VIII LUKU.
Robertin kuolema.
Kello oli kymmenen illalla. Patty oli lukenut etiikan läksynsä jo kolmannen kerran läpi ymmärtämättä siitä sanaakaan, kun ovelle koputettiin ja palvelustyttö tuli ilmoittamaan: "Rouva Richards tahtoo puhutella neiti Wyatt'ia."
"Tähän aikaan!" huudahti Patty kauhuissaan. "Sen täytyy olla jotain hyvin tärkeää. Ajattelehan, Priscilla. Mitähän minä olen mahtanut tehdä, joka on voinut loukata johtajatarta siihen määrään, että hänen täytyy saada puhua kanssani vielä kello kymmenen aikaan illalla? Luuletteko, että minut eroitetaan koulusta, vai mitä? En todellakaan voi käsittää, mitä minä olisin tehnyt."
"Siellä on sähkösanoma", ilmoitti palvelustyttö osaaottavasti.
"Sähkösanoma?" Pattyn kasvot tulivat kalpeiksi ja hän läksi huoneesta sanaakaan sanomatta.
Priscilla ja Georgie istuivat sohvalla ja katselivat toisiaan ihmeissään. Kaikki tavalliset sähkösanomat tulivat suoraan oppilaille. He olivat vakuutettuja siitä, että jotain vakavaa oli täytynyt tapahtua, koska se oli lähetetty johtajattarelle. Georgie nousi ylös ja käveli levottomana ympäri huonetta.
"Lähdenkö minä pois, Pris?" kysyi hän. "Luulen, että Patty tahtoo olla mieluummin yksinään, jos jotain on tapahtunut. Mutta jos hän aikoo lähteä kotiinsa ja pakata vielä tänä iltana niin tule ilmoittamaan, että voin tulla häntä auttamaan."
He seisoivat ovella hetkisen puhellen matalalla äänellä ja Georgie kääntyi mennäkseen huoneeseensa, kun Pattyn askeleet kuuluivat äkkiä käytävästä. Hän tuli sisään kummallinen hymy huulillaan ja istuutui sohvaan.
"En ole koskaan elämässäni ollut niin pelästynyt", sanoi hän. "Ajattelin, että oli tapahtunut vähintäinkin maanjäristys, joka oli niellyt koko perheen."
"No, mistä sitten oli kysymys?" huudahtivat Georgie ja Priscilla yhteen ääneen.
Patty levitti rutistuneen sähkösanoman polvilleen ja tytöt lukivat sen hänen olkansa yli:
'Robert kuoli liian suuresta kloroformiannoksesta kello
kymmenen tänä aamuna. Hautajaiset huomenna.
Thomas M. Wyatt.'
"Thomas M. Wyatt", sanoi Patty nyreästi, "on minun pikku veljeni
Tommy, ja Robert on lyhennys nimestä Bobby Shafto, jolla nimellä
Tommy kutsui koiranpenikkaansa, mikä oli rumin ja ilkeäluontoisin,
mitä olen koskaan tavannut."
"Mutta miksi ihmeessä hän sähkötti?"
"Se on pilaa", sanoi hän ravistaen alakuloisena päätään. "Pilanteko on ominaista koko suvulle ja me olemme perineet sen taipumuksen. Yhteen aikaan minun isäni. — Mutta, kuten ystäväni Kipling sanoo, se on toinen juttu. Tämä koira, nähkääs, — tämä Robert Shafto — on heittänyt synkän varjon minun loma-aikoihini enemmän kuin yhden vuoden ajan. Se tappoi minun kissanpoikani ja söi minun venetsialaisen pitsikaulukseni — eikä se edes aiheuttanut sille ruuansulatushäiriötä. Se meni ulos ja kieriskeli sateella likarapakoissa ja tuli sitten sisään ja meni makaamaan minun vuoteeseeni. Se varasti aamiaispihvit ja vei kalossit ja ovimatot ja sieppasi paketit kadulla kulkijain kädestä. Robertia uhattiin vähänväliä kuolemalla, mutta Tommin onnistui aina vaaran uhatessa kätkeä hänet ja piiloittaa siksi kunnes pahin hämminki oli ohi. Mutta tällä kertaa on se varmaankin tehnyt jonkun kamalan rikoksen — luultavasti nielaissut kokonaisen lapsen tai jonkun isäni persialaisista matoista tai jotain muuta sellaista. Ja Tommy, tietäen kuinka minä vihasin tuota petoa, piti nähtävästi erittäin sattuvana pilana sähköttää minulle sen kuolemasta."
"Oh, kyllä ymmärrän", sanoi Georgie; "ja rouva Richards luuli, että
Robert oli joku sukulainen. Mitä hän sanoi?"
