XXIX.
Tapaus koski juuri onnensa saavuttaneeseen nuoreen tyttöön kuin moukarin isku päähän. Kahden tunnin ajan oli hän kuin halvattuna, voimatta puhua sanaakaan. Julma espanjatar istui hänen luonansa lasketellen mitä julmimpia murhakertomuksia Etiennestä sen sijaan että olisi lohduttanut.
Mutta viimein nousihe Geneviève äkisti nojatuolista, jossa oli levännyt:
— En voi uskoa sellaista halpamaisuutta; olen varma siitä, että herra
Hontarrède on viatoin, — sanoi hän.
— Mutta minä sanon että meillä on todisteita!
— Minkälaisia todisteita?
— Kokonainen joukko! Lorenzon viime sanat; palvelijan todistus että hän näki rikollisen valmistavan myrkkyä; apteekkarin, joka toimitti myrkyn. Ja illalla kun kuollut leikataan, löydetään hänen vatsastaan kokainia — siinä uusi todistus.
- Mitä?
— Kokainia, myrkkyä, jota rikollinen oli ottanut muka hammassärkyynsä.
Olen itse nähnyt kirjeen. Mitä epäilyä siinä? Saat sen itsekin nähdä.
Geneviève epäili vieläkin.
— Vaikka omin silmin olisin nähnyt tämän rikoksen tapahtuvan, en uskosi sittenkään!
— Tuollaista itsepäisyyttä!
— Se on vaan järkevää. Mitä varten herra Hontarrède olisi moista rikosta tehnyt?
— Lapsi! Etkö tiedä, että hän aikoo mennä naimisiin Rose-Marien kanssa?
— Se ei ole totta. Hän ei rakasta häntä, eikä ole koskaan rakastanut.
Rouva Manzinil oikasihe ja ojensi laihat käsivartensa:
— Vai niin, sinä uskot sitä vieläkin!
— Miksi en uskoisi? Sinä otaksut että herra Hontarrède oli rouva
Miralezin rakastaja. Mitä todisteita sinulla siitä?
— Sinä teet lopun kärsivällisyydestäni! Näithän Rose-Marien tulevan ulos sen pedon huoneesta hiukset epäjärjestyksessä, näit enosi hyökkäävän syyllisten päälle!
— Kaikki on ollut petosta! Sinä ja minä, Lorenzo ja Rose-Marie itse olemme erehtyneet. Herra Hontarrède on selittänyt minulle kaikki ne hirveät tapahtumat ja osoittanut viattomuutensa täydellisesti.
— Uskot siis sen lurjuksen puhetta enempi kuin minun? Ja hänen kirjeensä Rose-Marielle? Mitä niistä sanot?
— Hän ei ole mitään rakkauskirjeitä lähettänyt Rose-Marielle.
— Kirje oli minulla ja tahdoin näyttää sinulle, vaan olin pakoitettu antamaan sen tutkintotuomarille.
Geneviève tuli kalpeaksi.
— Oliko se rakkauskirje?
— Täyttä rakkautta, intohimoista, mieletöntä rakkautta! Siinä hän tunnustaa kärsimättömästi odottavansa hetkeä, jolloin pääsisi naimisiin kälyni kanssa. Ja kokaini joudutti. — Olisi merkillistä jos tasavallan presidentti voisi häntä armahtaa!
— Jumalani! Voinko uskoa tuota kaikkea — huudahti Geneviève. Häntä väristytti. Ja viime puolustuksekseen lisäsi hän:
— Ei voi olla mahdollista että herra Hontarrède olisi aikonut mennä naimisiin Rose-Marien kanassa, hän juuri tänä aamuna täällä metsässä kosi minua.
Rouva Manzanil hätkähti.
— Soo-o! — huudahti hän kummissaan ja harmissaan.
— Niin, minun kanssani hän tahtoi mennä naimisiin — sanoi nuori tyttö silmät loistaen. — Se on päätetty. Olemme melkein määränneet hääpäivänkin. Olen kuulevinani vieläkin hänen äänensä korvissani ja tuntevinani suutelonsa kädelläni! Nyt ymmärrät miksi hän ei ole voinut koskaan Rose-Marien kanssa avioliittoa ajatella.
Vanha espanjatar harppasi lattiata pitkin ja piikin ojensi kätensä ylös huutaen:
— Dios mio! Mitä sanotkaan!
— Mitä siitä ihmettelet, — kysyi nuori tyttö pelästyksissään.
