X LUKU.
"Italian kautta."
Koulu on enemmän tai vähemmän itsekäs paikka. Jokainen on niin kiinni omissa asioissaan, ettei kukaan voi uhrata aikaansa naapurinsa hyväksi, ellei tämä voi tehdä jotain vastapalvelukseksi. Olivia Copeland ei nähtävästi voinut olla kenellekään miksikään hyödyksi. Hän oli niin hiljainen, että tuskin huomasi häntä olevankaan. Heti ensi silmäyksellä saattoi huomata, että hänen kasvonsa olivat kovin miellyttävät ja hänen silmissään oli ilme, joka puuttui muilta "nahkiaisilta." Onnettoman sattuman kautta joutui hän samaan huoneeseen kuin lady Clara Vere de Vere ja Emily Washburn. Hän oli heistä vieras ja kummallinen ja hän taas puolestaan piti heitä raakoina ja vallattomina, ja koetettuaan viikon tai parin ajan kohteliaasti tutustua toisiinsa luopuivat molemmat puolet vihdoin kaikista lähentymisyrityksistään.
Vuosi kului eikä kukaan tiennyt tai ei ainakaan ollut huomaavinaan, että Olivia Copeland oli kotikipeä ja onneton. Hänen huonetoverinsa luulivat tehneensä velvollisuutensa pyytäessään häntä silloin tällöin mukaansa golfia pelaamaan tai luistelemaan (ja sen he voivat tehdä aivan huoletta, pelkäämättä saavansa hänestä epämieluista seuraa, sillä Olivia ei osannut kumpaakaan). Myöskin hänen opettajansa luulivat tehneensä velvollisuutensa häntä kohtaan kutsuessaan hänet eteensä luentojen jälkeen ja huomauttaessaan hänelle, etteivät olleet tyytyväisiä hänen työhönsä ja että hänen täytyi parantaa itsensä, jos tahtoi päästä läpi.
Englanninkielen opinnot olivat ainoat, joista hän ei ollut saanut huomautusta; mutta hänellä itsellään ei ollut aavistustakaan siitä, että hänen ainekirjoituksensa kulkivat kädestä käteen opettajien kesken, ja että he hänestä puhuessaan käyttivät nimitystä "tuo huomattava neiti Copeland." Opettajat olivat nimittäin sitä mieltä, että jos joku tyttö saa kuulla, että hän tekee hyvää työtä, niin hän heti lakkaa ja lepää laakereillaan; ja Olivia ei niin ollen päässyt selville, että hän oli huomattava. Hän vain huomasi, että hän oli onneton ja kaiken keskellä yksin, ja vuodatti kyyneleitä koti-ikävästä italialaista huvilaa esittävän taulun edessä, joka riippui hänen pulpettinsa yläpuolella.
Se oli Patty Wyatt, joka ensiksi keksi hänet. Patty oli pistäytynyt eräänä iltana "nahkiaisten" huoneeseen jollekin asialle (luultavasti lainaamaan metylialkoholia), ja sattumalta löytänyt pöydältä pakan englantilaisia ainekirjoituksia.
"Kenen nämä ovat? Saanko minä katsella niitä?" kysyi hän.
"Kyllä; voit lukea ne, jos tahdot", sanoi lady Clara. "Ne ovat
Olivian, mutta hän ei pane pahakseen."
Patty käänteli huolettomasti lehtiä, ja sitten kun eräs otsikko sattui hänen silmiinsä, katsahti hän äkkiä ylös huvitetun näköisenä. "Caprin korallinpyytäjät! Mitä ihmeessä Olivia voi tietää Caprin korallinpyytäjistä?"
"Oh, hän asuu jossakin siellä lähellä — Sorrentossa", sanoi lady
Clara välinpitämättömästi.
"Olivia Copeland asuu Sorrentossa!" huudahti Patty. "Miksi ette ole sanoneet sitä minulle ennemmin?"
