XXII.
Miralez kääntyi kanervikossa. Täällä katosivat pikkukenkien jäljet Mutta hän löysi ne uudelleen muutamien metrien päässä tuuheiden havupuiden alla, ja näyttivät ne olevan toisistaan kauempina kuin tavallisesti, josta päättäen Rose-Mariella oli ollut kiire.
— Minne on hän mennyt, — mutisi Miralez
Kukkavihko alkoi tuntua yhä raskaammalta hänen keltasenvaaleassa kädessään. Yhä hän seurasi jälkiä, vaimonsa ei voinut enää olla kaukana. Ja jos hän kukkasineen olisi palannut linnaan, olisi palvelija voinut sille nauraa. Hän laahusti jälkiä myöten keittiöpuutarhaan, siitä purolle, jossa näki jälkien kääntyvän puistoon.
— Vai tänne —, sanoi hän ihmetellen.
Eikö hän erehtynyt? Ei, nämä tuoreet jäljet olivat Rose-Marien. Ja puistossa näki hän toisia jälkiä, puoleksi häipyneet edellisen päivän sateista ja menevät päinvastaiseen suuntaan. Rose-Marie oli siis mennyt Etiennen luokse? Kävikö hän siellä useinkin? Miksei hän koskaan puhunut tästä?
Miralez seisahti. Hän näki pienen oven, ja tuntui kuin jokin viiltäisi rinnassaan.
Hän vetäytyi takaperin tahtomatta mennä tuohon torniin. Hän meni takaisin metsään, kätkeytyi tuuhean pensaan taakse ja odotti. Kätensä, joka piteli keppiä, vapisi ja kaulaliinansa lepatti tuulessa. Hän ei tuntenut vilua eikä väsymystä. Hän pidätti hengitystään ja tukahutti yskänsä.
Muutamain minuuttien kuluttua kuuli hän nopeata astuntaa, joka läheni Hän ojensi päätänsä. Aivan oikein — se oli Rose-Marie, joka tuli tornihuoneesta ulos. Miralez säpsähti. Vaimonsa meni aivan hänen ohitsensa, huomaamatta yli puron, kanervikon ja kohti paviljongia.
Sairaan mielen silmät kiiluivat parroittuneista kasvoista. Hänkin lähti kotiinsa. Hän oli saanut voimia niin että ilman välillä lepäämättä suoritti matkan, saapuen muutamia minuutteja myöhemmin kuin Rose-Marie paviljonkiin. Hän piti edelleen kukkavihkoa kädessään. Ruokasalissa kohtasi hän vaimonsa.
Kun Rose-Marie näki hänet, päästi tämä huudahduksen hämmästyksestä.
— Oletko se sinä? Niinmuodoin voit tänään liikkua. Ei, katsopas! valkoisia ruusuja! Ovatko ne minulle, Lorenzo? Kuinka sinä olet kiltti! Sinä etsit kai minua hiekkakummulta. Siellä viivähdin vain pari silmänräpäystä, sillä siellä oli kovin paahtavaa. Menin sitten alas padolle ja nyt olen täällä.
Hän suuteli miestä. Miralez tuli kovin vaaleaksi. Miksi hän valehteli? Hänen käsiään kutitti ikäänkuin olisi mieli tehnyt tarttua hänen kurkkuunsa. Hänen täytyi istuutua, voimat alkoivat jo pettää.
— Se on niinmuodoin totta! — ajatteli hän, — totta! Mutta Rose-Marie antoi hänelle jotain juotavaa.
— Kuinka sinä olet kalpea, — puheli Rose-Marie. — Juo! Muotosi on aivan peloittava. Sinä et saa mennä ulos muutamiin päiviin! Lupaatko sen? Se väsyttää sinua liika paljon. Odota kunnes tulet paremmaksi! Voimasi kyllä palajavat. Elä ole levoton, kärsivällisyyttä!
Ovi avautui ja Etienne astui sisälle. Miralezin tapasi väristys. Kello oli 12. Sihteeri tuli syömään aamiaista.
— Hyvää huomenta, herra Etienne! Kuinka jaksatte tänään? — sanoi
Rose-Marie.
Hän puhui ikäänkuin hän ei olisi tavannut häntä sitten eilisen. Ei mitään merkkiä siitä, että olivat äsken toisiaan tavanneet.
He istautuivat pöytään ja Rose-Marie puheli sihteeriin kääntyen:
— Mitä pidätte mieheni terveydentilasta tänään? Ei oikein hyvä, eikö niin? Hän oli paljon virkeämpi mutta oli varomatoin. Hän meni kioskille saakka sillä aikaa kuin minä kävin padon luona.
Nuo sanat pistelivät kuin tikarin kärjet Miralezia. Tuo nainen siis valehteli hänelle yhtä mittaa. Eikö liene ainakin valehdellut. Useimpia kertoja teki hänen mielensä huutaa tuolle viehkeälle olennolle:
— Elä kiemaile pitemmälle! Se on tarpeetonta! Minä en seisonutkaan kioskilla; näin sinun tulevan tämän miehen huoneesta!
