XV.
Noin 10 kilometriä herra Miralezin huvilasta on eräs saari, jonne voidaan mennä kuivin jaloin pakoveden aikana. Tämä Ile des Marches, kuten saarta nimitetään, tarjoaa matkustajille mieltäkiinnittäviä raunioita ja omituisesti muodostuneita kallioita. Sen ainoina asujamina ovat valkoiset rotat.
Rose-Marie oli käynyt saarella useampia kertoja ja tunsi sen täydellisesti. Hän tahtoi nyt näyttää sitä Etiennelle. Tarkoitusta varten tilasi hän vaunut ja kehoitti äitiään tekemään matka valmistukset pitempää matkaa varten. Dominica seurasi myös mukana.
Kun Miralez ilmaisi aikovansa lähteä huvimatkalle hänkin pyysi
Rose-Marie hänet syrjään, sanoen:
— Ystäväni, sinä olet yskinyt paljon viime päivinä, tulet yhä laihemmaksi ja senvuoksi pitäisi sinun olla varovainen. Meri-ilma ei ole sinulle terveellistä, voit olla siitä vakuutettu. Tekisit viisaammin jos ottaisit kirjan ja asettautuisit puitten varjoon Saint-Jacutissa. Tule nyt syömään aamiaista ja koeta kertakin näyttää hyvää ruokahalua.
Lorenzo ei voinut koskaan kieltää mitään vaimoltaan. Hän lupasi siis olla järkevä ja jäädä pois huvimatkalta.
Aamiaisella tarjottiin hyvää ruokaa ja vielä shampanjaakin.
— Se on kansallisjuhlan vuoksi, selitti Rose-Marie.
Dominica täytti kolme kertaa Etiennen lasin ja rouva Miralez tyhjensi samaten kolmasti lasinsa. Kaikki olivat iloisia. Äiti Stefana — niin kutsuttiin jokapäiväisessä puheessa Rose-Marien äitiä — oli ihastuksissaan ja hänen poskensa olivat punaiset kuin kotimaansa tomaatit. Eikä Rose-Marie ollut koskaan ollut ihastuttavampi.
Tiu’ut kilisivät ja vaunut ajoivat esille. Dominica sai varata eväät, sillä seurue viipyisi ehkä myöhään. Lähtiessään suuteli Rose-Marie miestänsä, sanoen sydämellisesti:
— Hoida nyt itseäsi eläkä mene kovin kauas!
Seuraa lähti matkaan, ja ennen pitkää kuului ihastushuudahtuksia luonnon kauneudesta. Ainoastaan Rose-Marie tutki tarkkaavasti muutamaa taulukkoa pako- ja nousuveden ajoista.
Kun oli huudahdeltu ihastuksesta väsyksiin asti nousi Rose-Marie vaunusta hiekkarannalle huutaen:
— Ken haluaa seurata minua Ile des Marchesille?
— Minä!
— Minä!
- Minä! — vastattiin joka taholta.
Heitä oli nähtävästikin liika paljon, sillä rouva Miralez kääntyi äitinsä puoleen sanoen:
— Tiedät kai, että se on väsyttävä matka?
— Niinkö luulet?
— Niinpä luulenkin, äiti!
Lihava rouva Ramazeilhes oli pian vakuutettu tästä. Ja Dominica ymmärsi heti, ettei hänen sopinut jättää vanhaa rouvaa yksin.
Äiti Stefana ja palvelijatar laskeutuivat rannalle ja Rose-Marie lähti yksin Etiennen kanssa Ile des Marchesille, joka näkyi noin 1600 metrin päässä.
— Ah, unohdin yhden asian! — huudahti Rose-Marie kääntyen takaisin. Ettehän te ole vielä nälissänne? Antakaa minulle eväspussi, minä alan olla sen tarpeessa.
— Aijotko ruokailla saarella? — kysyi rouva Ramazeilhes.
— Miksikäs ei? Siellä kallioitten seassa maistaisi se erinomaiselta.
— Tee kuten tahdot, mutta elä viivy liika kauan; tiedäthän, että vesi nousee. Muutaman tunnin kuluttua on liika myöhäistä palata.
— Ole huoletta! Olemme pian täällä jälleen.
Etienne otti eväspussin ja riensi Rose-Marien jälkeen, joka kiisi eteenpäin kostealla hiekalla kuten koulutyttö.
— Meidän täytyy kiirehtiä, — sanoi hän nuorelle miesseuralaiselleen.
Hän vapisi malttamattomuudesta ja silmänsä loistivat.
He hyppelivät yli pienien purojen kiiruhtaen kalliosaarta kohden. Erästä kalliota vastaan viskautuivat laineet niin että vaahto pärskyi ylös kalliolle.
— Se tekee hyvää, — eikö totta, virkkoi rouva.
Neljännestunnin kuluttua olivat he saarella.
— Nyt se alkaa, — virkkoi Rose-Marie ja nosti pukunsa liepeitä.
Etienne näki hänen pienten jalkainsa kiipeävän kallioille ja hän seurasi niitä ilomielin.