"Minä luulin, että sinä tiesit sen. Hänen isänsä on taiteilija tai jotain sellaista. Hän on asunut Italiassa koko ikänsä; se on juuri se, mikä tekee hänet niin kummalliseksi."
Patty oli kerran itse viettänyt yhden aurinkoisen viikon Sorrentossa ja jo muisto siitä vaikutti häneen melkein päihdyttävästi. "Missä hän on?" kysyi hän kiihoittuneena. "Tahdon puhua hänen kanssaan."
"En tiedä, missä hän on. Ulkona kävelemässä, luultavasti. Hän menee aina yksin, eikä puhu koskaan kenellekään ja kun me pyydämme häntä tekemään jotain järkevää, kuten pelaamaan golfia tai luistelemaan, niin hän sulkeutuu huoneeseensa ja lukee Dantea italiaksi. Ajatelkaahan!"
"Vai niin, hän on varmaankin hyvin mielenkiintoinen!" sanoi Patty ihmeissään ja alkoi uudelleen lukea hänen aineitaan.
"Minusta nämä ovat loistavia!" huudahti hän.
"Hiukan kummallisia minun mielestäni", sanoi lady Clara.
"Mutta siellä on yksi jokseenkin hullunkurinen. Se luettiin luokalla — talonpojasta, joka kadotti aasinsa. Minä etsin sen"; ja hän selaili läpi koko pakan.
Patty luki sen hitaasti ja lady Clara katseli häntä sill'aikaa hiukan pettyneen näköisenä.
"Eikö se ole sinusta jokseenkin hyvä?" kysyi hän.
"Kyllä; minusta se on parhainta, mitä olen koskaan lukenut."
"Sinä et edes yhtään hymyillyt!"
"Mutta lapsi kulta, ei se ole hullunkurinen."
"Ei ole hullunkurinen! Mitä! Luokka suorastaan ulvoi sille."
Patty kohotti olkapäitään. "Teidän arvostelunne varmaankin tyydytti Oliviaa. Ja nyt on meillä jo helmikuu ja minä olen tuskin puhunut hänen kanssaan."
Seuraavana päivänä palatessaan luennolta näki Patty Olivia Copelandin pihamaan toisessa päässä nähtävästi lähdössä yksinäiselle kävelyretkelleen.
"Odota hetkinen, Olivia", huusi Patty hänelle. "Oletko menossa kävelemään? Saanko minäkin tulla?" kysyi hän saavutettuaan hänet.
Olivia suostui ehdotukseen silminnähtävästi hämillään, ja Patty asettui kulkemaan hänen rinnallaan. "Kuulin juuri eilen, että sinä asut Sorrentossa, ja tahtoisin keskustella kanssasi. Olin siellä kerran itse ja minusta se on maailman suurenmoisin paikka."
Olivian silmät loistivat. "Todellako?" huudahti hän. "Oh, kuinka hauskaa!" Ja ennenkuin hän huomasikaan kertoi hän Pattylle, kuinka hän oli tullut kouluun tehdäkseen isälleen mieliksi ja kuinka hän rakasti Italiaa ja vihasi Amerikaa; ja mitä hän ei kertonut yksinäisyydestään ja koti-ikävästään, sen Patty arvasi.
Hän käsitti heti, että tyttö oli huomattava ja päätti vastaisuudessa ottaa osaa hänen harrastuksiinsa ja tehdä hänet ystäväkseen. Mutta yläluokkalaisen aika menee niin kokonaan omiin harrastuksiin, että parina seuraavana viikkona hän hyvin vähän ehti olla uuden ystävänsä kanssa, paitsi joskus aivan pikimältään keskustella jonkun minutin käytävissä.
Eräänä iltana palasi hän Priscillan kanssa hyvin myöhään kaupungista ja he löysivät huoneen pimeänä ja tulitikkulaatikon tyhjänä.