"Hän sanoi: 'Tulkaa sisään, Patty rakas', kun minä koputin ovelle. Tavallisesti, kun minulla on ollut kunnia olla hänen puheillaan, on hän jokseenkin kylmästi sanonut: 'Neiti Wyatt.' Minä avasin oven vapisevin polvin, kuullessani hänen sanovan 'Patty rakas', ja hän tarttui minun käteeni ja sanoi: 'Olen pahoillani täytyessäni kertoa Teille, että olen kuullut pahoja uutisia veljestänne'."
"Tommista?" sanoin minä huohottaen.
"Ei; Robertista."
"Minä olin kuin puusta pudonnut. Koetin vaivata aivojani, mutta en voinut muistaa ketään Robert-nimistä veljeä."
"Hän on hyvin sairas", jatkoi hän. "Niin, minun täytyy sanoa Teille totuus, Patty; pikku Robert-parka muutti tänään taivaalliseen kotiin; ja hän laski sähkösanoman minun eteeni. Sitten kun minä äkkiä käsitin, mitä se tarkoitti, huvitti se minua niin, että heittäydyin hänen pöydälleen ja kätkien kasvoni käsiini aloin nauraa niin, että lopulta melkein huusin; ja hän luuli, että minä itkin koko ajan ja taputti minun päätäni ja luki psalmeja. Sitten minä en tietysti uskaltanut kertoa hänelle, kuinka asia oli, kun hän oli osoittanut minulle niin suurta myötätuntoa; niin pian kuin minä voin lopettaa nauramisen, nostin minä silmäni ja kerroin hänelle — koettaen olla totuudenmukainen ja samalla välttää loukkaamasta hänen tunteitaan — että Robert ei ollut minun veljeni, vaan hyvä ystävä. Ja tiedättekö, hän tuli heti siihen johtopäätökseen, että hän oli minun sulhaseni ja alkoi taas silittää minun hiuksiani ja sanoi, että toisinaan on paljon raskaampaa kadottaa ystäviä kuin veljiä, mutta että minä olen vielä niin nuori enkä saa antaa tämän surun turmella elämääni ja että ehkä joskus tulevaisuudessa, kun aika on parantanut haavat — ja sitten, muistaen, ettei ollut sopivaa neuvoa minua ottamaan uutta sulhasta ennenkuin olin haudannut entisen, pysähtyi hän äkkiä ja kysyi minulta, tahdoinko mennä kotiin hautajaisiin."
"Minä sanoin hänelle, etten aikonut lähteä ja hän myöskin arveli, että kenties oli parempi niin, koska siitä ei oltu ilmoitettu; ja hän suuteli minua ja sanoi, että hän oli kovin iloinen nähdessään, että minä kannoin suruni niin miehuullisesti."
"Patty!" huudahti Priscilla kauhuissaan, "sehän on aivan hirveää.
Kuinka sinä voit antaa hänen ajatella niin?"
"En minä voinut sitä auttaa", sanoi Patty loukkaantuneena. — "Päinvastoin minä omasta mielestäni käyttäydyin niin hienotunteisesti kuin mahdollista. Olisiko teistä sitten ollut sopivampaa sanoa, että se oli vain koiranpentu, jolle hän luki psalmeja?"
"En minä voi ymmärtää, että se oli oikeastaan sinun syysi", sanoi
Georgie.
"Paljon kiitoksia", sanoi Patty. "Jos teillä olisi samanlainen veli kuin Tommy Wyatt, niin luulen, että osaisitte olla myötätuntoisia minua kohtaan. Luullakseni minun pitää olla kiitollinen saadessani tietää, että tuo koira on kuollut, vaikka olisin kyllä mieluummin tahtonut kuulla siitä vähemmän huomiota herättävällä tavalla."
"Patty", huudahti Priscilla kesken kaiken, "satutko muistamaan, että sinä olet jäsenenä Dramaattisen Klubin vastaanottokomiteassa huomenillalla? Mitä luulet rouva Richards'in ajattelevan nähdessään sinut juhlapuvussa vastaanottamassa vieraita juuri samana päivänä kun sinun 'sulhasesi' on haudattu?"
"Tahtoisinpa tietää", sanoi Patty ajatuksissaan, "pitäisiköhän minun todellakin jäädä pois? Mutta nähtyäni niin paljon vaivaa sitä varten en juuri mielelläni tekisi sitä ainoastaan sen vuoksi, että veljeni koira, josta en edes koskaan pitänyt, on kuollut."
"Minä menen", lisäsi hän ilostuen, "ja otan vastaan vieraat teennäisesti hymyillen; ja joka kerta kun huomaan hänen katselevan minua, olen minä vaivoin pidättäväni kyyneleet ja hän ajattelee itsekseen:
"Uljas tyttö! Kuinka ylevästi hän taistelee esiintyäkseen tyynenä maailman silmissä! Ei kukaan voisi uneksiakaan katsellessaan tuota näennäisesti säteilevää olentoa, että niin iloiselta kuin hän ulkonaisesti näyttääkin, kätkee hän rinnassaan suuren surun, joka jäytää hänen elinjuuriaan."