XXIV.
Kaikki tämä oli tapahtunut vajaan minuutin kuluessa.
Etienne seisoi kuin huumautuneena. Laukaukset, kirkaisut, verenvuoto, äkillinen henkilöiden ilmaantuminen joitten läsnäolosta hänellä ei ollut aavistustakaan, herpasivat häntä. Muutamain minuuttien kuluttua kuuli hän ihmisten kulkevan talossa edes ja takaisin, itkua, kirkunaa. Kohta huomasi hän huoneen lattialla revolverin ja miesolennon, joka lepäsi liikkumattomana kahden palvelijan välissä, jotka kumartuivat olennon ylitse. Tämä näky saattoi hänet järkiinsä ja todellisuuteen. Hän tunsi Miralezin, jonka tuijottava katse oli häneen suunnattu.
Sitten muisti hän Genevièven, morsiamensa, joka kaiken tämän nähtyään nyt varmaankin uskoi hänet uskottomaksi.
— Geneviève! — huudahti hän äkisti ja hyökkäsi portaille. — Se ei ole totta! Se ei ole totta! … Mutta missä hän? Missä…? Mistä voin löytää hänet selittääkseni hänelle…
Hän aikoi rientää ulos, mutta samassa Miralez huusi:
— Elkää päästäkö häntä ulos! Hän tahtoo paeta käsistäni!
Ja kun Etienne tästä huolimatta riensi ulos, huusi Miralez:
— Viheliäinen pelkuri!
Silloin käännähti Etienne takaisin.
— Mitä minulta tahdotte?
— Ja sitä hän vielä kysyy! — huudahti Miralez tavoitellen revolveriansa.
Etienne ymmärsi hänen tarkoituksensa.
— Olette sokaistu, — sanoi hän — ja sen vuoksi annan teille anteeksi. Teillä ei ole mitään minulta vaadittavaa, sillä vannon jumalani kautta, etten ole hiustakaan taivuttanut vaimonne päästä. Tämä kaikki on hirveätä vehkeilyä.
— Viheliäinen pelkuri! — kähisi Miralez. — Te uskallatte kieltää vaikka minulla on todistuksia ja vaikka olen nähnyt. Olette pelkuri! Antakaa revolverini, te toiset!
Sanat olivat palvelijoille, jotka hautelivat spriillä hänen ohimoltansa.
— Enriquita! — huusi hän nähdessään sisarensa astuvan huoneeseen. — Anna tuo minulle, anna revolverini. Vielä on voimaa käsivarressani sen verran että hän saa osansa.
— Lorenzo-raukkani — sirkutteli kreivinna, ottaen revolverin ja pannen sen erääseen laatikkoon.
— Sinäkin! — sanoi Miralez. — Sinäkin uskot tuon viattomuuteen. Mutta minä olen nähnyt vaimoni menevän hänen huoneeseensa. Hän on ollut siellä melkein kaikki päivät. Kostoni on vasta puoleksi toteutettu. Mutta tahdon sen päättää.
Hän otti taskustaan paperin.
— Ota tämä paperi, Enriquita! Säilytä se hyvin! Minähän voin kuolla. Säilytä se ja näytä sillä toteen, että minä olen petetty ja etten ole murhaaja.
— Mikä paperi se on? — kysyi Etienne.
Mutta espanjatar oikasihe:
— Lurjus! Elä koetakaan sitä riistää minulta! Jos ei veljelläni ole voimia käyttää revolveria, on minulla.
— Lorenzo-raukkani! Jättäkäämme tämän miehen talo. Hän tuottaa perheellemme vain kirousta. Astukaa te toiset! Kantakaamme hänet täältä! Jumalani, hän kuolee!
Miralezin voimat olivat tyhjentyneet. Hänet kannettiin tupikoimishuoneen sohvalle.
Miralez vastusteli.
— Ei, elkää viekö pois! Tahdon tulla terveeksi, tahdon kostaa.
— Hirmuista, — mutisi Etienne. — Unohtakaamme viha ja hoitakaamme sairasta.
Hän otti Miralezin Joseph nimisen palvelijan kanssa ja kantoi suureen huoneeseen toisessa kerroksessa. Siellä hänet riisuttiin ja laitettiin lämpöiseen vuoteeseen. Tyhjennettyään ojennetun viinipikarin näytti hän nukahtavan.
— Rouva kreivinna, — sanoi Etienne. — Tulitte tänne neiti Sartillyn kanssa. Sallikaa minun poistua silmänräpäykseksi voidakseni selittää hänelle…
— Se on tarpeetonta, — väitti kreivinna. — Sisarenitytär ei ole enää teidän talossanne eikä tule kohtaamaan teitä! …
— Kuinka? Onko neiti Geneviève matkustanut pois?
— Kyllä, hän on jättänyt tämän talon kamarineitinsä kanssa.
— Herra Jumala! — huudahti Etienne liikutettuna.
— Semmoiset sanat eivät sovi teille! Sitäpaitsi kiellän teitä kenenkään kanssa puhumasta sisarenityttärestä. Ette tule häntä enää koskaan näkemään. Neiti Sartilly on saanut nyt selvästi nähdä millainen olette; minä puolestani olen sen jo kauan tietänyt.
Etienneä hoiperrutti. Tämä oli hänelle liian ankaraa.
— Jos rakastajattarenne kohtalo teitä huolestuttaa, niin rientäkää. Se nainen on vieläkin talossa, vaan ei kuitenkaan kauan, sillä hänkin viedään pois. Voitte kuitenkin vähän lohduttautua. Hän ei ole kuollut; sai kaksi kuulaa, yhden päähänsä ja toisen lantioonsa, mutta hän voitanee pelastaa. Ja nyt pyydän: tämän jälkeen elkää puhuko kanssani! Voitte mennä mihin miellyttää!
Nuori mies lähti ulos vaan kuuli samassa Miralezin huutavan:
— Herra Etienne!
Ja Genevièven sulhanen kääntyi ympäri.
— Mitä tahdotte? — kysyi hän.
Samalla kumartui kreivitär sairaan miehen korvaan kuiskaamaan, että
Etienne aikoi mennä Rose-Marien luokse.
Mustasukkaisuus välähti Miralezin silmissä.
— Minä seisahdan, — sanoi Etienne. — Herra Miralez, surmatkaa minut jos tahdotte, sillä minä kauhistun sitä elämää, joka minulla on enää jälellä, mutta uskokaa kun sanon: luottakaa vaimonne uskollisuuteen! Vannokaa, ettette enää syytä minua ja minä annan revolverinne takaisin.
Miralez ravisti päätänsä:
— Minä voin sen kyllä yksinkin ottaa.
— Antakaa minulle lämmintä viiniä! — sanoi sairas. Hän sai höyryävän viinikupin, jonka kohta tyhjensi.
— Enriquita, mene noutamaan paperia ja kynä; kirjoitan sähkösanoman lääkärilleni Pariisiin. Ja sinä, Joseph, mene heti tilaamaan messu Sargosin kirkkoherralta.
Sen jälkeen kuuli Etienne hänen mutisevan rukouksia että taivas soisi hänelle voimia täyttääkseen kostotyönsä.
— Herrani, — lausui hän Etiennelle — säästyi henkenne kun voimani pettivät. Minä olen loukattu. Jahka vähän paranen voimme taistella pistooleilla 20 askeleen välimatkalta. Siltä matkalta luulen varmasti osaavani maaliin Teiden täytyy olla käytettäviäni.
Ja vihasta kähisten alkoi espanjalainen uudestaan mumista rukouksiaan.