"Odota hiukan, niin menen hakemaan tikkuja", sanoi Patty; ja hän koputti käytävän vastakkaisella puolella olevalle ovelle, missä asui "nahkiainen", jonka kanssa heillä oli lainaamistuttavuus. Hän tapasi omien "nahkiais"-ystäviensä joukossa lady Clara Vere de Veren ja Emily Washburnin. Heidän hyvin lähellä toisiaan olevista päistään ja hänen sisäänastuessaan syntyneestä hiljaisuudesta päätti hän heti, että jokin juorupuhe oli jäänyt kesken. Patty unohti huonetoverinsa odottavan pimeässä ja istuutui nojatuoliin nähtävästi aikoen jäädä sinne koko illaksi.
"Kertokaa minulle koko juttu, lapsukaiset", sanoi hän ystävällisesti.
"Nahkiaiset" katsoivat toisiinsa ja epäröivät.
"Uusi johtaja?" kysyi Patty, "tahi luokkakapina?"
"Se koskee Olivia Copeland'ia", vastasi lady Clara epävarmasti; "mutta en tiedä, pitäisikö minun puhua mitään."
"Olivia Copeland'ia?" ja Patty oikasihe paremmin istumaan, silmät uteliaisuutta loistaen. "Mitä Olivia Copeland on sitten tehnyt?"
"Hän on reputtanut ja —"
"Reputtanut!" Pattyn kasvot kalpenivat.
"Mutta minusta hän oli niin loistava!"
"Oh, hän on loistava; mutta, tiedätkö, hän ei voi saada sitä tuoduksi esiin; ja sitäpaitsi", lisäsi lady Clara tarkoitetulla painostuksella, "hänet oli peloitettu ennen tutkintoja."
Patty heitti häneen pikaisen katseen. "Mitä sinä tarkoitat?" kysyi hän.
Lady Clara oli ihastunut Pattyyn, mutta hän oli vain ihminen ja hän itsekin oli ollut pelästynyt. "No niin", selitti hän, "hän oli kuullut kaikellaisia juttuja — yläluokkalaisilta siitä, kuinka ankaria tutkinnot olivat ja mitä kaikkia hirveitä asioita saa kokea, jollei läpäise, ja ollen ulkomaalainen uskoi hän kaikki. Luonnollisesti minä ja Emily tiesimme enemmän; mutta hän oli aivan kuoleman peloissaan, ja —"
"Tytöt eivät reputa siksi, että he ovat peloissaan", sanoi Patty, "he reputtavat siksi, etteivät tiedä mitään."
"Olivia osasi viisi kertaa enemmän geometriaa kuin minä, ja minä menin läpi, mutta hän jäi."
Patty tuijotti äänetönnä lattiaan.
"Hän luulee, että hänet eroitetaan ja hän itkee parhaillaan juuri julmasti", huomautti Emily.
"Itkee!" sanoi Patty terävästi. "Miksi hän itkee?"
"Koska hänellä on paha olla, luulen ma. Hän on ollut ulkona kävelemässä ja kastunut sateessa, ja sitten hän myöhästyi päivälliseltä ja tultuaan löysi pöydältä nuo ilmoitukset tutkinnon tuloksista. Hän makaa siellä huoneessaan vuoteellaan ja hänellä on hysteerisiä kohtauksia ja kuumetta ja mitä kaikkea lieneekin. Hän pyysi meitä menemään pois ja jättämään hänet yksin."
Patty nousi. "Luulen, että menen rohkaisemaan häntä."
"Anna hänen olla yksin, Patty", sanoi Emily. "Minä kyllä tiedän, kuinka sinä rohkaiset ihmisiä. Jos sinä et olisi rohkaissut häntä ennen tutkintoja, niin hän ei olisi reputtanut."
"Minä en tiennyt hänestä mitään silloin", sanoi Patty hiukan äreästi; "ja joka tapauksessa", sanoi hän avatessaan oven, "minä en sanonut mitään, joka olisi vaikuttanut hänen läpäisemiseensä tavalla tai toisella."
