen vaimokseen. Minä vastaan hänestä.
Rose-Marie.»
Rouva Miralez oli juuri soittamaisillaan lähettääkseen kirjeen kun kamarineiti astui huoneeseen.
Dominica näytti olevan erinomaisen hyvällä tuulella ja hänen merkitsevä katseensa ennusti hyviä uutisia.
— Vai niin, sinä halut lörpötellä? — sanoi rouva Miralez. — Olen varma siitä että tahdot tietää kuinka viihdyin saarella, eikö totta?
— Tietysti.
— Ihanaa!
— Luultavasti myöskin herra Etiennestä?
— Sitä en todellakaan tiedä.
— Oh! — ihmetteli Dominica.
Tehdäkseen lopun kamaripalvelijansa kysymyksistä näytti Rose-Marie hänelle kirjettä, jonka hän oli kirjoittanut Genenevièvelle.
— Herra Etienne ei siis ollut aivan rakastettava?
— Ei vähintäkään, rakas Dominicani. Mutta vie nyt tämä kirje postiin niin että se tulee Bontucqiin niin pian kuin mahdollista.
Dominica otti kirjeen ja poistui vastenmielisesti.
Mutta samassa aukeni ovi äkisti ja Etienne hyökkäsi sisälle.
— Rouva Miralez, — sanoi hän hätäisesti — miehenne on tullut tajuttomaksi!
Rose-Marie riensi ulos ja Dominica seurasi häntä. Etienne johti heidät tupakoimishuoneeseen, jossa Miralez oli pyörtynyt. He näkivät hänet sohvalla lepäämässä aivan kalman kalpeana.
— Herra Jumala! Mitä hänellä on? — huokasi Rose-Marie.
Hän kumartui ja otti hänen kätensä omiinsa.
— Lorenzo! — sanoi hän.
Miralez avasi silmänsä, tunsi vaimonsa ja hymyili.
— Lorenzo, oletko sairas?
— En; vilustin vaan itseni aamulla — tunsin sen…
Hänet keskeytti yskänkohtaus, ja hän ojensi kätensä saadakseen nenäliinan, jonka vei huulilleen.
— Verta! — huudahti Rose-Marie. — Nenäliinassasi on verta!
— Anteeksi — tahdoin sen salata sinulta… Olen jo useampia kuukausia…
— Mutta sinun olisi tullut sanoa se heti.
— Mitä se olisi hyödyttänyt?
— Mitäkö olisi hyödyttänyt? Oletkos järjiltäsi? Olisit saanut sopivampaa hoitoa.
— Mitäpä sekään olisi hyödyttänyt? Nyt on minän vuoroni…
— Sinun vuorosi? Mitä se merkitsee?
Ja kun Miralez tahtoi avata suunsa vastatakseen, keskeytti Rose-Marie hänet:
— Hiljaa, vaiti, elä puhu niin!
Hän vapisi kun kääntyi Etiennen puoleen.
— Herra Hontarrède, olkaa hyvä ja sähköttäkää lääkärillemme, toht. Chevrierille Pariisiin. Hänen tulee matkustaa klo puoli 9 junalla ja olla täällä jo tänä iltana. Ja sinä, Dominica, lähetä heti noutamaan jotakin lääkäriä Lamballesta tai mistä hyvänsä.
— Kun Rose-Marie oli jäänyt yksin Lorenzon kanssa, istahti hän sohvalle, sanoen:
— Elä ole levoton, ystäväni. Teemme sinut kyllä terveeksi. Ei se merkitse mitään, siitä olen vakuutettu. Lepää nyt vaan! Panen tämän tyynyn pääsi alle. Onko näin hyvä? Koeta nyt nukkua. Elä puhu! Kun heräät, voit varmaankin jo paremmin.
Hän suuteli miestänsä, mutta sulki heti silmänsä.
Minkä tähden hän teki niin? Oliko se surusta vai…?
Hän nousi tuntien tarvitsevansa jäähdyttää polttavia kasvojansa raikkaassa ilmassa. Synkät ajatukset risteilivät päässään ja sydämensä löi rajusti.
Mutta se ei ollut surusta; se oli malttamattomuudesta.
— Jumalani! — huokasi hän.
Hän kääntihe. Miralez varmaankin nukkui. Hän meni lähemmä, kuunteli.
Miralezin hengitys oli lyhyttä, vaivalloista, kätensä olivat kuumat.
— Hänellä on kuumetta, — ajatteli Rose-Marie.
Ja hän sulki silmänsä uudelleen.
— Hänen kuumeensa tulee kestämään kauan, hän tulee yhä heikommaksi ja kentiesi minä jo tänä syksynä olen vap…
— Sähkösanoma tohtori Chevrierille on lähetetty, — sanoi Etienne, joka siinä silmänräpäyksessä astui sisälle.
Rose-Marie avasi silmänsä, loi ne sihteeriin ja riensi ulos ikäänkuin hän olisi peljännyt jäädä yksin noiden kahden miehen kanssa.
— Minä olen onneton olento, — huokasi hän ja polvistui ristiinnaulitun kuvan eteen huoneessaan.
