IV LUKU.
Etiikan luento.
Menettelytapa, millä Patty suhtautui opettajiinsa, oli hänen pitkän ajan kuluessa saavuttamiensa kokemusten tulos. Kolmantena oppivuotenaan hän oli järjestänyt tekemänsä havainnot systeemiksi ja hän voi sanoa etukäteen erehtymättömällä tarkkuudella päivän, milloinka, ja kysymyksen, johon hänen piti vastata. Hänen taktiikkansa vaihteli oppiaineiden ja opettajain mukaan ja oli samoin hänen tarkkanäköisyytensä ja ihmistuntemuksensa tulos, joka arvokkaammassa asiassa olisi voinut saada suurtakin aikaan.
Hänen kemian opettajansa, esimerkiksi, ei sietänyt torkkumista luennoillaan ja ne, jotka eivät olleet kylliksi tarkkaavaisia, saivat sen heti kalliisti maksaa. Patty keksi tämän hänen heikkoutensa jo heti alussa ja laati taistelusuunnitelmansa sen mukaan. Silloin kun hän ei ymmärtänyt hänen suorittamiaan kokeiluja katsoi hän häneen kasvot älykkäisyyttä loistavina, mutta niin pian kun hän ymmärsi ja tahtoi osoittaa tietojaan, antoi hän katseensa siirtyä akkunaan ja tuijotti epämääräiseen kaukaisuuteen ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat harhailleet jossakin pitkien matkojen päässä, ja kun hänelle tehtiin sitten kysymys siirtyi hän vähitellen jälleen todellisuuteen ja oltuaan hetkisen miettivinään antoi loistavan vastauksen.
Ranskankielen luennolla oli hänen taktiikkansa aivan päinvastainen. Rotunsa synnynnäisellä kohteliaisuudella ei opettaja tehnyt kysymyksiä muille kuin niille, jotka kiinnittivät itseensä hänen huomionsa ja näyttivät halukkailta vastaamaan. Tämä teki asian verrattain yksinkertaiseksi, mutta vaati kuitenkin melkoista oveluutta. Patty pudotti kynänsä, sitoi kiinni kengännauhojaan, irroitti lehtiä muistikirjastaan, vieläpä aivastelikin, jottei opettaja kysyisi häneltä sopimattomalla hetkellä. Toiset oppilaat, jotka eivät olleet niin suuria taiteilijoita, tyytyivät vain painamaan silmänsä alas, kun opettaja antoi katseensa kulkea pitkin koko linjaa, — joka Pattyn ivallisen arvostelun mukaan oli samaa kuin jos olisi sanonut: "Olkaa hyvä älkääkä kysykö minulta; minä en tiedä."
Mutta professori Cairnsleytä, joka opetti filosofiaa, ei ollutkaan niin helppo pettää. Pitäen itsestään selvänä, että oppilaat olivat yhtä innostuneita filosofisten totuuksien mietiskelyyn kuin hän itse, ei hän epäillyt mitään petosta heidän puoleltaan ja antoi menettelytapansa kokonaan riippua hetken innoituksesta. Se olikin sen vuoksi jäänyt arvoitukseksi, jota monet oppilaspolvet olivat turhaan koettaneet ratkaista. Muutamat arvailivat, että hän kysyi joka seitsemänneltä tytöltä: toiset taas, että hän heitti arpaa. Patty ilmoitti kerran voitonriemuisena, että hän oli keksinyt vihdoinkin salaisuuden — että maanantaina hän kysyi punatukkaisilta tytöiltä; tiistaina keltatukkaisilta, keskiviikkona ja torstaina ruskeatukkaisilta ja perjantaina valkotukkaisilta. Mutta tämä johtopäätös, kuten monet muutkin, osoittautui käytännössä paikkansa pitämättömältä; ja Patty kerrankin huomasi, että oli tarpeen koko hänen nerokkuutensa, vieläpä hyvä joukko opiskelua, jotta hän voisi ylläpitää loistavan maineensa myöskin professori Cairnsleyn luennoilla. Ja hän koetti ylläpitää sitä, sillä hän piti professorista ja oli hänen suosikkioppilaansa. Hän oli tuntenut professorin rouvan ennen kouluuntuloaan ja oli usein käynyt heidän kotonaan.