Hän kääntyi Olivian huonetta kohti tuntien, ettei hänen omatuntonsa ollut aivan puhdas. Hän ei voinut muistaa, mitä hän oli kertonut noille ensikurssilaisille, mutta hänellä oli heikko aavistus, ettei se ollut liioin rohkaisevaa laatua.
"Tahtoisinpa oppia tietämään, milloin sopii tehdä pilaa ja milloin ei", tuumi hän itsekseen koputtaessaan ovelle.
Ei kuulunut mitään vastausta, jonka vuoksi hän avasi oven ja astui sisään. Hillitty nyyhkytys kuului makuuhuoneesta ja Patty epäröi.
Hän ei koskaan itkenyt itse ja hänestä tuntui aina epämieluisalta kun hän näki muiden tekevän niin. Jotakin oli kuitenkin tehtävä ja hän lähestyi ovea ja katsoi äänetönnä Oliviaa, joka oli heittäytynyt kasvot alaspäin vuoteelle. Kuullessaan Pattyn askeleet kohotti hän päätään ja heitti pelästyneen katseen tunkeilijaan ja sitten taas kätki kasvonsa tyynyihin. Patty sai käsiinsä paperiliuskan, jolle hän kirjoitti nopeasti "ylösotettu" ja kiinnitti sen oven ulkopuolelle, minkä jälkeen hän veti nojatuolin vuoteen viereen ja istuutui siihen kuin lääkäri, joka on tullut sairaskäynnille.
"No niin, Olivia", alkoi hän levollisella äänellä, "mikä nyt on hätänä?"
Olivia avasi kätensä ja näytti muutamia rypistyneitä papereita. Patty levitti ne auki ja nopeasti silmäili virallisia, painettuja paperiliuskoja:
Täten ilmoitetaan, että Neiti Copeland on osoittanut olevansa heikko saksassa (kolme tuntia).
Täten ilmoitetaan, että Neiti Copeland on osoittanut olevansa heikko latinassa (neljä tuntia).
Täten ilmoitetaan, että Neiti Copeland on osoittanut olevansa heikko geometriassa (yksi tunti).
Patty toimitti nopeasti yhteenlaskun, — "kolme ja yksi on neljä ja siihen neljä on kahdeksan", — ja rypisti otsaansa.
"Lähettävätkö ne minut kotiin, Patty?"
"Eihän toki, lapsukaiseni; toivon ettei. Sillä, joka on tehnyt niin hyvää työtä kuin sinä englanninkielessä, pitäisi olla oikeus reputtaa joka toisessa siunatussa aineessa, jos se häntä huvittaa."
"Mutta silloinhan eroitetaan, jos reputtaa kahdeksan tuntia; sinähän sanoit sen itse minulle."
"Ei pidä uskoa mitään, mitä minä olen sanonut", sanoi Patty vakuuttaen. "Minä en tiedä puolinakaan aikoina mitä minä puhun."
"En tahtoisi mitenkään, että minut lähetettäisiin kotiin ja isäni saisi tietää, että minä olen reputtanut, kun hän uhrasi niin paljon aikaa minua valmistaessaan"; ja Olivia alkoi itkeä uudelleen.
Patty laski kätensä hänen olalleen. "Mutta lapsi parka, sinähän olet aivan likomärkä ja väriset vilusta! Nouse ylös ja riisu kengät jaloistasi!"
Olivia nousi ylös, ja koetti vapisevin sormin avata kenkänsä nauhoja, mutta Patty ei malttanut odottaa, vaan tempasi ne auki ja heitti yhteen kasaan keskelle lattiaa.
"Tiedätkö, mikä sinua vaivaa?" kysyi hän. "Sinä et itke sen tähden, että olet reputtanut, vaan siksi, että olet vilustunut, väsynyt, märkä ja nälkäinen. Riisu pois nuo märät vaatteet tällä minuutilla ja pue päällesi lämmin kylpypuku ja minä menen hakemaan jotain päivälliseksi."
