XVI.
Alkoi pimetä. Pilvet vaalenivat vähitellen, kevyt sumu alkoi kietoa saarta ja meren laulu alkoi tuntua yhä valittavammalta.
Rouva Ramazeilhes oli poistunut Dominican kanssa rannalta. Voi vielä kuulla ajomiehen ruoskan läiskettä kaukaa jäähyväisiksi. Iltakellonsoittoa kuului jostain kaukaisesta kirkontornista, ja jos rouva Miralez ei olisi ollut luonaan, olisi Etienne aivan varmaan polvistunut rukoukseen.
Hänen seuraajattarensa oli istuutunut raunioiden juurelle, katse suunnattuna taivaan rantaa kohden.
— Tahdotteko antaa minulle anteeksi, herra Etienne? — sanoi hän lempeästi ja siirsihe lähemmäksi.
— Minun tulee teiltä pyytää anteeksi, rouva Miralez. Minä olen ainoa syyllinen.
— Antakaamme siis toisillemme anteeksi ja solmitkaamme rauha, — sanoi hän hymyillen.
Ja hän ojensi valkoisen kätensä, joka hieman vapisi.
He istuivat hetkisen ääneti. Tuuli vaimeni. Ei tuntunut vielä kylmältä ja suuret kivipaadet saattoi vielä eroittaa. Nyt oli vesi noussut vanhain jättiläisten vyötäisiin saakka ja jokainen laine heitteli vaahtoaan heidän hartioilleen. Ensimäiset tähdet alkoivat tuikahdella.
Rose-Marie ravisti päätänsä.
— Ottakaamme asia käytännölliseltä kannalta, herra Etienne! — Luulen että meillä on lihapiirakasta tuolla eväskorissa.
— Yksi lihapiirakas ja pullo viiniä…
— Hyvä! Niinpä syökäämme. Olen niin nälkäinen että voisin nieleskellä kiviä.
Lihapiirakas oli suuri, mutta he söivät sen hyvällä ruokahalulla. Lopulta oli jälellä vain yksi viipale Siitä vetivät he arpaa ja se lankesi Rose-Marielle. Mutta Etiennen täytyi ottaa siitä toinen puoli, sillä hänet pakoitettiin siihen.
Rouva Miralez joi ensin viiniä suunnaten tällöin mustat silmänsä Etienneen ja huolimatta halustaan lörpötellä ja naureskella, tekeytyä iloiseksi ja leikilliseksi, vaipui hän yhä enemmän ajatuksiinsa tällä autiolla saarella seuranaan kaino nuori mies.
Ennen pitkää siirtyivät hänen ajatuksensa Genevièveen, siitä Miraleziin ja edelleen niihin nuoriin miehiin, jotka olivat häntä kohteliaisuuksillaan mielistelleet Pariisissa, Espanjassa ja kaikkialla, missä oli liikkunutkin.
Oli jo täysin pimennyt. Saaria ei enää näkynyt. Ranskan maata ei sumun läpi enää eroittanut.
Rose-Mare katsoi neuvottomana Etienneen tietämättä mitä sanoa, ja Genevièven sulho ummisti silmänsä. Hän tunsi ihmeellistä huimausta ja tajusi Rose-Marien käden laskevan omaansa. Tästä kosketuksesta avasi hän silmänsä ja katsoi tuskaisena häneen.
— Auttakaa minua nousemaan ylös! — sanoi hän. — Tämä ei ole mikään hyvä paikka.
Ja hän poistui pikaisesti ikäänkuin hän olisi jotain peljännyt.
Hän meni vanhoille linnan raunioille eikä näyttäytynyt sieltä enää.
Etienneä värisytti. Hän katsoi muureille, joitten taakse Rose-Marie oli kadonnut. Äkisti heräsi hänessä halu paeta taikka heittäytyä mereen vilvoittelemaan, vaan jätti sen tekemättä.
Hän seurasi rouva Miralezia ja löysi hänet eräästä holvista, jonne hän oli paneutunut maata vuoteelle, jonka lienee jättänyt sinne jokin tullimies tai kalastaja.
— Teitä varmaankin vilustaa? — sanoi hän hiljaa, läheten vitkalleen ikäänkuin jalkansa vastoin tahtoaan olisi häntä vienyt eteenpäin. — Minä lainaan päällystakkini, jonka voitte kääriä ympärillenne. Minä menen muurin toiselle puolelle nukkumaan veden laskeutumiseen saakka.