Hän ei ollut enää synkkä munkki, joka sulki silmänsä kaikelle luonnon kauneudelle. Hänen runollinen mielensä nautti kaikesta täysin siemauksin.
Heidän täytyi pujotelleida suuren mustan kiviröykkiön yli, jossa siellä täällä näkyi joku vihertävä turvetäplä. Sitten kulettiin ikäänkuin kiviportaita alas ja tultiin lopulta eräänlaiseen käytävään, jossa villit kalliokielekkeet itkivät hitaasti valuvia suolaisia kyyneleitä.
— Katsokaas tuota! — sanoi Rose-Marie kun hän oli tullut ylös eräälle suurelle, laakealle kivipaadelle.
Ja hän teki liikkeen ikäänkuin olisi tahtonut syleillä koko maailmaa.
Etienne ahmi suurenmoisen komeasta taulasta.
— Ah, kuinka se on kaunis! — sanoi hän hiljaa.
— Se ei vielä ole kauniinta. Säästäkää ihasteluanne tuolla oleville kallioille, noille minun sieville pikku paasilleni, joille olen tehnyt rakkaudentunnustukseni joka kerta kun ne olen nähnyt. Ne ovat niin viehkeitä että voisi syödä ne.
Rouva Miralez joutui haltioihinsa. Etienne ei ollut kuullut hänen koskaan puhuvan niin. Hänen ulkoisenkin näkönsä oli jotain toista — säteilevämpi kuin tavallisesti. Häntä katsottuaan olisi nuoren miehen tehnyt mieli sulkea silmänsä hetkeksi kuten kesäpäivänä auringon loistaessa suoraan silmiin. Mikä ihana ilta!
Saaren korkeimmalla huipulla näytti Rose-Marie erään linnoituksen raunioita, vanhoja muureja, jossa sisiliskot luikertelivat notkein liikkein.
Mutta he eivät seisahtaneet täällä. Rouva Miralez kiipesi ylös eräälle kalliokielekkeelle.
Täällä se on, herra Etienne, täällä se on! Kiiruhtakaa!
Saari loppui mustien kalliojonojen riviin näyttäen harhamatkallaan pysähtyneiltä jättiläisiltä. Eräät pitkiä, suoria, toiset lyhyempiä, köyryjä taikka ikäänkuin liikkumattomia ruumiita. Kaikilla oli syvät arvet, ikäänkuin vihamielinen meri olisi käytellyt näkymätöintä miekkaansa niitä vastaan. Muutamat jättiläiset näyttivät olevan pakenemaisillaan, pää kumarassa, toiset taas uhka-asennossa ottaakseen vihollista vastaan taikka hyökkäämäisillään sen jälkeen.
Etienne ja Rose-Marie vaihtoivat silmäyksiä ihastuksesta. He asettuivat vierekkäin eräälle eteenpäin pistävälle kalliokielekkeelle oikein tarkoin katsellakseen niiden omituisia muotoja, joitten yli meri heitteli vaahtoisia laineitaan.
Tuuli vieritteli mahtavia meren laineita ja välisti kuului ikäänkuin kanuunan laukaus jylhistä kallioluolista. Aurinko laskeutuessaan heitteli punahohtoista valoansa kuten mahtavaa hiililiekin hohdetta. Ei nyt enää näkynyt vesipisaroita vaahdon pärskyessä vaan tulen säkeniä ja vähän myöhemmin veripisaroita. Lähellä oleva jättiläispaasi oli saanut korallimaisen kruunun, joka säteili monivivahteisena vaipuvan auringon punahohteessa.
Enenne vaipui tämän ihanuuden katseluun unohtaen kokonaan ajan kulumisen.
Rose-Marie ei varmaankaan ollut yhtä ihastuksissaan ja haltioissaan, sillä hän näytti vähän väliä tarkkaavan kärsimättömänä niitä epäselviä huutoja toiselta rannalta, jotka sieltä tänne saakka kaikuivat, ja kun ne tulivat voimakkaammiksi, puhui hän korkeammilla äänellä vaipuvasta auringosta, pilvistä, kivipaasista ja siten sotkien huudot oman äänensä voimalla.
— Mutta nyt pitäisi meidän täältä palata, — sanoi nuori mies äkisti, kohottautuen. — Vesi nousee kenties jo hyvin pian…
— Ah! katsokaapa tuota venhettä tuolla! Eikö se ole hauskannäköinen? — virkahti Rose-Marie.
Ja pieni venhe kiinnitti hänen huomionsa hetkeksi. Mutta Etienne repäisihe irti tästä katselusta kysyen: — Koska alkaa nousuvesi, rouva Miralez? Luulen, että jos emme halua viettää yötä täällä, niin…
— Ja tuo torni tuolla kaukana, tuolla saarella katsokaapa sitä!
Tornin katseluun meni vielä muutamia silmänräpäyksiä, ja rouva oli ihastuksissaan.
— Luulen että meitä huudetaan! — sanoi kirjuri hätäytyen.
— Eikö mitä! Ne ovat lapsia, jotka kirkuvat uidessaan.
— Oletteko varma siitä?