Jospa hän olisi paljastanut nuo molemmat!
— Mutta mitä se hyödyttäisi! Keuhkotautinen raukka, joka näyttelee mustasukkaisen osaa! Naurettavaa! Ja Miralez vaikeni. Eikähän hänellä sitäpaitsi ollut todisteitakaan.
Silloin muisti hän ne siniset paperit, jotka hän oli nähnyt kamarineidon hiivittävän Rose-Marien käteen. Olisiko se kenties jokin todiste? Matta kuinka löytää se? Hän mietti. Vaimonsa oli mennyt huoneeseensa sen salaperäisen paperin saatuansa, joka oli saanut hänet kalpenemaan.
Mutta Miralez voitti kylmäverisyytensä ja päätti etsiä totuuden käsiinsä.
Klo 2,15 lähti Etienne paviljongista. Muutamia minuutteja myöhemmin meni Rose-Marie ulos.
— Lorenzo, menen iltamessuun ja otan Dominican mukaani. — Elä mene ulos. Annan tehdä oikein kelpo roihun sinulle.
Kun Rose-Marie oli jättänyt paviljongin, nousi Miralez.
— Nyt tahdon ottaa selkoa siitä valehteleeko hän todellakin.
Äänettömin askelin hiipi hän portaille. Siitä oli 14 päivää kun hän viimeksi oli ollut ylemmässä kerroksessa. Hänen täytyi levätä portaissa. Hän tahtoi joutua ja ponnisteli kaikki voimansa päästäkseen vaimonsa huoneeseen. Sinne päästyään meni hän kohta akkunaan.
— Niin, tahdon tietää sen!
Akkunasta näki pitkälti puitten latvojen ylitse. Tästä näkyisi jos hän menisi kylään eikä sihteerin luokse.
— Se on hän, tuolla menee hän ja Dominica hänen kanssaan. Kuinka olenkaan onnellinen! — Ja sairaan laihtunut käsi ojentui akkunaa kohti.
Onnen valtaamana istahti hän Rose-Marien kirjoituspöydän ääreen ja risti sormensa ikäänkuin kiittääkseen jumalaansa ja katuakseen epäluulojaan. Hänenkö vaimonsa pettäisi? Mahdotonta! Miksi hän pettäisi kuolevaa rukkaa, jolla ei ole enää monia päiviä jälellä.
Hän itki.
Mutta vakuuttautuakseen täydelleen epäluulonsa aiheettomuudesta alkoi hän etsiä sinistä paperia, joka oli herättänyt hänen huomiotaan. Se oli tietenkin muotiliikkeen ilmoitus kuten hän oli sanonutkin. Mutta hän etsi silti. Epäluulo oli täydelleen todistettava aiheettomaksi. Hän etsi laatikoista, pöydältä. Ei löytynyt. Mutta pienessä kotelossa näki hän valkosen paperin. Se oli kirjekuori osotettu:
»Rouva L. Miralez, Slottet Sargos, Gironde».
— Se on Etiennen käsialaa! — sanoi hän.
Kirjekuori oli leimattu Marseillessa.
Sairaan miehen silmissä musteni. Hän repäisi nopeasti kuoren.
Se sisälsi ainoastaan puoliarkkisen, jossa olivat seuraavat sanat
»Rakastettuni, sinä et ole vastannut minulle ja minä kärsin. Sinä tiedät kuinka rakas sinä olet minulle ja millä kärsimättömyydellä minä odotan sitä päivää joka yhdistää meidät ainiaaksi, ja joka nyt ei enää ole niinkään kaukana. Kuinka onnellisia me tulemmekaan olemaan kun saamme rakastaa toisiamme vapaasti oltuamme niin kauan…»
Jatko oli pois reväisty.
Miralez tunsi salamoivan silmissään.
— Se viheliäinen! — huudahti hän ja nousi.
Kun hän oli ottanut muutamia askeleita vaipui hän alas.
Viiden minuutin ajan hän oli vaivuksissa. Sitten kaikui kirkonkellojen soitto hänen korviinsa. Vähin erin sieluunsa virtasi muisto ja katkeruus huomioittensa vuoksi.
Petetty! Hän hengitti syvään. Hän tahtoi tuntea tämän uuden tuskan koko laajuudessaan.
Hän luki vielä tuosta kirjeestä sanan »Rakastettuni!» ja se tuntui repivän jotain hänen sisällään, jota hän jäi hetkeksi kuulostamaan.
— Kurja! Ja uusi vavistus kävi ruumiinsa lävitse. Hän lähti hiivittäymään takaisin huoneeseensa, asettautuen takkavalkean ääreen.
