XXVIII.
— Tahtooko herra seurata minua? Neiti Sartilly on alhaalla puutarhassa.
— Kiitos, — sanoi hän. — Löydän kyllä yksinkin hänet.
Mutta kun Geneviève huomasi hänet, päästi hän huudahduksen. Samalla lähti hän poistumaan sanaakaan sanomatta.
Etienne seurasi häntä.
— Neiti Geneviève! — sanoi hän, ja äänensä ilmaisi kaiken sen kaipauksen, minkä hän pitkänä erossaoloaikanaan oli saanut tuntea. Neiti Geneviève, se on Lazare, se olen minä! Ah, miksi pakenette?
Geneviève yhä poistui nopeasti mitään vastaamatta. Hän tuli rautaportille, avusi sen, meni puutarhaan ja poistui yhä kauemmas metsään.
Mutta Etienne seurasi häntä yhä. Ja Geneviève kuuli entisen munkin askeleet takanaan sekä äänen sanovan:
— Neiti Geneviève, se on Lazare, Lazare. Olkaa armollinen ja kuulkaa vain silmänräpäys.
— Mitä sitten tahdotte? — sanoi hän kääntyen nopeasti ja kiivaasti. — Miksi olette tulleet tänne? — Voiko rouva Miralez ehkä huonommin koska tahdotte huvitella toisella taholla? Se ei ole oikein; sillä tavalla ei ole tapana hylätä naista.
Nuo kovat sanat haavoittivat Etienneä. Ne lausuttuaan ratkesi Geneviève itkuun, peittäen kasvot käsiinsä.
— Menkää tiehenne! — huudahti hän — ettekö näe että vihaan teitä!
Vieläkin koetti hän paeta, mutta kun nyyhkytyksessä yhä taajeni, oli hänen istahdettava kaataneen puun rungolle.
Tässä tapasi hänet Etienne sanoen:
— Suon teille anteeksi, sillä ette voi tietää kuinka väärin teette minulle. Jos nyt vihaatte minua, olette minua rakastanutkin, Geneviève, ja sen rakkauden nimensä pyydän minä muutaman silmänräpäyksen ajan minua kuuntelemaan. Kun olen puhunut, lähden aivan kuuliaisesti tieheni, jos sitä vielä vaaditte; ja jos minua vieläkin vihaatte, sitoudun olemaan tulematta koskaan tiellenne. Neiti Geneviève, rakastan teitä vieläkin, enkä ole koskaan rakastanut toista naista, vannon sen Jumalani kaatui.
Geneviève katsahti ylös, luoden silmänsä entiseen munkkiinsa.
— Jos ette ole rakastanut rouva Miralezia, miksi hän sitten on voinut olla rakastajattarenne?
— Rouva Miralez ei ole ollut rakastajattarenani.
— Olettepa rohkea! … Enkö itse nähnyt hänen tulevan huoneeseenne? Enkö itse kuullut hänen tunnustavan sitä? Eikö hänen miehensä ampunut häntä minun läsnäollessani? Eikö hän olisi tappanut teitä itseännekin, jos en olisi temmannut asetta hänen kädestään?