"En tahdo mitään päivällistä", valitti Olivia, ja aikoi uudelleen hautaantua tyynyihin.
"Sinä käyttäydyt kuin pieni lapsi, Olivia", sanoi Patty tuimasti, "nouse ylös ja ole kuin — mies."
Kymmenen minuuttia myöhemmin palasi Patty onnistuneelta eräretkeltään ja asetti saaliinsa makuuhuoneen pöydälle. Olivia istui vuoteen reunalla ja katseli häntä välinpitämättömänä.
"Juo tämä", komensi Patty ojentaen hänelle höyryävän lasin.
Olivia nosti sen tottelevaisena huulilleen, mutta työnsi sen takaisin. "Mitä siinä on?" kysyi hän heikosti.
"Kaikkia mitä voin löytää, joka on kuumaa — kiniiniä, whiskya, Jamaica inkivääriä, yskänsiirappia ja hiukan turkinpippuria ja vielä jotain paria muuta ainetta. Se on minun oma keksintöni. Kun otat tämän, niin et vilustu."
"Minä — minä en usko tarvitsevani mitään."
"Juo se — joka tippa", sanoi Patty äkäisesti, ja Olivia sulki silmänsä ja nielaisi koko lasillisen.
"No", sanoi Patty ystävällisesti puuhaillen, "nyt minä rupean laittamaan päivällistä. Onko sinulla mitään, jolla voin avata nämät säilykepurkit? Ja hiukan metylialkohoolia? Sepä oli hauskaa. Laitamme kolme ruokalajia — säilykesoppaa, säilykepapuja ja säilykeinkivääriä — kaikki kuumina. Olipa luojan lykky, että Georgie Merriles oli New-York'issa, muuten hän ei olisi näitä minulle lainannut."
Suureksi hämmästyksekseen huomasi Olivia jo nauravansa (hän oli luullut, ettei hän hymyilisi enää koskaan) härppiessään soppaa hammasvesikupista, sylissään vadillinen höyryäviä papuja.
"Ja nyt", sanoi Patty, kun kolme ruokalajia oli nautittu ja hän oli peittänyt potilaansa vuoteeseen, "teemme taistelusuunnitelman. Mikä sai sinut reputtamaan latinassa?"
"En ollut lukenut sitä koskaan ennen kouluun tuloani ja kun minä kerroin neiti —"
"Tietysti; hän piti velvollisuutenaan reputtaa sinut. Sinun ei olisi pitänyt ilmaista sitä hänelle. Mutta ei sillä väliä. Siihen ei mene kauan, jos luet sen uudelleen. Kuinka sitten on saksan kanssa?"
"Saksa on hiukan vaikeaa sen tähden, että se on niin erilaista kuin italia ja ranska. Ja minä olen niin peloissani, kun hän kysyy minulta, ja —"
"No niin; luulen, että sinä ansaitsit tulla reputetuksi siinä. Voithan käydä sen läpi ja suorittaa keväällä. Kuinka sitten on geometrian laita?"
"Luulen, että osasin sen, mutta hän ei kysynyt sitä, mitä minä odotin ja —"
"Paha juttu, mutta sattuuhan sitä aina. Etkö voi sitä vähän parannella ja ottaa heti uutta tutkintoa?"
"Kyllä, olen varma, että voisin, mutta ne eivät anna minulle siihen tilaisuutta. Ne tahtovat lähettää minut ensin kotiin."
"Kuka on sinun opettajasi?"
"Neiti Prescott."
