XXXI.

Syntyi hälinä, joka yhä lisääntyi. Eräs vahtimestari kehoitti hiljaisuuteen.

Nähtiin laiha, ruma, ontuva nainen, pitkä arpi oikeassa poskessa. Tuotako oli sanottu Granadan ruusuksi? Kaikki olivat hämmästyksissään, ja erään oikeuden jäsenen nähtiin virnistävän.

Etienne tarkasteli naista, jota hän ei voinut heti tuntea rouva Miraleziksi, sillä niin paljon pitkä aikainen sairaus oli häntä muodostellut.

Rouva Miralez arvasi minkä vaikutuksen yleisö oli hänestä saanut ja punehtui, silmänsä täyttyessä kyynelistä. Etienne huomasi kyyneleitten valahtavan ja oli valmis antamaan hänelle anteeksi.

— Rouva Miralez — alkoi puheenjohtaja — teillä on sanan vuoro selittääksenne mitä tiedätte esillä olevasta myrkytysrikoksesta, jonka johdosta miehenne on kuollut ja entinen rakastajanne Etienne Hontarrède joutanut syytettyjen penkille.

Rose-Marieta väristytti kuullessaan nämä ankarat sanat. Hän käsitti, että kaikki täällä olivat hänelle vihamielisiä, pitäen häntä osallisena rikokseen. Kuivattuaan kyyneleensä lausui hän liikutetulla, mutta kuuluvalla äänellä:

— Herra presidentti, Etienne Hontarrède ei ole ollut koskaan minun rakastajani.

Epäluuloinen humahdus kuului oikeussalissa.

— Tunnemme tuon lajin — mutisi eräs nuori asianajaja viiksiään väännellen.

Mutta Rose-Marie jatkoi päättävästi:

— Jos en olisi neljää kuukautta ollut pakoitettu olemaan sairasvuoteella haavain johdosta, jotka sain elokuun 15 päivänä, ei herra Hontarrède olisi ollut syytettynä niin inhoittavasta rikoksesta kuin mistä häntä nyt syytetään. Useamman viikon ajan olen hoippunut elämän ja kuoleman vaiheilla, ollessani vanhempaini luona Barcelonassa. Minulle ei ole ilmoitettu mieheni kuolemasta eikä herra Hontarrèden vangitsemisesta. He pelkäsivät että nämä tiedot olisivat saattaneet henkeni vaaraan. Vasta tammikuun ensi päivänä sain sanomalehdistä tietää, mitä vuoden lopulla Ranskassa oli tapahtunut. Niin pian kuin voin, matkustin Girondeen, jonne saavuin viime viikolla. Ennemmin en voinut tänne saapua, koska minun oli hankittava kaikki ne todisteet, joita oli käytettävissäni näyttääksesi herra Hontarrèden olevan viattoman. Ja nyt, herra presidentti, pyydän saada esittää ne.

Oikeushuoneessa syntyi taas yleistä liikehtimistä. Kaikki olivat hämmästyksissään. Muutamien kasvoilla kuvastui epäluulo, toisilla taas oli myötätunto herännyt.

Nuori leski oli hyvin liikutettu. Hänen vasen kätensä vapisi hermostuksesta, ja oikea vei nenäliinan milloin silmille, milloin taas huulille. Nyt jatkoi hän:

— Herra presidentti, jos joku on rikollinen, olen se minä, eikä herra Hontarrède. Ja koska olen vannonut puhuvani kaikki mitään salaamatta, voitte kuulla kertomukseni. Herra presidentti! Minä en ole ollut koskaan herra Hontarrèden rakastajatar, mutta minä olen rakastanut häntä paljon.

Nyt keskeytyi hänen puheensa nyyhkytykseksi. Moni kuulijoistakin alkoi saada kyynelhelmiä silmiinsä.

— Minä olen rakastanut herra Etienneä paljon — jatkoi taas rouva Miralez — ja minä olen ollut mustasukkainen hänestä. Tiesin, että hän tahtoi mennä naimisiin erään nuoren tytön kanssa, ja tein kaikkeni saadakseni hänet estetyksi tästä avioliitosta. Siinä on rikokseni; siinä se pahatyö, mistä johtuu n.s. »Sargosin draama».

— Tahdon mielelläni uskoa teitä — sanoi puheenjohtaja — mutta eivät pelkät sanat tässä merkitse, vaaditaan todistuksia.