— Sen kaikki olette kuulleet ja nähneet, neiti Geneviève, mutta jos olisitte kuulleet lisäksi vielä paljoa muuta merkillistä, ette luottaisi silmiinne ettekä korviinne; se on kaikki valhetta! Se oli tulos kauheista juonista! Teitä on tahdottu pettää, riistää teiltä rakkautenne ja estää meidän avioliittomme… Sallikaa minun puhua! Tahdon sanoa teille kaikki. Voitte vihdoinkin kuulla koko totuuden. Aina hirmuisesta elokaan 15 päivästä asti olen odottanut hetkeä, jolloin saisin teidät tavata, selvittää kaikki ja osoittaa teille, että teidän Lazarenne ansaitsee vieläkin arvonantonne. Mitä kiduttavia hetkiä olenkaan saanut viettää siinä onnettomassa talossa, josta minua ei hetkeksikään päästetty poistumaan ja jossa vieläkin odotetaan minua ammuttavaksi. Mutta siitä en välitä. En pelännyt kuolemaani, vaan tahdoin tavata teidät mistä tahansa. Antakaa anteeksi, että minun täytyy tehdä tunnustus luottamuksenne takaisin voittamiseksi. Neiti Geneviève! Rose-Marie rakasti minua, rakasti mielettömästi. Hän oli kevään kuluessa rakastunut minuun. Huomasin sen Saint-Kerohicissa, siinä Bretagnelaisessa kylässä, jossa vietimme muutamia viikkoja Hän sanoi sen minulle eräällä saarella, jolla olimme pakoitetut viettämään yön. Mutta silloin oli hänen rakkautensa puhdas, ja jos miehensä sairaus ei olisi ollut parantumatoin, olisi hän piankin unohtanut minut suuressa maailmassa. Mutta me olimme pakoitetut muuttamaan Sargosiin, ja siellä Rose-Marien rakkaus vaan kasvoi. Se onnetoin! Hän oli eräänä yönä jättäymäisillään liekkeihin pelastaakseen minun henkeni. Säälikää häntä. Geneviève, elkääkä kovin halveksiko. Luulen, ettei hän koskaan ole pettänyt enoanne. Hän on ainoastaan tahtonut mennä naimisiin niin pian kuin olisi päässyt leskeksi. Hän ilmaisi minulle suunnitelmansa ja kysyi josko menisin naimisiin hänen kanssansa. Minä vastasin että te, Geneviève, tulisitte minun vaimokseni ja etten ketään muuta naista tulisi koskaan rakastamaan. Hän tali vimmoihinsa tästä ja on siitä asti koettanut minulle kostaa. Kun hän ei minua saanut myöntymään, koetti hän välillisesti vaikuttaa teihin. Hän koetteli uskotella teille, että minä olisin uskoton teille, ja senvuoksi hän järjesti koko elokaan 15 päivän kohtauksen.
— Kuulostaa silti kuin teillä olisi ollut varsin hyvää aikaa miettiä kaikkea tuota selitystänne. Sitä pahempi ei se ole uskottava; Rose-Marie ei ole houkkio, joka olisi uskaltanut panna henkensä vaaraan valmistaakseen minulle ikäviä yllätyksiä.
— Hän ei mitään vaaraa peljännyt Herra Miralez oli niin sairas, ettei kukaan olisi uskonut hänen voivan kulkea rappuja ylös. Hän ei ollut useampaan päivään ulkona. Kuinka tuli hän vakoilleeksi vaimoaan, sitä en tiedä vielä. Rose-Marie tuli tavallisesti luokseni pientä rappua myöten. Otaksuttavasti hän oli sen joskus nähnyt ja sen johdosta luullut että me petimme häntä. Ja niin uskoo hän vieläkin ehkä viime hetkeensä saakka vaikka koettelin hänelle vakuuttaakin syyttömyyttäni.
— Miksi ette kertoneet tuota kaikkea enolleni?
— Hän olisi siitä kovasti pahastunut, siitä olen varma.
— Sen vuoksi ettei se ole totta.
— Ei, Geneviève, vaan sen tähden, että se olisi ollut hyödytöntä. Kuinka olisin voinut kuolevalle miehelle sanoa: »minä en rakasta vaimoanne, mutta se on totta että hän rakastaa minua ja tahtoo välttämättä päästä minun vaimokseni teidän kuoltuanne!» Se olisi ollut kovin laiha lohdutus.
Geneviève nousihe.
— Te puhutte oivallisesti ja teistä olisi tullut kelvollinen asianajaja. Mutta jos minua vielä rakastitte, miksi ette minulle kirjoittaneet?
— Kirjoitin teille joka päivä.
— Oh, ei maksa vaivaa puhua sellaista!
— Ja te, Geneviève, olitte kokonaan lakanneet minulle kirjoittamasta!
— Se on sentään jo liian paksusti sanottu! Kirjoitinhan aivan epätoivoisia kirjeitä teille!
— Silloin ovat ne varastetut, matkalla siepatut, sillä minä en saanut niitä koskaan!