Patty rypisti otsaansa ja naurahti sitten. "Minä ajattelin, että jos se olisi ollut neiti Hawley, niin minä olisin voinut mennä selittämään hänelle asian ja pyytämään, että hän panisi sinulle uuden tutkinnon. Neiti Hawley on niin inhimillinen. Mutta neiti Prescott! Ei kukaan ihmettele, että sinä reputit. Minä itsekin pelkään häntä. Hän on ainoa nainen, joka on milloinkaan saavuttanut oppiarvon saksalaisessa yliopistossa ja hänelle ei ole mikään maailmassa minkään arvoinen paitsi matematiikka. Minä en usko sillä naisella olevan ensinkään sielua."
Patty pudisti päätään. "Pelkään, ettei paljoakaan hyödytä keskustella hänen kaltaisensa ihmisen kanssa. Jos hän kerran näkee jonkin totuuden, niin hän näkee sen aina. Mutta ei sillä väliä; minä koetan parastani. Kerron hänelle, että sinä olet vielä toistaiseksi huomaamaton matemaattinen nero; että se on vielä salassa, mutta jos hän tahtoo tutkia sinua uudelleen niin hän löytää sen. Sen luulisi vaikuttavan häneen. Rupea nukkumaan, äläkä ole huolissasi. Minä kyllä hoidan hänet."
"Hyvää yötä ja kiitos, Patty", kuului ystävällinen ääni peitteen alta.
Patty sulki oven ja seisoi hetkisen eteisessä harkiten asemaa. Olivia Copeland oli liian arvokas pois heitettäväksi. Koulu täytyi saada käsittämään, minkä arvoinen hän todella oli. Mutta se oli vaikeaa. Patty oli koettanut saada koulun käsittämään asioita jo aikaisemminkin. Neiti Prescott oli ainoa pelastuskeino, mitä hän voi ajatella, mutta neiti Prescott oli hyvin epävarma keino. Patty ei asettanut suuriakaan toiveita hänen luona käyntiinsä, mutta muutakaan neuvoa ei näyttänyt olevan… Hän ei voinut olla naurahtamatta itselleen. "Minähän käyttäydyn kuin 'nahkiainen'", ajatteli hän. "Mutta rohkeasti eteenpäin, Patty, vaikka vasten luotisadetta." Ja suomatta itselleen aikaa epäröimiseen juoksi hän nopeasti portaita ylös ja koputti neiti Prescottin ovelle. Vasta sitten, kun hän oli koputtanut, tuli hän ajatelleeksi, että olisi kenties ollut viisaampaa lykätä asia seuraavaan päivään. Mutta ovi aukeni ennenkuin hän ehti juosta pois ja hän huomasi jokseenkin hämmennyksissään kumartavansa neiti Prescottille, jolla oli kädessään, ei mikään matemaattinen teos, vaan tavallinen jokapäiväinen aikakauskirja.
"Hyvää iltaa, neiti Wyatt. Ettekö tahdo tulla sisään ja istuutua?" sanoi neiti Prescott erittäin ystävällisellä äänellä.
Patty vajosi syvään ruoko-nojatuoliin ja ennenkuin hän ehti oikein tointua ensimäisestä hämmästyksestään, huomasi hän tuttavallisesti rupattelevansa neiti Prescottin kanssa ja lausuvansa arvelujaan jatkuvan kertomuksen mahdollisesta julkaisemisesta tuossa aikakauskirjassa.
Neiti Prescott ei näyttänyt olevan ollenkaan hämmästynyt tästä odottamattomasta vierailusta, vaan jutteli kevyesti kaikenlaisista asioista ja naureskeli niinkuin kaikkien inhimillisin ihmisolento. Patty katseli häntä ihastuksissaan. "Hän on herttainen", ajatteli hän itsekseen ja alkoi tuumia, kuinka vanha hän mahtoi olla. Hän ei ollut koskaan ennen tullut ajatelleeksi, että neiti Prescottilla voisi olla ikää ollenkaan. Hän oli katsellut häntä enemmän samanlaisessa valossa kuin tieteellistä totuutta, joka kyllä on olemassa, mutta on ajasta ja paikasta aivan riippumaton. Hän koetti muistutella mieleensä jotakin juttua, mikä oli ollut puheenaiheena tyttöjen kesken hänen ensi vuotenaan. Hän muisti hyvin heikosti, että oli oltu tietävinään, että neiti Prescott oli ollut kerran rakastunut. Siihen aikaan Patty oli ivallisesti vastustanut sellaista olettamusta, mutta nyt hän oli puoleksi taipuvainen uskomaan sen.