— Ettekö niitä näe tuolta kahden kallion välistä? Kuinka heikko näkö teillä onkaan! Oletteko likinäköinen?
— En, tietääkseni.
— Ettekö kuitenkin liene? Koettakaapa käyttää minun silmälasiani! Ne ovat n:o 10.
— En minä niillä näe mitään.
— Koettakaapa uudestaan! Ei sitä niin pian näe. Pitäkää lähempänä, näin! … Ettekö vieläkään näe?
Mutta nyt lähti Etienne juoksemaan. Hän riensi raunioille nähdäkseen joko meri oli eroittanut saaren manteresta.
Ja tällä kertaa salli Rose-Marie varsin levollisena hänen juosta.
— Juokse poikaseni, juokse! — hymyili hän. Juoneni on onnistunut ja sinä olet vankinani huomisaamuun saakka. Siitä tulee hauskaa!
Hän otti esille kellonsa.
— Neljännestä vaille yhdeksän.
20 minuutin ajan olemme olleet veden ympäröiminä.
Hetkisen perästä palasi Etienne kauhistuneen näköisenä.
— Se on liian myöhäistä! — huusi hän, kun näki Rose-Marien. Vesi ympäröi saaren joka puolelta.
— Mitä kummia! — huudahti rouva Miralez mitä viattomimmalla tavalla.
— Tulkaa pian, pian! He huutavat meitä toisella rannalla. Ehkä löydämme jonkun keinon pelastuaksemme. Juoskaamme! Muuten jäämme tänne sulkeuksiin. Täällähän ei ole yhtään venhettä.
— Ei, — vastasi Rose-Marie, ei ole venhettä lähempänä kuin Saint
Briacissa.
— Mikä kohtalo!
Hän valitteli, se taulapää!
Mutta Rose-Marie tahtoi mielellään juosta pelastaakseen aseman. Hän tuli saaren korkeimmalle kohdalle. Kaunis, noin 500 metrin leveä viheriä juova eroitti heidät rannalle jääneistä. Siellä heiluttivat naiset rannalla nenäliinoillaan, vähin erin peräytyen kauemmas nousevan veden tieltä.
Siiloin alkoi Rose-Marie ääneensä valittaa.
— Herrajumala! mitä voimme tehdä. Ne onnettomat kalliot! Täällä täytyy nyt viettää yömme. Ihminen unohtaa itsensä niitten keskellä. Niihin pitäisi kiinnittää muistutus: »Muista nousuvesi!»
Näin lörpötellessään juoksi hän hengästyneenä eteenpäin. Äkisti seisahti hän katsoakseen aikatauluaan.
— Ah, se viheliäinen! — huudahti hän äkisti. Se on se, joka tämän tempun teki. Katsokaa herra Etienne! Kahdeksan ja 15 minuuttia alkaa nousuvesi! Katsokaa tätä romua! 8: 15. Näettekö?
— Entä sitten?
— Entäkö sitten? Luulin sen olevan 8: 45. Tämähän näyttää kuin olisi 4. Jos en olisi luullut tätä ykköstä neloseksi, olisimme lähteneet puoli tuntia sitten. Se on tuo huono numero kaikkeen tähän syypää.
— Osaatteko uida, rouva Miralez?
— En tiedä; voinhan koettaa.
Etienne tahtoi heti viskautua veteen.
— Sepä kaunista! Aijotte siis jättää minut yksin tänne?
— Minä kannan teidät, — ehdotti hän. — Olen vakuutettu siitä ettei vettä ole enempi kuin puoli metriä. Koettakaamme!
— Koettakaamme vaan!
Etienne nosti Rose-Marien käsivarsilleen ja juoksi eteenpäin.
— Elkää pudottako minua! — huusi hän.
Hän sulki silmänsä — tämä oli hänestä niin hauskaa.
— Odottakaa kunnes otan hameeni ylös! — sanoi hän nopeasti.
Mutta Etienne astui kainostelematta veteen.
— Oletteko hullu? — huusi rouva Miralez. — Elkää menkö kauemmaksi! Vesi nousee yli päänne! Seisahtukaa!
Ja Etiennen täytyi kääntyä takaisin.
Ja Rose-Marie huusi niin kovasti kuin jaksoi toiselle rannalle:
— Hyvää yötä!
Sitten meni hän aivan levollisena ja iloisena takaisin saaren huipulle.
Ja nyt hän ei voinut enää pidättää iloisuuttaan vaan ratkesi nauruun.
— Eikö teistä ole hauskaa viettää yötä asumattomalla saarella ja leikkiä Robinsonia yksi yökausi?
Etienne seisoi vaiti. Hän näytti levottomuuden eleitä.
Jos pakovesi alkaa neljänneksen yli 8, silloin emme voi jättää saarta ennenkuin klo 3-n ajoissa, päivän koitteessa, — sanoi hän.
— Mitä se tekee?
— Herra Miralez tulee levottomaksi.
Nämä sanat kuultuaan hätkähti Rose-Marie.
— Tuo narri! Kuinka saattaa hän nyt ajatella Miralezia? — sanoi hän aivan hiljaa.
Ja hänen mielensä teki antaa hänelle aika korvatillikka.