Nuori tyttö katsoi Etienneä terävästi silmiin.
— Ah, kuinka mielelläni uskoisinkaan teitä! — huudahti hän, äänessään kärsivä väre. — Kuinka voisinkaan uskoa. Jospa tietäisitte…
Hän kätki kasvot käsiinsä ja ratkesi itkuun.
Etienne tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä hiljaa.
— Te uskotte minua, Geneviève, — sanoi hän — ja minä kiitän teitä.
Hän itki vieläkin katkerammin kuultuaan nämä sanat.
— Niin, minun täytyy uskoa teitä, — sanoi hän viimein — vaikka teillä ei ole mitään todisteita. Lazare, minä luotan teihin kaikesta sydämestäni! … Kuinka teidän äänenne on suloinen ja herttainen… Ah, kuinka heikko olenkaan! Minun ei pitäisi tyytyä teidän selityksiinne, minun pitäisi tutkia asiaa — sehän olisi viisainta, eikö totta? Mutta sittenkin luotan teihin; se on niin suloista!
Etiennen silmiin nousi ilon kyyneleet ja häntä väristytti onni, joka valtasi hänet.
— Jospa tietäisitte kuinka paljon olen saanut kärsiä — jatkoi Geneviève — kuinka kauhean pitkiä nämä kuukaudet ovat olleet. Ja lisäksi on se ollut karkausvuosi!
Hän nauroi. Veitikkamainen piirre muinaisuudesta näyttihe vielä.
— Kuinka äärettömästi minä rakastan sinua! — kuiskasi Lazare ja vei tyttönsä kädet huulilleen.
— Oh, herra munkki, tepä edistytte! Tartutte naisen käteen, katsotte häntä silmiin sanotte: »minä rakastan sinua!» Mikä ujostelemattomuus! Luokaa heti silmänne alas ja hävetkää! Silloin voi teitä ainakin — suudella — näin!
Ja nuori tyttö painoi suudelman hänen otsalleen.
Samalla alkoi uudelleen tulvia hänen kyyneleensä.
— Ei, se on enempi kuin minkä jaksan kestää! — huudahti hän. — Koetan olla iloinen mutta se ei onnistu. Minun täytyy itkeä kaikkia niitä kärsimyksiä, joita olen saanut kestää. — Jos hänen miehensä ei onnistunut häntä surmaamaan, niin olen minä jälellä! — lisäsi hän.
Kun hänen vihansa oli asettunut, alkoi hän:
— Niin, hän on kaunis, Granadan ruusu, eikö totta? Sellaiset silmät, sellainen ryhti, sellainen ruumiin muoto! Eikö ollut oivallinen vaalini, hra trappisti?
Ja kun Lazare ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, lisäsi hän:
— Niin, se olin minä, joka olin kehoittanut häntä liehakoimaan sinua!… Niin pitkälle ei luonnollisesti ollut tarkoitus! … Mutta vähän kuitenkin jotta saisin tietää…
— Onko se totta?
— Se on totta. Miehethän ovat niin kummallisia, niitä on lupa panna koetteelle!
— Sinä olet julma! Olisit ansainnut että…
— Oh, ei mitään uhkauksia. Muuten alan minä uuden 12-kuukautisen koetuksen, ja tällä kertaa lähetän minä oikein ruman naisen tiellesi. Mutta älkäämme laskeko leikkiä! Salli minun olla oikein iloinen. Minun täytyy ottaa vahinkoni takaisin.
— Yksitoista kuukautta Bontucqissa sinun härkäsi muisto yksin seuranani ja lohdutuksenani… Tiedätkö että olen istuttanut piilipuun sen haudalle?
— Martinin haudalle?
— Tietysti. Se kasvaa hyvin ja siitä tulee erittäin kaunis puu. Voimme välistä yhtenä käydä sitä katsomassa. Elä naura! Minusta on sen härkäraukan muisto pyhä ja luulenpa melkein rukoilleeni sen puolesta… Niin, Lazare, minulla on jotain sanomista sinulle, minullakin, ja mitä pyydän anteeksi kun minun on tehtävä tunnustus. Asia on hyvin vakava.