— Niitä on minulla, — sanoi Rose-Marie, ottaen samalla käsipuuhkastaan esille kukkaron. — Mieheni luuloa uskottomuudestani hänelle herätti eräs kirjepuolikas, jonka Lorenzo löysi eräästä rasiastani ja jonka rouva Manzanil on jättänyt oikeudelle. Mutta tuo kirje ei ollut kirjoitettu minulle; se oli aijottu herra Etiennen morsiamelle. Kas tässä jatkoa, joka ei ole tunnettu, ja jossa on oikean kirjeen saajan nimikin. Te näette, hra presidentti, että molemmat kirjeen puoliskot ovat kirjoitetut samalla käsi-alalla ja samalle paperille. Molemmissa ovat kirjaimet samanlaisia: eräs niistä, K, alkaa sillä puoliskolla, jonka jätän nyt teille. Ei voi näin ollen olla mitään epäiltävää asiassa.

Molemmat kirjeenpuoliskot asetettiin vierettäin ja puheenjohtaja luki nyt kirjeen kokonaan ojentaen sen sitten oikeuden toisille jäsenille, jotka vuorostaan siirsivät sen yleiselle syyttäjälle ja edelleen jurylle. — Todistus oli senkin puolesta vakuuttava, kun repeytyneet epätasaisuudet hyvin sopivat yhteen.

Jurymiehet olivat hämmästyksissään, ja sanomalehtimiehet pyysivät kirjettä nähdäkseen.

— Mutta kuinka te olette voineet saada huostaanne tämän kirjeen, jos se ei ollut teille kirjoitettu — kysyi puheenjohtaja.

— Olin antanut kamarineidolleni käskyn keskeyttää hra Hontarrèden kirjevaihdon morsiamensa kanssa.

— Se ei ollut kaunis teko. Mutta jos otaksun selityksenne todeksi, en vielä käsitä minkävuoksi asetitte esille sen kirjeen osan, joka voi syyttää teitä! Aijotteko kuvitella minulle, että tarkoituksenanne oli saattaa se miehenne käsiin?

— Mieheni ei enää voinut poistua huoneestaan eikä kukaan olisi saattanut aavistaa hänen nousevan ylös, niitä portaita myöten, jotka johtivat huoneeseeni. Kirje ei ollut aijottu joutumaan mieheni, vaan Genevièven, herra Etiennen morsiamen käsiin.

— Miksi hänen?

— Siksi ettei hän enää välittäisi hänestä!

— Sepä oli arvotoin teko! — huudahti puheenjohtaja.

— Myönnän sen — vastasi Rose-Marie peittäen nenäliinallaan silmiään — ja kadun kaikesta sydämestäni. Mutta minä rakastin herra Etienneä niin paljon!

Ja taas hän alkoi nyyhkyttää.

— Minä pyydän herroja jurymiehiä huomauttaa, ettei tuo kirje todista yhtään mitään — sanoi syyttäjä — ei edes sitä, ettei todistaja olisi ollut syytetyn rakastajatar. Jos tänä olisikin väärä, olisivat he voineet kirjoittaa toisilleen muita kirjeitä.

— Onko sitten löydetty sellaisia? — kysyi Etiennen asianajaja.

— Onhan mahdollista, että ne ovat hävitetyt, väitti syyttäjä.

— Tietysti; mutta olisi varsin merkillistä perustaa syytettä jonkun olettamiin kirjeisiin, joita ei ole kukaan nähnyt eikä edes kuullut puhuttavan niistä.

— Oliko siinä kaikki, mitä teillä oli sanomista — kysyi puheenjohtaja.

— Ei kaikki, herra presidentti. Luvallanne tahdon todistaa, ettei herra Hontarrède rakastanut minua eikä tahtonut mennä naimisiin kanssani vaan inhosi minua ja halusi muuttaa pois meillä mieheni kuoleman jälkeen.

Rouva Miralez näytti nyt toista Etiennen Genevièvelle kirjoittamaa kirjettä, jota tarkastettiin käsialaa verraten edellisen kirjeen kanssa.

— Tämä on hyvä kyllä, — sanoi puheenjohtaja — mutta löytyy eräs tosiseikka, joka puhuu teitä vastaan, se nimittäin, että teidän nähtiin tulevan elokuun 15 pnä syytetyn huoneesta enemmän kuin epäilyttävässä puvussa! Tapahtuiko sekin tarkoituksessa hämmästyttää nuorta tyttöä?

— Kyllä, herra presidentti.

— Se vastaus oli teiltä varomatoin! Tehän ette tietäneet, milloin neiti Sartilly tulisi Sargosiin. Hänen lähtönsä pidettiin salassa; sen on rouva Manzanil vakuuttanut.

— Rouva Manzanil ja neiti Sartilly uskoivat niin, mutta olin saanut siitä salaisen tiedon Marinalta, Genevièven kamarineidolta. Tämä sähkösanoma todistaa sen!

Rose-Marie näytti sähkösanomia, jonka Dominica oli saanut elok. 15 p:n aamuna.

