XXVII.
Etiennen askelten lakattua kuulumasta päästi Miralez valitushuudon.
— Herra jumala! — huudahti palvelija. — Menen heti noutamaan kreivinnan.
— Mene, mene pian, pian — sanoi sairas päästäen uuden valitushuudon.
— Mitä sinulta puuttuu? — kysyi kreivinna Manzanil tultuaan hengästyneenä valittajan luo.
— Mitäkö puuttuu? — En oikein tiedä; minulla on tuskia, kaulaani kirvelee, vatsaani polttelee, on kuin olisin niellyt tulta!
Ja hänen silmänsä katselivat kuppia, joka oli vieressään.
— Mitä olet juonut? — kysyi espanjatar.
— Lämmintä viiniä.
— Eihän se sellaisia tuskia nostata.
— Kupissa on vielä vähän jälellä, — sanoi Miralez.
Rouva Manzanil maistoi kupissa olevaa jäännöstä.
— Se on kauhean kitkerää, — sanoi hän.
— Niin, eikö totta?
— Ken sinulle sitä on antanut?
— Etienne.
— Etienne! — huudahti espanjatar. — Oliko se Etienne? Olenkohan jo järjiltäni! Oletko varma siitä että se oli Etienne?
— Kysy Josefilta!
— Näittekö sen? Voitteko sen vannoa?
— Kyllä näin Etiennen antavan jotain juotavaa.
— Lorenzo, taivas meitä varjelkoon! Se mies on myrkyttänyt sinut!
— Mitä sanot? Myrkyttänytkö? Jumalani! Se on siis myrkky joka polttaa. Niin, sen tunnen nyt! Enriquita, ota se talteesi, anna tutkia viini, siitä kyllä löytyy myrkkyä. Se lurjus! Tahtoi päästä minästä naidakseen Rose-Marien! … Pääni halkeaa… Lääkäri, pappi… juokse, jotta ehdin saada ripin… Riennä! … Ei, kuule, ruumiini pitää leikata… että saadaan tietää minut myrkytetyn Vanno se!
— Minä vannon! Kuole rauhassa; puolestasi kostamme!
Silloin loisti ilonvälähdys Miralezin silmissä. Mutta kokaini alkoi tehdä tehtäväänsä. Hän alkoi menettää tajuntaansa.
— Kuoleeko hän myös? Onhan todistuksia… jäännös kupissa, kirje apteekkarille… Josef näki… Hänenkin täytyy kuolla!
Silmänsä pimenivät. Lääkäri saapui. Miralez hämärästi eroitti häntä.
— Isäni, tahdon ripittää itseni, sanoi hän lääkärille… tahdon tunnustaa… se olen minä itse, joka olen myrk…
Mutta hänen silmänsä hetkeksi selveni. Kauhistuen hän viskasihe vuoteessaan.
— Kuka te olette? … Menkää tiehenne!
Vielä koetti hän häätää lääkäriä, vaan voimansa pettivät. Hän vaan tajusi vahakynttilöitä sytytettävän vuoteensa pääpuoleen.
— Se on lopussa — sanoi lääkäri.
Rouva Manzanil luki korkealla äänellä De profundis. Sitte otti hän kupin, kysyi poliisikamaria ja poistui.
* * * * *
Lähdettyään Miralezin luota riensi Etienne junalle ja saapui Tea teen.
Hän kolkutti n:o 29:ään. Eräs nainen aukasi
— Asuuko neiti Sartilly täällä?
Ei ollut siellä.
Hetki sen jälkeen kolkutti hän n:o 39. Tällä kertaa oli nunna ovessa
— Asuuko neiti Sartilly täällä?
— Hän ei ota vastaan, — virkahti nunna.
Ja ovi sulkeutui hitaasti. — Etienne seisoi kadulla; silmäillen muuria, jotka piirittivät hänen rakastettunsa.
— Enkö enää koskaan saa tavata häntä? Ei, se olisi liian julmaa!
Hän tarkasteli taloa ja huomasi kilven vastapäisen talon seinällä ja astui sisälle.
Onko täällä huonetta vuokrattavana?
— Onpa kyllä, täällä alakerroksessa.
Etienne astui sinne ja näki akkunasta talon n:o 39.
— Mitä tekee hän täällä, — ajatteli Etienne. — Miks'ei hän ota vastaan?
Ovi jäi kiinni. Etienne katseli akkunoihin. Niissä ei näkynyt
Genevièven suloista päätä.
— Eikö hän koskaan mene ulos? — ajatteli hän. — Ainako hän pysyy tuossa vankilassaan?
Alkoi pimetä ja Etiennen piti mennä levolle. Yön aikana mietiskeli
kuinka päästä Genevièven puheille. Seuraava aamu valkeni kirkkaana.
Ja klo 9 naputti Etienne päättävästi n:o 39 ovea. Eräs nunna avasi.
Etienne otti säikähtäneen ilmeen, sanoen nopeasti:
— Voinko tavata neiti Sartillyä? Tulen Sargosista. Hänen holhojansa on minut lähettänyt: on hyvin kiire. — Samalla työnsi hän vakavasti ovea astuen sisälle.
— Tulette kai rouva Manzanilin luvalla? — kysy nunna.
— Tietysti.
— Tehkää hyvin ja istukaa. Ilmoitan neiti Sartillylle.
Enriquita ei ollut vielä sisarentyttärelleen ilmoittanut Miralezin kuolemasta.
— Se siis on viesti enoltani? — sanoi Geneviève nunnalle. — Pyytäkää hänen astumaan sisään!