— Tänäkö päivänä se lurjus piteli sinun kättäsi?
— Niin kyllä; tuskin kolme tuntia sitten.
— Se viheliäinen konna ymmärtää käyttää aikansa! Rose-Marie ai eilisestä päivästä lähtien omista äyriäkään. Miehensä teki hänet perinnöttömäksi.
— Entä sitten?
— Hontarrède hylkäsi hänet, köyhän ja etsi toisen rikkaamman, sinut.
— Kuinka?
— Sinä pikku hanhi! Sulhasesi ei päästänyt miljoonia käsistänsä. Hän tietää, että enosi rikkaudet kuuluvat minulle ja sinulle. Mutta sellaistahan et sinä ymmärrä. Mutta kyllä tuo »sulhaseni» — ellei nyt pyöveli asettuisi vähin.
Nyt päästi Geneviève hätähuudon, kun asia esitettiin tässä valaistuksessa.
— Se on siis totta kuitenkin! Jumalani, mitä minusta tulee! — Hän painui molemmin käsin sydäntään, joka tuntui pakahtuvan.
* * * * *
Kaksi päivää tämän jälkeen luki rouva Manzanil Genevièvelle eräästä sanomalehdestä kertomuksen murhatapahtumasta, tuosta rakkausdraamasta, jossa pääosaa esitti entinen munkki, ja muutamia päiviä myöhemmin vielä laveamman kuvauksen, jossa oli kerrottu Genevièvenkin rakastaneen munkkia.
Pian saapui kirje Genevièvelle, jossa tuomari kutsui hänet saapuneen oikeuteen todistajaksi.
— Minä! — huudahti Geneviève — minä sanoisin että… Ei, mieluummin pakenen.
Ja hän päätti heti lähteä Testestä. Kamarineiti sai toimekseen heti laittaa tavarat matkakuntoon.
Mutta kun oli matkalle lähdettävä, ei siitä tullutkaan mitään. Hän oli saanut ankaran kuumeen. Lääkärin sairaustodiste lähetettiin oikeuteen.
Lokakuun 2 pnä oli nti Sartilly niin tointunut, että hän voi jättää Testin. Kun hän kuuli sitäpaitsi kaduilla kaupiteltavan sanomalehtiä joissa oli myrkynsekoittajamunkin muotokuva, lähti hän heti matkalle, saapuen Montséguriin pilvisenä syysiltana. Hän ei enää itkenyt, sillä kyyneleensä olivat jo kuivaneet. Tuntui kuin lamaannus olisi vähin erin vallannut koko hänen olentonsa. Mitä tarvitsikaan enää ajatella, mitä toimia? Hänen elämänsä oli kokonaan mennyttä…
Bontucqissa koetti Geneviève sulkeutua huoneisiinsa. Mutta jos sieltä hetkeksikään ulos lähti, muistuttivat kaikki häntä menneistä päivistä. Noita muistoja hän ei jaksanut kantaa, hänen täytyi poistua täältä.
Hän muisti erään syrjäisen nunnaluostarin Espanjassa Elizondon ja Veran välillä, niitten sinertäväin vuorien takana, jotka häämöttivät Bontucqiin. Hän muisti aaveentapaiset nunnat jotka työskentelivät pelloilla ja heti peittivät päänsä mustalla kapusongilla kun joku mies sattui kaukana näyttäytymään. Hänelle, joka rakasti munkkia, sopi juuri tälläinen loppu! Novisi aikansa tuli hänen työskennellä Martinin entisen herran muistoksi ja lopun ijästään tahtoi hän käyttää rukoillakseen Lazaren syntien anteeksisaamiseksi. — Peyroux jäi Bontucqin hoitajaksi ja muutamia palvelijoita eroitettiin, joille Geneviève jakoi koristuksiaan ja muutamia kalleuksiaan. Lokak. 10 pnä leikkautti hän tuuhean, vaalean tukkansa ja hautasi sen itse piilipuun juurelle, joka kasvoi Martin-vainajan haudalla ja lähti Espanjaan matkalle kolmannen luokan vaunussa.
Satoi rankasti kun hän katsoi junan akkunasta tuttuja, muistorikkaita seutuja. Mutta kun oli saavuttu Saint-Jean-de-Luziin, loisti aurinko heittäen säälittä säteitään valtameren laineille. Vähitellen Ranskan raja pakeni vuorien taakse.
Silloin saattoi Geneviève vielä itkeä.