XXVI.
Seuraavana päivänä oli Miralez varsin iloisella tuulella. Hän kurkisteli akkunasta ja huomasi Etiennen menevän La Mothea kohti. Heti hiipi hän Etiennen työhuoneeseen, kirjoitti hänen kirjoituskoneellaan kirjeen Sargosin apteekkarille pyytäen vähän kokainia hammassäryn lievikkeeksi, merkiten alle nimen »Etienne Hontarrède». Sen tehtyään jätti hän huoneen. Sitten soitti hän palvelijaa.
— Josef, tässä on kirje, jonka herra Etienne jätti lähtiessään minulle.
Siinä pyytää hän lääkkeitä. Vie se heti apteekkiin.
— Kyllä, herra.
— Odota! Apteekkari antaa sinulle valkoista jauhetta pienessä pullossa tai rasiassa. Se on sinun jätettävä minulle eikä kellekään muille. Etienne sanoi että se on vaarallista myrkkyä.
Josef lähti ja Miralez jäi yksin. Hän soitti toista palvelija, joka sai sytyttää tulen pesään.
Josef palasi tuoden myrkkyannoksen, jonka ojensi Miralezille.
— Viisikymmentä sentigrammaa on kylliksi. Se liukenee kylmään veteen.
Hätätilassa voin lämmityttää veden.
Hän kaatoi paperille kaksi kolmannesta pullon sisällöstä. Sitten otti hän pienen pastillirasian johon kaatoi myrkyn paperilta.
Samassa tuli palvelija huoneeseen. Miralez säikähti ja kätki pikaisesti pullon ja rasian.
— Josef, — sanoi hän — vie herra Etiennen kirjoituspöydälle…
Hän lopetti lauseensa kesken.
— Ei, ei! En tarvitsekaan mitään. Kiitos, Josef!
Hän läheni takkavalkeata voidakseen paremmin ajatella. Pieninkin varomattomuus voisi turmella kaikki. Nyt kuuli hän rouva Manzanilin tulevan ja hän kätki myrkyn taskuunsa.
Sairaan sisar poistui joka aamu muutamiksi tunneiksi sairaan luota. Epäilemättä kävi hän silloin neiti Sartillyn pakopaikassa, jossa hän oli ollut elokuun 15 päivästä lähtien.
— Kuinka jaksat tänään? — kysyi espanjatar sairaalta. — Haluatko jotakin?
— Kyllä, lämmintä viiniä.
— Lääkäri on kieltänyt juomasta sinun enemmän viiniä!
— Tahdon sitä yhtäkaikki; tunnen sen tekevän hyvää… Lämmintä viiniä! Tahdon sen itse valmistaa täällä sisällä. Anna tuoda tänne lamppu ja keitinastia… en tarvitse muuta.
Niin tehtiin.
— Enriquita, tässä on sinulle avain, — sanoi hän hillitysti. — Mene huoneeseeni paviljonkiin. Avain kuuluu kirjoituspöydän laatikoihin. Keskimäisestä löydät nahkaisen salkun papereineen. Tuo se tänne — kiireesti.
Muutamia minuutteja myöhemmin sai hän salkun. Siitä otti hän sinetöidyn kirjekuoren, jonka heitti tuleen.
— Se oli testamenttini, virkkoi hän.
— Mitä nyt! Miksi sen poltit?
— Siksi että olin siinä luovuttanut kaiken omaisuuteni vaimolleni, vaan en hänelle tahdo enää antaa mitään.
— Eikö Rose-Mariella ole toista osaa siitä?
— Ei. Lain mukaan lankeaa omaisuuteni sukulaisilleni.
Espanjatar virkahti:
— Ja sinun sukulaisesi, — sehän on Geneviève ja…
— Ja sinä.
— Ah Lorenzo raukkani!
Ja espanjatar alkoi nyyhkyttää.
Mutta hän pian lakkasi.
— Kiitin sinua, — sanoi hän. — Terveyteni ei ole kehuttava. Toivoakseni tulet sinä perimään minut.
— Jätä nyt minut. Tahdon nukkua.
— Viinisi on lämmintä. Etkö tahdo juoda sitä?
— En vielä. Lähetä herra Etienne luokseni. Tahdon puhua hänen kanssansa. Elä vaan unohda!
— Ole huoletta.
Enriquita poistui varpaisillaan ajatellen miljoonia, jotka kohta saisi käsiinsä.
Yksin jäätyään nousi Miralez, otti kokainipullon ja lähti tupakoimishuoneeseen. Etiennen huoneeseen päästyään tarkasteli hän huonekaluja, piilotti myrkkyä sohvan alle vaikka ensin oli aikonutkin asettaa sitä erääseen laatikkoon. Sitten palasi hän kiireisesti takaisin huoneeseensa. Korvissaan suhisi ja hänen täytyi oikaista vuoteeseensa. Hän kuuli viinin kiehuvan.
