XXIII.
Paviljongin jätettyään alkoi Rose-Marie juosta. Hänellä ei ollut aikaa enää vähääkään hukattavaksi. Geneviève tulisi Sargosiin ennen kello puolikuutta. Nyt oli puolen tunnin kuluessa valmistettava kaikki tulevain vuosien onni. Kuinka tulisi hänen käyttäytyä voittaakseen tarkoituksensa? Mitään ei hänellä ollut valmista, vaikka olikin koettanut kaikki miettiä etukäteen valmiiksi.
Genevièven kaunis täti riensi Etiennen luokse.
Etienne kirjoitti.
— Häiritsenkö? — kysyi hän sulkiessaan tupakoimishuoneen oven. — Minulla ei ole mitään lukemista. Mieheni nukkuu ja minä tulin puhelemaan kanssanne. Onko se teitä suututtava keksintö?… Tänään on minun nimipäiväni ja minua huvittaa kiusata ihmisiä. Nyt on teidän vuoronne!
— Tietenkään ei minulle siitä valittamista, — sanoi Etienne kohteliaasti ja pani pikkujakkaran hänen jalkainsa alle.
Ja hän istahti sohvaan häneen viereensä.
— Te työskentelitte? — aloitti rouva Miralez. — Teidän olisi tarvinnut mennä kirkkoon rukoilemaan minulle onnea.
Hän puhui kuten se, joka haluaa sanoa jotakin toista kuin sanansa ilmaisevat.
— Toivon näet, että te toivotte minulle kaikkea hyvää, herra Etienne? jatkoi hän vielä.
— Luonnollisesti! Sitä ette epäillekään.
— Hm — vastasi Rose-Marie katsoen entistä munkkia suoraan silmiin.
Syntyi painostava hiljaisuus.
Yht'äkkiä tunsi Etienne vapisevan käden koskettavan takkiansa.
— Saanko panna kiinni tuon napin? Se on kiusannut minua kaiken aikaa… Ei, ei, elkää vaivautuko! Saan sen kyllä kun otan toisen käteni avukseni.
Ja hän teki sen.
Etienne salli hänen tehdä se mutta punastui samalla.
— Sellainen lapsi te olette! — sanoi hän. — Suudelkaa kättäni! Näen että mielenne hyvinkin tekee.
Mutta nuoren miehen huulet pysyivät suljettuina.
— Ette? — Eikö ole hyvä ottaa vastaan suosionosotuksia?
Rose-Marie nousi ja riensi akkunaan katsoakseen tietä pitkin, joka johti Sargosista La Motheen. Sitten palasi hän takaisia kirjurin viereen.
— Kuulkaa, — sanoi hän pusertaen käsiään. — En ole koskaan rakastanut ketään, en koskaan, kuuletteko sen? Useimmat miehet, joitten kanssa olen tullut kosketukseen, ovat aina tehneet rakkaudentunnustuksensa. Sanon tämän teille sydämeni kyllyydestä niin rehellisesti kuin se on minulle mahdollista, Etienne, sillä nyt… nyt tunnen minä…
Hän vaikeni; sanat eivät tahtoneet tulla ulos huuliltaan. Etienne katseli häntä liikuteltuna.
— Ymmärtäkää minua oikein, — jatkoi hän äkisti. — Koettakaa ymmärtää minua elkääkä antako minun jatkaa! Voisin puhua mielettömyyksiä!
Hän peitti kasvonsa käsillään ja Etienne kuuli hänen nyyhkyttävän.
Silloin lähestyi hän ja laski kätensä Rose-Marien olkapäälle
— Rose Marie, — sanoi hän hiljaa — me emme voi kauemmin viipyä saman katon alla. Meidän täytyy erota ja niin pian kuin mahdollista!
— Ei, ei, — huudahti hän poissa suunniltaan. — Mitä ajattelettekaan? Mekö eroaisimme? Enkä saisi teitä enää nähdä? Ah, Etienne, tulisin hulluksi! Se ei ole mahdollista. Jääkää, jääkää! Kuuletko, et saa lähteä! Oih, häpeän itseäni!
Ja hän poistui muutamia askeleita, mutta vaan asettuakseen oven eteen ettei nuori mies pääsisi ulos. Mutta pian hän oikasihe ja sanoi ylpeästi:
— Herra Hontarrède, voimme puhua affäärimiesten näkökannalta, koska tunteet eivät voi teihin mitään vaikuttaa. Olen 26 vuotias; luulen olevani kaunis; tulen omistamaan kaksi miljoonaa, sillä mieheni on testamentissaan luvannut luovuttaa rikkautensa minulle, ja tulen leskeksi ensi talvena. Punnitkaa asiaa. Mielestäni se maksaa vaivan.
Etienne yhä vaikeni.
— Olette narri! — huudahti hän, heittäen ylhäisen katseen häneen. —
Millä sitten ihastuttaa hän, tuo pikkunen maalaistyttö? Sanokaa se,
olkaa niin hyvä! Suloudellaanko! Ei kannata kehua! Hänen rikkautensako?
Sen laita on samaten! Oh, te olette sokea, hullu tai noiduttu!
Hän puri hampaitaan ja huokasi sitten syvään.
