VI LUKU.
Tarina, johon oli neljä jatkoa.
Patty oli työskennellyt yhteen mittaan koko päivän, lukuunottamatta pientä pysähdystä aamiaisen aikana, valmistellen kirjoitelmaa aiheesta "Shakespeare ihmisenä." Kello neljän tienoissa laski hän kynän kädestään, heitti käsikirjoituksen paperikoriin ja katsoi uhmaavasti huonetoveriinsa.
"Mitä minua liikuttaa Shakespeare ihmisenä? Hän on kuollut jo kolmesataa vuotta sitten."
Priscilla naurahti välinpitämättömästi. "Ja mitä minua sitten liikuttaa sammakon hermosysteemi, jos siitä on kysymys. Mutta minä voin siitä huolimatta kirjoittaa siitä mielenkiintoisen kirjoitelman."
"Se tulee varmaankin olemaan arvokas lisä aineeseen."
"No, ainakin yhtä arvokas kuin sinun antamasi lisä Shakespearea käsittelevään kirjallisuuteen."
Patty päästi syvän huokauksen ja kääntyi akkunaan todetakseen, että sade valui virtanaan.
"Oh, jätä se vain sisään", sanoi Priscilla rohkaisten. — "Sinä olet uhrannut siihen kokonaisen päivän; tuskinpa se on yhtään huonompi kuin monet muutkaan sinun kirjoitelmasi", lisäsi hän naurahtaen.
"Mille sinä naurat", kysyi Patty äreästi. "Minä en näe mitään huvittavaa tässä kirotussa paikassa. Tehdä aina sitä mitä ei tahdo, juuri silloin kun vähimmin tahtoo sitä tehdä. Aina yhtä ja samaa päivä toisensa jälkeen; nousta ylös kellon mukaan, syödä kellon mukaan, mennä nukkumaan kellon mukaan. Tuntuu melkein kuin olisi rikollisten kasvatuslaitoksessa."
Priscilla ei kiinnittänyt sen suurempaa huomiota tähän sisunpurkaukseen ja Patty kääntyi jälleen akkunaan tuijottaen ulos sateen liottamalle pihamaalle.
"Tapahtuisi edes jotain", sanoi hän tyytymättömänä. "Luulenpa, että pistän sadetakin päälleni ja menen etsimään seikkailua."
"Mene vaan, jos tahdot saada keuhkokuumeen."
"No mitä varten siellä sitten sataa vettä, kun pitäisi sataa lunta?"
Koska tähän ei voinut mitään vastata, ryhtyi Priscilla taas puuhaamaan sammakkojensa kanssa ja Patty rummutti nyrpeänä akkunaruutuun, kunnes palvelustyttö ilmestyi sisään tuoden käyntikortin.
"Vieras?" huudahti Patty. "Pelastaja! Vapauttaja! Taivas lähettää sen minulle!"
"Neiti Pond", sanoi Sadie, laskien kortin pöydälle.
Patty hyökkäsi sitä katsomaan. "Hra Frederick K. Stanthrope. Kuka hän on, Pris?"
Priscilla rypisti otsaansa. "En tiedä. En ole koskaan kuullut hänestä. Mitä luulette tämän voivan olla?"
"Seikkailu — aivan varmaan seikkailu. Luultavasti setäsi, josta et ole koskaan kuullut, on kuollut jossakin Etelä-meren saarilla ja jättänyt omaisuutensa sinulle, sentähden että sinä olet hänen kaimansa; tai sinä olet oikeudenmukaisesti kreivitär, joka lapsena ryöstettiin kehdostaan, ja hän on asianajaja, joka on tullut sitä ilmoittamaan. Se olisi voinut tapahtua minulle kun minä olen niin perin kyllästynyt tähän elämään! Mutta joudu nyt, ja kerro siitä sitten minulle; välillinenkin seikkailu on parempi kuin ei mitään. Oh, sinun tukkasi on aivan hyvin; se välttää peiliin katsomattakin."
Patty työnsi huonetoverinsa ulos ovesta ja istuutuen jälleen pulpettinsa ääreen otti hän iloisesti hyljätyn kirjoitelmansa ylös paperikorista ja alkoi lukea sitä ilmeisesti tyytyväisen näköisenä.
Priscilla tuli takaisin ennenkuin hän oli lopettanut. "Ei hän kysynytkään minua. Hän tahtoi tavata neiti McKay'ta."
"Kuinka ikävää!" huudahti Patty. "Ja minä kun olin jo suunnitellut, kuinka minä asuisin kanssasi sinun linnassasi Harz-vuoristossa, ja nyt käykin ilmi, että neiti McKay on kreivitär ja minä en edes tunne häntä. Miltä se mies näytti ja mitä hän teki?"