— En ole unohtanut mitään — ajatteli sairas — kaikki on järjestyksessä; tarvitsee vain Etiennen tulla.
Nyt otti hän pastillirasian, kouristi sitä vapisevissa käsissään ja kuunteli. Ketään ei kuulunut portaissa Missä mahtoi Etienne viipyä, olisiko Rose-Marien luona? Ja hän tunsi piston sydämessään. Niin, hän on kai rakastajattarensa luona, jonka saisi naida heti kunhan hän kuolisi. Ja hän kadehti niitä barbarisia maita, joissa vaimo poltetaan samalla roviolla kuin kuolleen miehen ruumis.
— Mutta naimisiin he eivät pääse! Suunnitelmani täytyy onnistua.
Ovi aukeni ja Etienne astui huoneeseen.
— Tahdotte puhua kanssani? — sanoi hän.
Miralez pelkäsi katsoa noita kauniita kasvoja, joita Rose-Marie oli varmaankin suudellut.
— Istukaa! — sanoi hän kirjurilleen. — Tahdin kysyi josko… päivän posti sisälsi jotain tärkeämpää… Kuinka olikaan sen höyrylaivan joka tuhoutui… Joko tiedetään kuinka suuri tappio tuli?
— Ei vielä; odotan siitä tietoja.
— Hyvä! Tahdon nyt pyytää teiltä palvelusta. Tahdotteko soittaa?
Etienne painoi sähkönappulaa. Palvelija astui huoneeseen.
— Harjaa päällystakkini, Josef — sanoi Miralez, — aijon lähteä ulos…
Ei, ei, tee se sisällä niin käy pikemmin.
Palvelija alkoi harjata.
— Ja te, herra Etienne, tahdotteko olla hyvä ja kaataa lämmintä viiniä kuppiini?
Miralezin kasvot olivat hirveästi vääntyneet kun hän seurasi sihteerinsä kuuliaista käskynsä täyttämistä.
— Tässä kuppi, — sanoi Miralez. — Kaatakaa kiireesti. Olen janoissani.
Nuori mies otti kapia ja täytti sen viinillä.
— Onko näin hyvin? — kysyi hän ojentaen kupin sairaalle.
— Kyllä, oikein hyvä!
Miralez otti kupin mutta kätensä vapisivat niin että puolet sisällöstä läikkyi.
— Ei tee mitään, — sanoi hän. — Antakaa sokeria! Tahdotteko antaa vielä lusikan. Tuolla kaapissa on eräs.
Sillä aikaa kun Etienne etsi lusikkaa, tyhjensi Miralez pastillirasian sisällön kuppiinsa. Kokaini liukeni äkisti lämpimässä viinissä.
— He eivät nähneet mitään — ajatteli hän ja hampaansa alkoivat kalista.
Kun Etienne toi lusikan näkyi enää vain pari valkeata raetta nesteen pinnalla. Miralez oli peloittavan näköinen. Silmänsä olivat ulos pullistumaisillaan ja hänen vasen kätensä koetti piilottaa siinä olevaa tyhjää myrkkyrasiaa.
— Olette kovin kalpea — sanoi Etienne.
— Se on kylmän syy, — vastasi Miralez. — Viini kyllä lämmittää.
Ja hän joi, yhä joi hätäisesti. Mutta ei unohtanut jättää hieman jälelle kuppiin.
— Kiitos! — sanoi hän Etiennelle. — Kiitos, kiitos! Jos te tahdotte minulta jotain vastapalvelusta, niin tehkää se vaan!
Näitä sanoja kuullessa ilostuivat kirjurin kasvot.
— Teidän täytyy tietää missä neiti Sartilly nykyään on, herra Miralez?
— Sisareni on todellakin kertonut sen minulle.
— Hyvä Te voitte tehdä minulle hyvin jos sanotte minulle mistä voin hänet löytää. Onko hän Bordeauxissa tai Espanjassa?
— Hän on Testessä.
— Minkä kadun varrella?
— Rue Gambetta.
— Ja numero?
— 29 tai 30; en muista kumpiko.
— Kiitos! Otan siitä kyllä selvän. Tulen luonnollisesti takaisin niin pian kuin mahdollista ja olen aina palvelukseksenne.
— Ah, se on nyt tarpeetonta! — ajatteli Miralez joka jo alkoi tuntea myrkyn vaikutusta.
— Viipykää niin kauan kuin tahdotte! Onnellista matkaa! — huusi hän kirjurinsa jälkeen.
Nuo sanat lausuttiin sellaisella äänellä, että Josef säpsähti. Mutta
Etienne kiiti alas portaita.