— Olette oikeassa. Nukkukaamme. Koska tarjoatte päällystakkianne, otan sen kiitollisuudella lämpimikseni.
Etienne kehoitti häntä laskeutumaan vuoteelle ja peitti hänet takillaan.
— Onko Teillä nyt mukavaa? — kysyi hän.
— Varsin mukavaa.
— Eikö enää vilusta?
— Vähän. Tahdotteko vetää takin vähän ylemmä! Niin juuri; nyt se on hyvin. Hyvää yötä! Ojentakaa minulle kätenne! Olette niin kiltti!
— Hyvää yötä! — vastasi Etienne nopeasti.
Ja Rose-Marie näki hänen rientävän pois kompastuen vanhan linnan muurikiviin.
Seurasi hiljaisuus.
Rose-Marie nousi käsivarsilleen ja aukasi silmänsä.
Kuu näytti vaaleata naamaansa pilven raosta. Meren kohinaa kuului joka taholta. Ketään ei liikkunut hänen läheisyydessään.
Hän tunsi olevansa itkuun tyrskähtämäisillään.
Mutta hän ei sitä tahtonut. Hän käännähti ja nieli kyyneleensä
— Niin kauasko siis voin minäkin mennä?
Kyyneleet tunkivat esiin kaikista vastaan ponnisteluista huolimatta.
— Se on kiukku joka minua itkettää! — ajatteli hän. — Ja minulla on todellakin syytä olla vihoissani! Olenkohan minä jo tullut rumaksi? Enhän voi enää tuon poikasen päätä panna pyörälle! Enhän voi saada häntä rakkaudentunnustukselle — minä, Rose-Marie! Ei, se ei ole mahdollista. Näinhän juuri äsken, että hän oli valkea kuten palttina. Jos en olisi lähtenyt pois, olisi hän tuossa tuokiossa heittäytynyt jalkojeni juureen! … Mutta miksi hän oikeastaan meni?
Hän nousi uudestaan kyynärpäittensä nojaan ja hänen silmänsä suurenivat pimeässä.
Hän ravisti päätänsä.
— Ei, ei, se ei ole niin, se ei voi olla niin. Ah, minähän olen järjiltäni.
Ja Rose-Marie taas vaipui mietteisiinsä.
— Mikä herttainen yö! Kuu ei varmaankaan ole koskaan ennen noin selvästi valaissut. Ah, meren humina — se ei ole varmaankaan koskaan ollut ennen tuollaista laulua. Jospa olisin Pariisissa, niin kyllä ihailijani löytäisin! … Ei, en sietäisi heistä ainoatakaan läheisyydessäni!
Hän heittelihe vuoteessa sinne tänne, puristaen kätensä tiukasti yhteen.
Kaukana kuului kirkon kello lyövän.
Äkisti nousi Rose-Marie.
— Mitä se oli? Jokin liikahti hänen läheisyydessään.
Hän otti Etiennen päällystakin ja meni ulos holvista. Horjuvin askelin ohjasi hän kulkunsa kuutamossa eräänlaiseen käytäväholviin.
— Ettekö enää nuku, rouva Miralez? — kuuli hän Etiennen kysyvän.
Hän huudahti säikähdyksestä.
Nuori mies oli noussut ylös.
— Nukutteko täällä? — kysyi rouva.
— Kyllä. Löysin toisen vuodehylyn täällä nurkassa ja siinä oli mukava nukkua! Olin aikeessa lähteä ehdottamaan teille että vaihtaisimme vuoteita, mutta pelkäsin peloittavani teitä.
— Ah, minä en ole voinut nukkua. Siellä mahtaa olla kaikellaisia elukoita tuolla holvissa. Kuulin niiden liikkuvan ja aloin pelätä.
— Tahdotteko jäädä tänne?
— Mielelläni. Mutta älkää menkö pois, ei ainakaan ennen kuin olen nukkunut. Minä niin helposti pelästyn.
Hän otti Etiennen paikan ja koetti kääntää hänelle selkänsä, mutta hän ei voinut sietää sitä asentoa.
Etienne nojasi itseänsä muuria vasten jääden liikkumattomaksi.
Kuu valaisi korkealta. Mahtoi olla puoliyön aika. Useampia kertoja käänsihe rouva Miralez saaden aikaan kolinaa, mutta Etienne istui liikkumatoinna. Hän mahtoi nukkua.