Ja puoliksi leikillä, puoliksi vakavana sanoi hän:
— Tahtoisin viettää häitä nyt heti.
— Rakastettuni!
— Niin, näetkös, mielestäni on koetusaika ollut kylliksi pitkä. Sinä voisit kenties lopulta tulla minulle uskottomaksi jos minä asettaisin vielä jonkun vuoden odotuksen. Olen muuten laitoksiini nähden ollut kauan sitten valmis: kolmen viikon kuluttua voi kuulutus olla tehty ja minä ikävöin rouva Hontarrèden nimeä. Ah, se ei olekaan enää yksistään rakkautta, siinä on myös kostonhalua lisänä! Tahdon kiusoittaa Rose-Mariaa, hän voi haljeta kiukustaan. Me käymme joka päivä käsikynkässä häntä tervehtimässä ja sitten näin… suutele minua! … ja näin… kiitos! Minä voin täten näytellä onneani sille hirmuiselle naiselle kunnes hän halkeaa harmista. Niin… se tahtoo sanoa ei… emme näyttäydy ensinkään hänelle… eikä maillekaan. Oletko nähnyt Luchonissa tien varrella erään kalliokielekkeen päälle rakennetun tuvan? Oikea erikoispari voisi asua siinä. Kun ainoistaan vuohet voivat kavuta sinne ylös, täytyy vaimon sitoa köysi miehensä ympäri päästääkseen hänet tuvasta ulos hakemaan ruokavaroja ja vetää taas köydestä ylös… Voimme muuttaa siihen, me kaksi. Tiedustetaan saammeko sen vuokrata! Olenko sinusta narrimainen? Voit antaa sen anteeksi. Se johtuu ilosta kun sain sinut takaisin. En voi enää oikein nähdä enkä kuulla. Pyörryttää… Luulen että kuolen… Minä rakastan sinua… minäkin!
Hän nojasi päätänsä sulhonsa rintaa vasten. Siten astelivat he aurinkoisessa metsässä ja tulivat takaisin puutarhaan, jonka läpi olivat puoli tuntia sitten menneet ja ihmeekseen näki Lazare erään poliisin seisovan portilla.
— Mitä tuo mies tekee täällä, — kysyi hän Genevièveltä.
— Sitä en tiedä — vastasi hän.
Ja he huomasivat toisenkin poliisin, joka näytti piiloutuvan aitauksen taakse.
— Se on hän, — kuultiin naisäänen huuto etempää. — Se on hän. Ottakaa kiinni hänet.
— Tätini! — huudahti Geneviève, joka näki rouva Manzanilin juoksevan luokseen.
Mutta poliisit hyökkäsivät myös esille ja eräs heistä tarttui Etiennen kaulukseen.
— Olettehan herra Etienne Hontarrède? — kysyi hän tarkastaen nuorta miestä.
— Olenpa niinkin. Mitä minusta tahdotte?
— Sen voi tutkintatuomari teille sanoa.
Ja poliisit lähtivät viemään pois Lazarea.
Genevièveä vapisutti.
— Herra jumala, mitä se merkitsee' — huudahti hän.
— Se merkitsee sitä, että sinä täällä kävelit enosi murhaajan kanssa. — vastasi espanjatar.
— Murhaaja? Minä? — huudahti Lazare.
— Veljeni kuoli eilen, — vastasi rouva Manzanil samalla osoittaen Miralezin kirjuria. — Tuo mies on hänet myrkyttänyt; meillä on todisteita siitä, — lisäsi hän.
Etienne päästi epätoivoisen huudahduksen.
— Geneviève! Tätisi on valehdellut! Nämä miehet eivät tiedä mitä tekevät. Vannon pääsi kautta, että olen viatoin. Geneviève, oma Genevièveni, usko minua!
Mutta poliisit veivät hänet pois. Ja estääkseen häntä pakenemasta latasi eräs poliisi revolverinsa. Geneviève vaipui tiedottomana tätinsä syliin.