Ja hän rukoili.
* * * * *
Hän jäi kauaksi polvilleen lukien rukouksia korkealla äänellä ja koetteli lykätä luotaan pahoja ajatuksia, jotka hiipivät häneen. Hän rukoili taivasta parantamaan Miralez, hän lupasi tehdä pyhiinvaellusretken Saint-Anne-d'Aurayhin, jos Lorenzo ei sortuisi perinnölliseen keuhkotautiinsa.
Mutta hänen äänessään oli vilpillinen kaiku. Ja miten paljon hän rukoilikin, kieltäytyi hänen sydämensä ottamaan osaa siihen.
— Sinä tulet leskeksi, tulet vapaaksi! Hän voi silloin mennä kanssasi naimisiin! — sanoi sydän jokaisella lyönnillään.
— Minä tulen hulluksi — huokasi hän.
— Muistatko, mitä hän sanoi yöllä? »Te olette naimisissa; te ette ole vapaa…» Naimisissa?! Muutamain kuukausien jälkeen et enää ole sidottu etkä naimisissa, — kuiskasi yhä ääni hänen sisällänsä.
— Ja Lorenzo pitää minusta niin paljon. Miksi en itkisi häntä? Hän on minulle niin hyvä.
— Ja miksi häitä surisit? — jatkoi kiusaajan ääni. — Eihän se ole todistus hänen hyvyydestään, joskin on ollut sinulle hyvä; hänhän on ollut rikas. Hänen rakkaudestaan et tarvitse olla kiitollinen, sillä sinä olet kaunis. Oletko oikeastaan häntä koskaan rakastanutkaan? Kaipaa vaan sitä, jota rakastat. Hän yksin on kyyneleittäsi arvoinen!
Rose-Marie käveli edes ja takaisin huoneessaan väännellen käsitän ja taistellen houkuttelevaa ääntä vastaan.
— Eikähän se tarvitse olla tappava keuhkotauti; ohimenevä kohtaus vaan, joka pian unohtuu, — ajatteli hän.
Dominica avasi oven.
— Tohtori on täällä.
Rose-Marie palasi tupakoimishuoneeseen.
Hän näki lyhkäsen herran koettelevan Miralezin valtimoa. Hän istahti.
Etienne oli täällä. Tohtori pyysi sairasta ottamaan takin päähänsä ja
Lorenzo näytti laihan selkänsä, josta olisi voinut lukea jokaisen luun.
— Hengittäkää syvään, sanoi lääkäri.
Hän pani korvansa sairaan selkäpuolelle, mutta hän ei ollut pitkälti kuulostanut kun kehoitti ottamaan takin taas päälle. Hän kysyi ruokahalua ja josko sairas öisin hikoili.
— Katarria — selitti lääkäri. — Mutta yleiseen vointiin nähden kehoitan oleskelemaan muutamia kuukausia etelässä, Nizzassa, Archachonissa tai Paussa.
Hän kirjoitti yskää lieventäviä lääkkeitä ja jätti huoneen rouva
Miralezin kanssa.
— En voi salata teiltä, rouva Miralez, että miehenne tila on hyvin vaarallinen, — sanoi lääkäri. Tekisitte viisaammin jos matkustaisitte heti. On ikävää sanos sitä teille, vaan tapani ei ole peittää totuutta ja johtaa harhaan. Täytyy katsoa vaaraa suoraan silmun onnistuakseen sen torjumisessa. Sanon sen välttääkseni epämieluisia yllätyksiä.
— Tulet leskeksi! — kuiskasi taas se entinen ääni voittoisana.
Rose-Marie meni kalpeana ja hoippuen. Hän ei nähnyt mitään. Kaikki pyöri hänen silmissään. Hän meni eteiseen, siitä huoneeseensa, jossa painoi käsillä sydäntään ikäänkuin hilliten sen rajuja lyöntejä.
Kello löi 8.
Rose-Marie painoi soittokellon nappulaa.
Dominica istui huoneeseen.
Rouva Miralez aukaisi suunsa, mutta ei saanut sanaakaan esille.
— Herra Jumala, onko rouva sairas? — huudahti Dominica. — Onko herran elämä vaarassa?
— On. Ja hän antoi päänsä vaipua.
Ja tyyntyneenä tästä palvelijansa erehdyksestä kysyi hän:
— Tuliko kirje lähetetyksi, Dominica?
— Mikä kirje?
— Se jonka äsken annoin nti Sartillylle osotettuna.
— Ai, minä unohdin sen… Se jäi taskuuni.
— Anna se minulle! Voin lisätä siihen muutaman sanan.
Hän otti kirjeen ja antoi Dominican ymmärtää että hän tahtoi jäädä yksin.
Kun palvelustyttö oli poistunut, avasi Rose-Marie nopeasti akkunan, repi kirjeen ja heitti siruset ulos.
— Rakastan häntä liika paljon. Antakoon Jumala anteeksi minulle.
Ja hän heittäytyi taas polvilleen ristiinnaulitun eteen.
— Ohoh, — sanoi Dominica muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin kun hän tapasi paperisirut lentelemässä ympäri.