XXV.
Alkoi pimetä. Etienne lähti ulos. Rappukäytävissä oli verta. Hän käveli varpaillaan kuin pelkäisi herättää huomiota. Hän väisti palvelusväkeäkin kuten syyllinen. Käveli puutarhassa, meni paviljongille. Siellä kuuli ääniä. Joseph ja keittäjätär Pauline keskustelivat siellä verisestä tapahtumasta. Etienne asettui ulos kuuntelemaan. Siten sai tietää, että rouva Miralez oli viety, sittenkun Sargosin lääkäri oli hänet sitonut, Testeen tai Archachoon. Lantioonsa saama haava voi olla hengenvaarallinen. Genevièvestä eivät maininneet mitään, tuskin hänen läsnäoloaan lienevät huomanneetkaan. Itsestään kuuli hän sanottavan, että niin komea makupala kuin rouva voi kylläkin miestä miellyttää. Rakastaneet tekevät aina tuhmuuksia, vaan kukapa sentään olisi uskonut että herra tuollaista saa talossa toimeen! Vähällä piti ettei saanut ansionsa mukaan.
Etienne poistui entistäkin kiihtyneempänä. Häntä siis todellakin pidettiin syyllisenä! Ja Geneviève! Hänellekään ei saanut selittää tätä kauheata asiata. Hän varmaan totuuden uskoisi!
— Minun täytyy tavata hänet ja selittää heti kaikki, sekin mitä se onnetoin nainen mielettömässä rakkaudessaan on uskaltanut tehdä — joka uskalsi morsiameni edessä uskotella minua rakastajakseen — kaikki olen kertova ja Geneviève, oma sydämeni lemmitty on minua uskova ja rakastava edelleenkin.
Hän palasi Miralezin ja espanjattaren luo turhaan kuulusteltuaan mainittavan Genevièven nimeä.
— Voin ainakin hänelle sähköttää, sanoi hän itsekseen. Ja aamun koitteessa lähetti hän Bontucqiin sähkösanoman. Muutamien tuntien kaluttua sai hän vastauksen: »vastaanottajaa ei ole tavattu».
Menneet lyhyen onnen päivät muistuivat nyt entisen munkin mieleen. »Niin, Lazare, minä tunnen että aina tulemme rakastamaan toisiamme» — nuo erohetkellä Genevièven lausumat sanat toivat lohtua Etiennen pakahtuvalle sydämelle ja kyynelvirta valahti hänen poskilleen.
— Oi, Genevièveni, missä lienetkin, tunnen että vieläkin voisit minua rakastaa.
Lääkäri saapui ja määräsi virkistäviä lääkkeitä, joitten vaikutuksen huomattuaan Miralez uskoi tulevansa vieläkin terveeksi. Hän nousi ylös, käveli huoneessaan tehden ampumatähtäysasennoita. Ennen viikon loppua luuli hän kykenevänsä kaksintaisteluun.
Mutta jo seuraavana yönä sai hän kuumeen eikä nukkunut koko yössä. Seuraavana päivänä nousi hän vuoteestaan mutta vaipui hervottomana lattialle.
— Onko se niinmuodoin totta, — huokasi hän? Ei, ei, minun täytyy päättää kostoni… Jumalani, auta minua siksi että saan rangaista sen miehen rikoksen!
Hän luuli rukouksensa auttaneen, sillä nyt hän nousi vuoteestaan, hiipii toiseen huoneeseen, otti sieltä revolverinsa uskoen nyt enkelien häntä avustavan. Mutta he pettivät; hän vaipui taas lattialle. Ja nyt uskoi hän päivänsä nopeasti vähenevän.
— Kuolla ilman kostamatta — miksi kitua sitten viime hetkeensä saakka. Parasta laukaista luoti kurkkuunsa. Mutta jos sitä ennen täällä neljän seinän sisällä kostaisikin! Ei maksa vaivaa. Häntä sanottaisiin murhaajaksi ja saisi se viheliäinen vielä myötätuntoa kuoltuaan. Mutta onhan tarkoituksenmukaisempaa että hän surmaa minut! Erinomaista.
Ja kuoleva alkoi tehdä suunnitelmaansa.