Aina kolmanteen oppivuoteensa asti, jolloin hän aloitti etiikan opiskelun, oli Patty säilyttänyt filosofiassakin ansaitsemattoman ja niin heikoilla perusteilla lepäävän maineensa, että keveinkin kosketus olisi voinut sen kaataa kumoon. Hän oli ylläpitänyt sitä kaikella kunnialla aina joululomaan asti, mutta sittenkun he olivat alkaneet opiskella varsinaista teologiaa, joka perustui määrättyihin historiallisiin tosiasioihin, ei Pattyllä ollut paljoakaan hyötyä mielikuvituksestaan ja useat kerrat hän oli pelastunut joutumasta pulaan pelkästään onnellisen sattuman kautta. Kerran oli kello soinut juuri sopivalla hetkellä ja pari kertaa oli hänen onnistunut välttää suora vastaus johtamalla keskustelun toisille urille. Hän käsitti, että onni voi joskus pettää hänetkin ja kun opettaja tavallisesti unohti toimittaa nimenhuudon, alkoi hän pitää tapanaan jäädä pois luennoilta.
Varsinkin parina viikkona oli hänellä niin paljon työtä toisella taholla, että hän ei voinut omistaa tarpeeksi suurta huolta filosofisen maineensa ylläpitämiseen ja sen vuoksi hän jäi pois useilta etiikan luennoilta peräkkäin.
"Mistä hän puhui etiikan luennoilla niinä päivinä, jolloin minä olin poissa?" kysyi hän Priscillalta eräänä iltapäivänä.
"Swedenborgista."
"Swedenborgista", toisti Patty uneksien. "Hän perusti uuden uskonnon, eikö niin? Vai oliko se uusi voimistelusysteemi? Olen kyllä kuullut hänestä, mutta en voi muistaa mitään yksityiskohtia."
"Parasta, että tutustuisit häneen; hän on tärkeä."
"Luulen kyllä; mutta kun olen elänyt kaksikymmentä vuotta tietämättä hänestä, niin voinhan odottaa vielä kuukauden lisää. Minä säästän Confucius'en ja Jesuiitat tutkintoajaksi ja lisään Swedenborgin samalle listalle."
"Parasta ettet jättäisi. Professori Cairnsley on ihastunut häneen ja voi pistää erikoistutkinnon minä hetkenä tahansa."
"Mitä vielä", naurahti Patty. "Hän ei tahdo hukata suotta aikaa. Hän aikoo luennoida kaksi viikkoa yhtämittaa. Minä näen sen hänen silmistään."
"Kyllä sinä vielä eräänä kauniina päivänä huomaat surkeasti erehtyneesi."
"Ei mitään hätää. Minä tunnen professori Cairnsleyn ja professori Cairnsley luulee tuntevansa minut; ja me tulemme hyvin toimeen keskenämme. Jospa olisi enemmän hänen kaltaisiaan."
Professori Cairnsley alkoi seuraavana aamuna luennon, joka oli nähtävästi laskettu kestävän kokonaisen tunnin, ja Patty katsahti riemuitsevasti Priscillaan. Mutta luennon kestäessä sai hän tilaisuuden viitata Swedenborgiin, ja pysähtyen hetkeksi kysyi hän sattumalta eräältä eturivissä istuvalta tytöltä Swedenborgin filosofian pääpiirteitä. Tämä sekoitti hänet kaikeksi onnettomuudeksi Schopenhauerin kanssa. Professori teki saman kysymyksen toiselle tytölle, mutta yhtä huonolla tuloksella. Koko luokka oli nähtävästi ollut Pattyn harhakuvitelman vallassa ja ajatellut, ettei vielä ollut aika kerrata muistiinpanoja. Hämmästyneenä ja suuttuneena alkoi hän käydä järjestään tytöstä tyttöön läpi koko luokan ja tuli yhä ivallisemmaksi jokaisen vastauksen jälkeen.
