XXX.
Etienne oli tuntenut itsensä mitä masentuneimmaksi kuullessaan kanteen, jonka mukaan hän oli myrkyttänyt Lorenzo Miralezin. Hän vakuutti syyttömyyttään poliisille, tutkintotuomareille ja todistajille. Hänen vakuutuksensa olivat niin uskottavia, että tutkintatuomari usein tuli liikutetuksi niistä eikä muuta toivonut kuin että ne olisivat voidut todistaa. Mutta syytettyä vastata oli suuri määrä vakuuttavia todisteita, niin että kuolemantuomio voitiin aivan epäilemättä niiden nojalla langettaa: hänen nimensä oli sen kirjeen alla, jolla myrkky oli tilattu apteekkarilta, myrkky, joka löydettiin tupakoimishuoneesta ja puolikaskirje Rose Marielle, joka näytti aiheen murhatekoon, palvelijan läsnäolo kun hän antoi juoman Miralezille, samoin yllätys kun tavattiin Rose-Marie hänen luonaan. Rouva Manzanil todisti, että hän oli ollut peloittava maankiertäjä ennen linnaan tuloaan, ja että hän varmaankin tiesi linnassa asuvan vaan kaksi naishenkilöä, joita aikoi tulla ryöväämään, vaan kun neiti Sartilly antoi hänelle 400 frangia, pääsivät he siten varmaan elämänsä kauheimmasta hetkestä.
Vankila-elämä ja sitovat todistukset oikeudessa hänen syyllisyydestään lamauttivat niin, että Etienne alkoi itsekin tuntea syyllisyyttään. Ehkä se oli muisto hänen rakkaudestaan, joka antoi voimaa kieltäytymään tunnustamasta syyllisyyttään, johon tunnustukseen häntä yhtä mittaa kehoitettiin.
Hän koetti ajatella puolustustodistajia, vaan ketään ei voinut keksiä.
Hän sai asianajajan, joka kohta huomasi vaikuttavaksi todistajaksi
Rose-Marien, sairaan lesken. Mutta hän oli vanhempiinsa luona
Barcelonassa ja luultiin hänen saamista haavoista kuolevan.
Tuomioistuin suostui lykkäämään asian tammikuuhun.
Mutta vuosi meni lopuilleen, etkä rouva Miralezista mitään kuultu. Etienne kirjoitti hänelle epätoivoisia kirjeitä, mutta mitään vastausta ei tullut. Vihdoin alkoi Etienne häntä vihata, tuota naista, joka oli vaan onnettomuutta levitellyt ympärilleen ja tahtoi nyt hänetkin jättää pyövelin teloitettavaksi.
Viikot olivat vierineet ja tammikuun 21 päivä oli käsissä. Eräänä aamuna kutsuttiin Etienne kopistaan ja vietiin oikeuden eteen. Kannekirjelmä luettiin. Mutta Etienne kielsi varmasti syyllisyytensä. Hän ei ollut rouva Miralezin rakastaja, hän ei ollut koskaan aikonutkaan mennä hänen kanssansa naimisiin. Oikeuden puheenjohtaja näytti hänelle todistuskappaleita: kirjeen, pullon, kupin, ja virkahti lopuksi:
— Jyry tuomitkoon asian.
- Mutta minä en ole koskaan tätä kirjettä osoittanut rouva Miralezille — huudahti Etienne.
— Kenelle sitten?
— Neiti Sartillylle!
— Oliko kirjekuori myös aijottu neiti Sartillylle?
— Tämä kuori on tavallisen liikekirjeen kuori, jonka lähetin
Marseilles’ista rouva Miralez’ille.
Tämä synnytti ivanaurua kuulijakunnassa. Samoin väite, että rouva Miralez saattoi hiukset hajallaan tulla hänen huoneestaan olematta silti hänen rakastajattarensa.
Etiennen voimat alkoivat pettää. — Todistajat tulivat sisälle. Nyt oli hän saava tuomionsa. Hän muisti Genevièveä, oli näkevinään metsälähteen, jonka reunalla rakastamansa tyttö oli tunnustanut häntä aina rakastavansa, muisti päivänvarjoksi karsitun puun, oli kuulevinaan sen juurella laulun. Ja hän kiitti Luojaansa siitä onnesta, jota oli saanut silloin tuntea.
Samassa laskeutui käsi hänen käsivarrelleen. Hän kääntihe ja näki asianajajansa.
— Rouva Miralez on tullut! — sanoi hän. Hän on lähettänyt korttinsa minulle.
— Herra puheenjohtaja — sanoi asianajaja oikeudelle — pyydän saada lukea juuri saamani kortin: »Rouva Miralez, joka tänä aamuna saapui Bordeaux’iin, pyytää tulla oikeudessa kuulusteltavaksi. Hän voi jättää tärkeitä tietoja oikeudelle ja odottaa eteishuoneessa.
Sanat herättivät liikehtimistä oikeushuoneessa.
— Kaunis rouva Miralez.
— Granadan ruusu!
— Nyt näemme hänet!
Puheenjohtaja vaati hiljaisuutta.
— Tuokaa sisälle rouva Miralez! — sanoi hän vahtimestarille.