— Etienne, minä rakastan sinua! — sanoi hän valittaen. — Unohda kaikki, mitä olen sanonut, Etienne! Se oli epätoivo ja olin suunniltani! Unohda kaikki ja näe minussa ainoastaan naisraukka, joka kärsii, joka itkee ja joka voisi uhrata henkensäkin sinun edestäsi. Olen mustasukkainen, ymmärrätkö sen? Olen mustasukkainen tuolle Genevièvelle, jota sinä rakastat ja luulen etten eläisi sen päivän jälkeen, jolloin hän tulisi sinun vaimoksesi… Ei, ei elä kuuntele sanojani! Tiedän, etteivät rukoukseni auta vähääkään. Tein väärin, että puhuin rehellisesti, että annoin sinun nähdä suruni, tietää toiveeni. — Olisinko rakastunutkaan sinuun sillä kuumeisella rakkaudella, jos en olisi tiennyt sinun olevan toisen rakastaman! En olisi koskaan luullut voivani puhua näin yhdellekään miehelle… Uskon kuitenkin, että olisin voinut tehdä sinut onnelliseksi! Dominica kertoi minulle, että sinä suutelit minua tuona iltana, jolloin menetin tajuntani. Elä sitä kielläkään! Se teki minut niin onnelliseksi. Tahdotko että annan sinulle yhden suudelman? Erotkaamme sitten, kuten sinä tahdot. Luulen melkein saavani voimia siihen.
Etienne epäili. Tämä intohimoinen naisääni tahtoi panna hänen päänsä sekaisin.
— Ei, — sanoi hän äkisti ja työnsi hänet luotansa. — Menkää tiehenne!
Rouva Miralez oikasihe.
— Te siis ette tahdo mennä naimisiin kanssani? Minun rakkauteni ei teille kelpaa, ehkä se inhoittaa teitä?
Olkaa huoletta, minä voin vihata teitä! Olette tehneet minulle niin häijysti että minun täytyy kostaa!
Hän avusi oven sisähuoneeseen jonne meni ja tähysti ulos. Etienne seurasi häntä säikähtäneenä.
— Mitä tahdotte? — kysyi hän. — Miksi oikeastaan olette tänne tulleet?
Rose-Marie katsoi edelleen tielle. Hänen silmissään välähti: eräs vaunu näkyi siellä alhaalla.
— Mitäkö tahdon? Sen saatte pian tietää! — vastasi Rose-Marie ja vetäytyi takaisin akkunasta. — Olette särkeneet sydämeni ja minä vastaan samalla mitalla! Kun me molemmat olemme haavoitetut, voimme ehkä ymmärtää toisiamme!
Kello osoitti puoli kuutta. Kuului vaunujen jyrinä kartanolla.
Rose-Marie riensi toalettihuoneeseen.
— Avatkaa tämä ovi minulle! — käski hän miehensä kirjuria, estääkseen häntä menemästä akkunaan ja näkemästä neiti Sartillya astumasta vaunusta.
Rouva Miralez riensi toalettihuoneeseen, kaatoi vettä pyyhinliinaan ja kostutti otsaansa. Hänen silmänsä loistivat kuin tuli ja hän hengitti kiihkeästi kuten hermokohtauksen lähestyessä. Etienne pelästyi ja tarttui hänen käsiinsä.
— Anteeksi! — sanoi hän. — Minä voisin ehkä rakastaa teitä ellen olisi kihloissa Genevièven kanssa. Antakaa anteeksi!
Rose-Marie kuunteli. Joku tuli portaissa. Hänen kasvonsa saivat säteilevän ilmeen.
- Viimeisen kerran, Etienne! Tahdotteko että minä tulen teidän omaksenne ainaiseksi? Menettekö naimisiin kanssani kun olen vapaa?
Etienne kätki kasvot käsiinsä voimatta vastata.
— Merkitseekö se ei? — kysyi Rose-Marie. — Onhan se kieltonne? … peruuttamatoin kieltäymyksenne?
— Se merkitsee: ei, — vastasi hän rohkeasti.
Samassa päästi Rose-Marie yhdellä käden käänteellä alas mustat hiuksensa.
— Mitä teettekään! — huudahti Etienne.
Mutta hän ei vastannut. Irti päästetyin hiuksin liiti hän Etiennen huoneen läpi tupakoimishuoneeseen. Sieltä näki hän Genevièven tulevan ylös rappuja Dominican saattamana. Hän tekeytyi yllätetyksi ja pakeni takaisinpäin. Mutta samassa hän oikasihe, ravisti pitkää, komeata tukkaansa ja sanoi:
— Yhdentekevää; olen hänen rakastajattarensa!
Kun hän oli lausunut nämä sanat, vavahti hän. Eräs mies oli huoneessa.
Se oli Lorenzo Miralez, joka oli tullut sinne toista tietä.
— Uh! — huudahti Rose-Marie kauhusta nähdessään hänet. — Ei se ole totta! Ei se ole totta!
Mutta laukaus pamahti. Miralezin revolverin luoti oli sattunut hänen päähänsä.
— Se ei ole totta! — tahtoi hän vielä huudahtaa, mutta punainen verivirta syöksähti hänen huuliensa yli.
Ja hän pakeni alaspainunein päin. Kaikui toinen laukaus linnassa.
Rose-Marie tunsi kovan piston sivussaan.
Tämän äänen kuultua hyökkäsi Etienne huoneeseen. Hän näki Miralezin revolverin ojentuvan itseään vastaan.
— Se ei ole totta! — huusi hän vuorostaan kauhun valtaamana.
Ja hän näki samassa neiti Sartillyn lyövän revolverin enonsa kädestä.
Miralez vaipui hervottomana maahan. Sitten huomasi Etienne kreivinna
Manzanilin, joka valtasi Genevièven ja vei hänet pois.