Nähdessään hänen lopettavan ensimäisen rivin ja siirtyvän siihen, missä hän istui, huomasi Patty olevansa hukassa. Hän koetti vaivata aivojaan muistaakseen edes jotain Swedenborgista. Mutta se oli hänelle ainoastaan nimi eikä mitään muuta. Hän olisi voinut olla yhtä hyvin vanha kreikkalainen kuin uudenaikainen amerikkalainen. Patty huomasi, että hänen mielikuvituksensa ei voinut häntä auttaa, että tuo lempeä professori oli kerta kaikkiaan sotajalalla ja että vain Swedenborg eikä mikään muu kuin Swedenborg voinut nyt pelastaa. Hän heitti tuskallisen katseen Priscillaan ja Priscilla virnisti takaisin niinkuin jokaisesta hänen kasvojenpiirteestään olisi voinut lukea sanat: "Sanoinhan minä sen sinulle."
Patty vilkuili epätoivoisena ympärilleen. Luentosali oli amfiteatterin tapainen: osa istuimista oli lattian tasalla, toiset kohosivat kerroksittain ylemmäs. Patty istui keskilattialla vähän taempana. Hän näki ainoastaan opettajan pään, mutta hänen vuoronsa lähestyi auttamattomasti. Hänen edellään oleva tyttö oli vastannut aivan päin mäntyyn, ja pahasti rypistäen otsaansa tarkasteli professori nimikirjaansa ja merkitsi sinne hitaasti ja ehdoin tahdoin nollan.
Kun hän taas nosti silmänsä oli Pattyn istuin tyhjä. Hän polvistui lattialle taivuttaen päänsä edessään istuvan tytön selän taakse. Mitään aavistamatta meni professori hänen kumartuneen päänsä ohi ja kysyi hänen toisella puolellaan istuvalta tytöltä, joka ainoastaan yskäisi hermostuneesti kerran tai pari; ja sill'aikaa kun hän teki asianmukaisen merkinnän nimikirjaansa asettui Patty taas tyynesti paikoilleen. Äkillisiä nauruntirskahduksia kuului ympäri huonetta; professori vain rypisti otsaansa ja sanoi, ettei hänen mielestään ollut mitään syytä nauruun. Kello soi ja tytöt ryntäsivät ulos hiukan häpeissään.
Samana iltapäivänä tulla tuiskahti Patty huoneeseen, missä Priscilla ja Georgie Merriles valmistivat teetä. "Oletteko koskaan ajatelleet, että minulla on paljoakaan omaatuntoa", kysyi hän.
"Emme ole milloinkaan luulleet sitä sinun vahvimmaksi puoleksesi", sanoi Georgie.
"Mutta nyt on aivan hirvittävä! Mitä luulette minun tehneen?"
"Kerranneen etiikan luentojen muistiinpanoja", sanoi Priscilla.
"Vieläkin pahempaa. — No niin, kerron sen teille. Tapasin portilla professori Cairnsleyn ja menin sisään hänen kanssaan ja hän kehui minun etiikan opintojani."
"Sen täytyi olla yllättävää", sanoi Georgie.
"Niin olikin", myönsi Patty. "Minä sanoin hänelle, etten tiennyt niin paljon kuin hän luuli minun tietävän."
"No, mitä hän sanoi?"
"Hän sanoi, että olin niin vaatimaton. Hän on niin herttainen vanha ukko, tiedättekö, että on aivan sääli pettää häntä. Ja voitteko uskoa? Minä kerroin hänelle suoraan aamullisen kepposeni."
Priscilla hymyili hyväksyvästi huonetoverilleen. "Patty, sinä olet todellakin parempi kuin olen luullutkaan!"
"Kiitos", mutisi Patty.
"Minä alan uskoa, että sinulla on omatunto", sanoi Georgie.
"Erinomainen", sanoi Patty tyytyväisenä.
"Lopultakin se tulee näkyviin", sanoi Priscilla.
"Niinpä kyllä", myönsi Patty. "Professori Cairnsley sanoi, että hän selittää minulle Swedenborgin itse ja kutsui minut luokseen pävällisille tänä iltana!"