Kuutamo valaisi hänen kauniita kasvojaan ja Rose-Marie näki hänen korkean otsansa, vaaleat kasvonsa, hienot viiksensä, ja ajatteli:
— Niin, Geneviève voi tulla onnelliseksi!
Hänen silmänsä täyttyivät uudestaan kyynelistä ja hän huokasi raskaasti.
Se ei ollut ainoastaan harmista, se oli rakkaudesta, sen tunsi hän nyt Hän oli tahtonut valloittaa tämän miehen leikkiäkseen hänen kanssaan, mutta tämä oli ottanutkin hänen sydämensä. Hän oli itse takertunut siihen paulaan, jonka oli toiselle virittänyt. Hän rakasti Etienneä: hän rakasti mielettömästi, rakasti niin ettei ollut ainoatakaan ihmisiä ennen rakastanut. Ehkäpä rakasti hän häntä juuri siksi, ettei hän ollut kuten muut etsinyt ja rukoillut hänen suosiotaan. Tuo kylmyys oli hänet nyt valloittanut. Tuossa nukkui hän aivan levollisena sillä aikaa kun hän, Rose-Marie, kylvi kyynelissä ja vapisi tuskassaan… Ja he olivat molemmat 25 vuoden ikäiset!
Rose-Marie nousi. Hän katsoi yhä nuorta miestä. Yksikään lihas ei hänen kasvoillaan liikahtanut; silmänsä olivat ummistetut.
— Etienne? — kuiskasi hän hiljaa. — Etienne!
Ja hän tuntui panevan koko sielunsa tähän sanaan.
Nuori mies ei liikahtanut. Hän näytti nukkuvan makeasti.
Silloin kumartui Rose-Marie hiljaa hänen ylitsensä ja suuteli keveästi hänen silmäkulmaansa.
— Ah, tehän ette nukkuneetkaan! — huudahti hän kun näki hänen avaavan silmänsä. — Anteeksi, antakaa anteeksi!
Eikä hänellä ollut enää voimia pidättää kyyneleitään vaan ratkesi itkuun.
Etienne oli noussut. Rose-Marie kuuli hänen hengittävän raskaasti, ikäänkuin olisi tahtonut pidättää sanoja, jotka pyrkivät ulos. Mutta hän ei sanonut mitään; hänen huulensa pysyivät sulettuina. Hän seisoi kankeana ja liikkumatoinna kuin kuvapatsas nuoren naisen edessä.
Ja Rose-Marien nyyhkytykset yhä yltyivät.
— Olen niin onnetoin! sanoi hän. Minä rakastan teitä ja te halveksitte minua!
Hän peitti kasvonsa käsillään ja tahtoi paeta, mutta Etienne pidätti hänet.
— Rose-Marie! — sanoi hän surullisesti — elkää menkö pois! Minä kärsin ja olen onnellinen; en tiedä mitä tunnen ja pelkään että menetän järkeni. Jääkää tänne!
— Rakastatteko siis minua, Etienne, rakastatteko? Se ei siis ole mikään unelma. Oi, en ole koskaan tuntenut sellaista onnea!
Mutta entinen munkki keskeytti hänet ja surunvoittoisella äänellä vastasi hän:
— Minä en rakasta teitä, rouva Miralez. Minä en saa rakastaa teitä! Minä olen voinut kuvitella mielessäni sitä muutaman silmänräpäyksen, mutta se ei saa tapahtua toista kertaa. Te olette kaunis ja lumoatte jokaisen, joka joutuu läheisyyteenne, ja minä pelkäsin muutamia minuuttia etten voisi välttää heidän kohtaloaan. Te voisitte sokaista itse enkelit, jos he ottaisivat ihmismuodon. Mutta jos te olette kaunis, olen minä voimakas, minä en tahdo kukistua! Olen tänä iltana vierellänne tuntenut tuskallisimmat taikka suloisimmat hetket, en tiedä kummatko. Ja nyt elkäämme enää koskaan puhuko rakkaudesta!
— Etienne! — nyyhkytti Rose-Marie.
Hän läheni hitaasti ja tarttui nuoren miehen käteen. — Etienne!
Hän työnsi hänet luotansa sanoen:
— Muistakaa, että olette naimisissa. Te ette ole vapaa.
Hän katsoi nuorta miestä silmät täynnä kyyneleitä.
Ja Etienne poistui nopeasti mennen kuutamon valaisemien raunioiden ohi alas rannalle.