"Oh, hän näytti jokseenkin pelästyneeltä, eikä tehnyt muuta kuin änkytti. Siellä oli kaksi miestä vastaanottohuoneessa ja minä tietysti iskin väärään mieheen ja pyysin anteeksi ja kysyin, oliko hän hra Stanthrope. Hän vastasi kieltävästi; hänen nimensä oli Viggins. Niin ollen ei minulla ollut muuta neuvoa kuin kääntyä toisen puoleen."
"Hän istui siinä korkeaselkäisessä vihreässä tuolissa katsellen kenkänsä kärkiä ja pidellen hattuaan ja keppiään edessään kuten rintasuojusta, ikäänkuin olisi valmistautunut torjumaan hyökkäystä. Hän ei näyttänyt varsin sävyisältä, mutta minä lähestyin häntä rohkeasti ja kysyin, oliko hän hra Stanthrope. Hän nousi ylös änkyttäen ja punastuen aivan kuin olisi tahtonut sen kieltää, mutta lopulta kuitenkin tunnusti olevansa se ja seisoi sitten kohteliaasti odottaen, että minä toimittaisin asiani! Minä selitin ja hän änkytti vielä jotain ja sai lopulta sanotuksi, että hän oli tullut tapaamaan neiti McKay'ta, ja että palvelustytön oli täytynyt erehtyä. Hän oli aivan suunniltaan sen johdosta ja käyttäytyi niin kuin minä olisin loukannut häntä; ja se toinen mies — se kamala Viggins — nauroi, ja katsoi sitten ikkunasta ulos niinkuin hän ei olisi mitään huomannut. Minä pyysin anteeksi, — vaikka en voi kuolemaksenikaan käsittää, mitä anteeksi pyydettävää siinä oli — ja sanoin hänelle, että lähettäisin palvelustytön hakemaan neiti McKay'ta ja poistuin."
"Siinäkö kaikki?" kysyi Patty pettyneenä. "Ellei minulla olisi parempaa seikkailua kuin tämä, niin en tahtoisi sitäkään."
"Mutta vielä kummallisempaa on se, että kun minä kerroin tästä
Sadielle, niin hän väitti kiven kovaan, että mies oli kysynyt minua."
"Oh! vyyhti sotkeutuu joka tapauksessa. Mitä tämä merkitsee? Näyttikö hän salapoliisilta, vaiko vain taskuvarkaalta."
"Hän näytti hyvin tavalliselta, pelästyneeltä nuorelta mieheltä."
Patty pudisti alakuloisena päätään. "Tässä on jotain salaperäistä mukana, mutta en luule siitä olevan paljoakaan huvia. Luulen, että kun neiti McKay tuli, niin hän sanoi, ettei hän ollutkaan kysynyt häntä, vaan neiti Higginbotham'ia. Ainoa selitys on minun nähdäkseni se, että hän on mielipuoli, ja maailmassa on niin paljon mielipuolia ihmisiä, ettei sekään ole enää huvittavaa."
Patty kertoi tarinan Priscillan vieraasta päivällispöydässä samana iltana.
"Minä tiedän jatkoa", sanoi Lucille Carter. "Toinen mies, hra Viggins, on Bonnie Connaughtin serkku; ja hän kertoi Bonnielle jostakin nuoresta miehestä, joka tuli sisään samalla kuin hänkin ja kysyi ovella neiti Pond'ia ja sitten aivan odottamatta näytti muuttaneen mielensä ja juoksi hurjana pitkin käytävää palvelustytön jälestä, kirkuen: 'Hei, hei! kuulkaa!' minkä jaksoi; mutta hän ei voinut enää saavuttaa tyttöä ja kun neiti Pond saapui, niin hän väitti, ettei hän ollut kysynytkään häntä."
"Siinäkö kaikki?" kysyi Patty. "Minun mielestäni se todistaa, että on olemassa salaliitto Priscillan henkeä vastaan ja minä jo tiesin sen. Minä aion käydä tiedustelemassa hänestä neiti McKay'lta. En tunne häntä kuin ulkonäöltä, mutta tällaisessa tapauksessa, kun on kysymys elämästä ja kuolemasta, en luule tarvitsevan odottaa kunnes tulee esitellyksi."
Seuraavana iltana Patty ilmoitti: "Seuraus numero kaksi! Hra Frederick K. Stanthrope asuu New-Yorkissa ja on neiti McKay'n veljen paras ystävä. Neiti McKay on tavannut hänet ainoastaan kerran ennen, eikä tunne mitään hänen entisyydestään. Mutta kummallisinta on, ettei hän maininnut hänelle mitään Priscillasta. Eikö teistä tunnu luonnolliselta, että hänen olisi pitänyt kertoa hänelle niin hullunkurisesta erehdyksestä?"