— Petetty! Rose-Marie ei kuulu enää minulle — huokasi sairas. — Miksi ei hän jaksanut odottaa vielä muutamia kuukausia ja antanut minun kuolla rauhassa.
Ja hän ajatteli vaimonsa ihanuutta, syvää katsettaan, vartalonsa soreutta, kätöstensä pehmeyttä — jotka eivät enää hänelle hyväilyjään jakeleisi.
— Ei, en kuolemanikaan jälkeen! Se on yhtä hirveätä…!
Miralezin muistoon alkoi palata yhtä ja toista sellaista, joka vahvisti tekemäänsä huomiota. Hän muisti yön, jonka Rose-Marie vietti kirjurin kanssa kahden kesken Ile les Marchesilla. Ja sen yön, jolloin tulipalo riehui ja hän oli poissa — petosta kaikki!
— Narri! Sokea narri! Kuinka nuoret petkuttavatkaan sinua — sanoi
Miralez itselleen.
Ankara yskänkohtaus sai hänet joksikin aikaa keskeyttämään ajatusjuoksunsa.
— Nyt tahdonkin elää, nyt täytyy minun elää! Tahdon tappaa heidät.
Hän haki aseitaan. Otti pienen revolverin. Tällä!
Ja hän tarkasteli sitä, latasi, puhdisti.
— Nyt tahdon elää, elää siksi että lopetan heidän elämänsä.
Uusi uhka-ajatus antoi hänelle voimia niin että hän luuli saaneensa jo terveytensä.
Useimmat espanjalaiset ovat mustasukkaisia. Mutta Miralezilla oli siihen syytä jos kellään. Miksi ei hän ollut silloin, kun tunsi keuhkotaudin piston rinnassaan, jo heti ymmärtänyt kaunista uskottoman vaimonsa päätä kohti suunnata tämän aseen suuta? Pitihän hänen ymmärtää kauniin naisen uskollisuus. Ja hän pisti aseen taskuunsa, kutsui palvelijan, tuota konjakkia.
Kello 4,5 aukeni ovi ja Rose-Marie astui sisälle.
Miralez vei kätensä taskuunsa. Katsoi vaimoonsa. Päätöksensä alkoi horjua. Kaikki pyöri silmissään.
— Kuinka jaksat? kysyi Rose-Marie. Näytät reippaammalta… Tiedätkö missä rautatieaikataulu on. Eikö juna kello 5,5 saavu Pausta La Motheen?
— Niinpä luulen, vastasi Miralez ymmärtämättä kysymyksen aihetta.
Ja Rose-Marie jatkoi lörpöttelyään:
— Onko tohtori ollut täällä? Eikö? Ja herra Etienne? Eikö hän ole ollut aamiaisen jälkeen täällä? Ai, niin, hänenhän pitikin työskennellä huoneessaan koko päivä. … Kello vasta onkin 4 ja 5 minuuttia. Menen pukeutumaan tehdäkseni kävelymatkan puistossa. Ilma on niin herttainen.
— Hän menee hänen luoksensa, — ajatteli Miralez.
Ja hän antoi revolverinsa jäädä taskuunsa.
Rose-Marie neuvoi häntä pysymään takka-valkean ääressä eikä siitä liikahtamaan: kätensä olivat niin kovin kylmät. Hän pani omin käsin pari halkoa palamaan ja oikoi pukunsa laskoksia ulosmennessään.
Miralez kuuli hänen askeleensa porraskäytävässä, arvasi hänen pukeutuvan toiseen pukuun, järjestävän mustat kiharansa ja heittävän silmäyksen kuvastimeen, ylpeän ja riemuitsevan: »eikö hän nyt huomaa minut kauniiksi?»
Miralez kalpeni äkisti ja pidätti hengitystään. Rose-Marien askeleet kuuluivat jälleen porraskäytävässä. Ne olivat hyvin nopeat.
— Hän menee hänen luokseen! — sanoi Miralez uudelleen.
Paviljongin ovi avautui. Miralez meni akkanaan, peittäytyi ikkunaverhon suojaan ja tähysti ulos. Hän näki Rose-Marien rientävän puitten välissä linnaa kohti. Sairaan miehen käsi laskeutui taskun. Revolveri oli siellä. Hän otti pitkiä siemauksia konjakkipullosta saadakseen siitä niitä voimia, joita hän nyt tarvitsi. Katsoi sitten kelloaan. Se oli 7 min. vailla 5.
— Kuinka kauan tarvinnen aikaa puutarhan ohi mennäkseni? Pääsenkö sinne koskaan? — Varmasti! Ehkä kuolen liikaponnistuksista ja mielenliikutuksesta, vaan mitäpä siitä! Kuhan vaan perille pääsen, ja jumala on oleva apuani.
Ja hän lähti hiipimään niin nopeasti kuin hänelle oli mahdollista, kumartuen silloin tällöin piiloutuakseen jottei herättäisi syrjäisten huomiota.