— Todistuksenne on kylläkin merkillinen — sanoi nyt syyttäjä — ja näkyy siitä mihin te olette pystyneet. Mutta syytettyyn nähden on samantekevää, oliko hän rakastajanne tai vihamiehenne. Kysymys on siitä, onko hän myrkyttänyt miehenne. Myönnättekö vai kiellättekö sen?

Rose Marie vastasi nöyrästi:

— Jos herra Hontarrède ei rakastanut minua, jos hän sittenkin viipyi meillä mieheeni kiintymyksen vuoksi ja avustaakseen hinta, on hyvin vähän luultavaa, että hän olisi myrkyttänyt mieheni. Sanoin jo että olen käyttänyt 8 päivää hankkiakseni todisteita, jotta voidaan vaatia, ja koska nyt on kysymys myrkytyksestä, niin voin ilmoittaa ken se myrkyttäjä oli: se oli mieheni itse. Miralez teki itsemurhan!

Salissa syntyi hälinä, jota kesti pitkän aikaa.

Mutta Rose-Marie jatkoi varmalla äänellä ponnistaen kaiken rohkeutensa:

— Anteeksi, jos sanon koko totuuden. Mieheni lyhensi päiviään panemalla itse myrkyn kupissa olevaan lämpimään viiniin, jonka antoi Hontarrèden itselleen ojentaa.

— Ja miksi olisi hän niin tehnyt? — kysyi presidentti.

— Kostaakseen hänelle, koska luuli hänen olevan minun rakastajani! Olen ottanut selvää asiasta ja voin esittää useampia todistuksia siihen, että mieheni tahtoi surmata herra Etiennen; hän tuli estetyksi siitä elokuun 15 pnä. Muutamia päiviä myöhemmin kun ei uskaltanut häntä ampua noin vaan tavatessaan, vaati hän Etienneä kaksintaisteluun 20 askeleen välimatkalla. Eikä se ollut leikinasia, sillä Lorenzo oli oivallinen ja harjaantunut ampuja, kun taas herra Hontarrède ei ole koskaan laukaissut pistoolia. Mutta mieheni voimat kun vähenivät, nautti hän myrkyn siten, että hänen vaimonsa rakastaja näyttäisi hänet myrkyttäneen.

— Rouva Miralez, ette ole täällä asianajajana, vaan todistajana.
Pysykää tosiasioissa!

— Pyydän anteeksi. — Mutta voinhan todistaa sanani. Sargosin apteekista, josta myytiin kokaini, sain arvokkaita tietoja. Kuje, jolla myrkky tilattiin, oli kirjoituskoneella kirjoitettu ja allekirjoituksena: » Etienne Hontarrède, Sarjos». Se ei ollut Sargos, vaan Sarjos. Apteekkaria oli kummastuttanut virhe. Koska kirje lienee oikeuden asiakirjoissa, lienee oikeuskin sen huomannut.

— Se on oikein, mutta mitä merkitystä sillä olisi? — sanoi presidentti.

— Se todistaa, että kirjoituskoneella kirjoitettu kirje on espanjalaisen kirjoittama, sillä j on espanjan kielen kova g-äänne. — Voin vielä esittää tässä Lorenzon vanhemmilleni kirjoittaman kirjeen, hänen omalla käsialallaan, jossa myös on Sarjos.

— Yleisellä syyttäjällä ei ollut tähän mitään muistutettavaa, ja yleisön joukosta kuului hyväksymishuudahduksia. — Ja Rose-Marie jatkoi:

Vahvistaakseni todistustani olen tuonut mukanani kamarineitini, joka on ollut itse osallisena kirjeiden pidättämisessä ja muissa kertomissani tapahtumissa. Myöskin olen onnistunut saamaan mukaani tänne tohtori Corstalat'in Sargosista. Hän on minulle ollut tuntematoin, mutta hän on kuitenkin kertonut mieheni tunnustaneen hänelle itse surmanneensa itsensä. Molemmat seuralaiseni odottavat eteishuoneessa, jos oikeus haluaa kuulustella heitä.

— Voitte poistua, rouva Miralez — sanoi puheenjohtaja.

Rose-Marien silmät sädehtivät taas, vaikkakin kohta täyttyivät kyynelistä katsahtaessaan Etienneä.

— Ja nyt pyydän herra Hontarrèdeä antamaan minulle anteeksi kaiken sen pahan, jota olen tuottanut…

— Nyyhkytykset keskeyttivät lauseen. Myöskin Etiennen silmissä oli hän nähnyt kyyneleet — kiitollisuudesta ja onnesta.

Rouva Miralezin poistuttua ja muutamia tunteja sen jälkeen kun oikeus oli kuulustellut Dominicaa ja tohtori Corstalat’ia, sai jury vastata kysymykseen: syytön vai syyllinen? — Vastaus oli: »kokonaan syytön».