"Minun käsittääkseni", jatkoi Patty juhlallisesti, "se olisi ollut suorastaan välttämätöntä. Hän on epäilemättä joku roisto valepuvussa ja hän käytti tuttavuuttaan neiti McKayn kanssa verhonaan estääkseen joutumasta ilmi. Minun mielipiteeni on seuraava: Hän sai Priscillan osoitteen oppilasluettelosta ja tuli tänne aikoen murhata hänet; mutta nähtyään kuinka suuri hän oli pelästyi hän ja luopui halpamaisesta aikeestaan. Jos hän olisi valinnut minut uhrikseen niin minun ruumiini olisi nyt piiloitettuna sohvan takana."
Kylmät väreet kulkivat pitkin Pattyn ruumista. "Ajatelkaahan, mistä minä pelastuin. Ja minä kun koko ajan olen valittanut, ettei täällä mitään tapahdu!"
Muutamia päiviä myöhemmin hän ilmestyi päivällispöytään ilmoittaen: "Minulla on ilo jättää teidän harkittavaksenne, nuoret naiset, kolmas ja viimeinen jatko suureen Stanthrope-Pond-McKay-mysteriaan. Ja samalla käytän tilaisuutta peruuttaakseni ne halpamaiset epäluulot, jotka lausuin hra Stanthropista. Hän ei ole roisto, ei salapoliisi, ei murhaaja, eikä myöskään asianajaja. Hän on vain nuori mies särkyneine toiveineen."
"Kuinka sinä sait sen selville?" huudahtivat kaikki yhteen ääneen.
"Tapasin juuri neiti McKayn eteisessä; hän on ollut New-Yorkissa, jossa hänen veljensä on kertonut hänelle yksityiskohdat. Kolme tai neljä vuotta sitten oli hra Stanthrope kihloissa erään täällä oppilaitoksessa olevan tytön kanssa, nimeltä Alice Pond — hän on nyt rouva Hiram Brown, mutta sillä ei ole mitään tekemistä tämän tarinan kanssa."
"Ollessaan kaupungissa viime lauvantaina asioillaan päätti hän käydä tervehtimässä neiti McKay'ta, koska hän oli tytön veljen hyvä ystävä — ja myöskin vanhojen muistojen vuoksi. Kun hän saapui sitten ovelle ja ojensi käyntikorttinsa palvelustytölle, kysyi hän hajamielisyydessään neiti Pond'ia aivan niinkuin hänellä oli tapana tehdä neljä vuotta sitten. Ensin hän ei käsittänyt, mitä hän oli tehnyt. Sitten hän äkkiä heräsi todellisuuteen, mutta ei enää saanut kiinni palvelustyttöä. Hän tiesi luonnollisesti, että toinen mies oli kuullut, ketä hän kysyi, ja istui siellä hirveän peloissaan koettaen keksiä jotain hyväksyttävää puolustusta ja odotti joka hetki vieraan neiti Pond'in ilmestymistä, keksimättä mitä hänelle vastaisi."
"Aivan oikein; vihdoin ovi aukeni ja sisään astui pitkä, solakka ja kaunis olento (minä kertaan neiti McKayn veljen sanoja) ja lähestyen väärää miestä kysyi häneltä ylpeästi, oliko hän hra Frederick K. Stanthrope. Hän tietysti kielsi sen, jonka jälkeen oikean hra Stanthropen ei auttanut muuta kuin nousta ylös ja tunnustaa olevansa kysytty henkilö, jonka hän tekikin. Mutta sitten hän joutuikin ymmälle. Hänen mielikuvituksensa oli kangistunut, herpoutunut; sitten hän pani syyn Sadien niskaan tietäen koko ajan, että toinen mies tiesi hänen valehtelevan. Ja siinä kaikki", lopetti Patty.
"Patty", huudahti Priscilla pöydän toisesta päästä, "oletko sinä kertonut heille sen hullunkurisen jutun?"
"Miks'en olisi?" kysyi Patty. "Kuultuaan niin monta jatkoa, he tietysti tahtoivat kuulla lopun."
Priscilla naurahti. "Mutta sinun ei satukaan olemaan viimeinen. Minä tiedän vielä yhden."
"Myöhäisemmän kuin Pattyn?" huudahti koko pöytä yhteen ääneen. "Niin, myöhäisemmän kuin Pattyn. Se ei ole oikeastaan jatko; se on lisäys. Neiti McKay on kutsunut molemmat miehet luokseen, ja kumpikin on suostunut tulemaan. Kun hänen on kuitenkin vaikea suoriutua kahdesta miehestä, on hän (lausutusta toivomuksesta) pyytänyt minun pitämään huolta toisesta, — nimittäin Hra Frederick K. Stanthropesta."
Patty huokasi. "Minä näen kokonaisen sarjan lisäyksiä ulottuvan pitkälle tulevaisuuteen!" huudahti hän.