Äkkiä, keskellä keskustelua, kello löi kymmenen ja Patty muisti asiansa, mitä varten hän oli tullut.
"Minä luulen", sanoi hän, "että Te olette utelias tietämään, mitä varten minä olen tullut tänne?"
"Minä toivon", sanoi neiti Prescott hymyillen, "että Te tulitte ainoastaan minua katsomaan, ilman mitään sen suurempaa syytä."
"Se tapahtuu seuraavalla kerralla — jos sallitte minun tulla uudelleen; mutta tänä iltana minulla oli toinen syy, jonka esittämistä minä pelkään Teidän pitävän tunkeilemisena — ja", lisäsi hän avomielisesti, "en tiedä, kuinka sen parhaiten esittäisin, että Te ette pitäisi minua tunkeilevana."
"Kertokaa se minulle kuinka tahansa ja minä koetan olla ajattelematta niin", sanoi neiti Prescott ystävällisesti.
"Ettekö ole ajatellut koskaan, että tytöt voivat joskus arvostella paremmin toistensa kykyä kuin opettajat?" kysyi Patty. "Minä tiedän erään tytön", jatkoi hän, "erään ensikurssilaisen, joka on jossakin suhteessa huomattavin henkilö, mitä olen koskaan tavannut. Luonnollisesti minä en ole aivan varma, mutta tahtoisin kuitenkin sanoa, että hän tulee olemaan jonakin päivänä erittäin hyvä englanninkielessä — niin hyvä, tiedättekö, että koulu voi olla ylpeä hänestä. No niin, tämä tyttö on reputtanut niin paljon, että minä pelkään hänen olevan vaarassa tulla lähetetyksi kotiinsa, ja koulu ei suorastaan voi menettää häntä. Minä en tietystikään tunne teidän sääntöjänne, mutta minusta näyttäisi kaikkein yksinkertaisimmalta antaa hänen suorittaa uusi tutkinto geometriassa heti paikalla — hän todellakin osaa sen, — ja ilmoittaa siitä sitten tiedekunnalle ja kehoittaa heitä antamaan hänelle uudet kokeet."
Patty esitti tämän hämmästyttävän pyyntönsä mitä asiallisimmalla tavalla ja neiti Prescottin suupielet vetäytyivät omituiseen hymyyn, kun hän kysyi: "Kuka on se tyttö, josta Te puhutte?"
"Olivia Copeland."
Neiti Prescottin ilme tuli vakavaksi ja hän näytti jälleen matematiikan opettajalta.
"Neiti Copeland ei saanut aikaan mitään tutkinnossaan, neiti Wyatt, ja se vähä, mitä hän on tuonut esiin lukukauden aikana, ei osoita mitään tavatonta kykyä. Olen pahoillani, mutta Teidän ehdotuksenne on mahdoton."
"Mutta neiti Prescott", huomautti Patty, "tyttöhän on työskennellyt niin epäedullisissa olosuhteissa. Hän on amerikalainen, mutta asuu ulkomailla, ja kaikki meidän tapamme ovat hänelle uusia. Hän ei ole koskaan ennen ollut päivääkään koulussa. Hänen isänsä valmisti hänet ja tietysti aivan toisella tavalla kuin toiset tytöt ovat tulleet valmistetuiksi. Hän on arka ja ollen tottumaton esiintymään luokalla hän ei tiedä, kuinka menetellä. Olen aivan varma, neiti Prescott, että jos Te tahtoisitte ottaa ja tutkia häntä itse, niin Te huomaisitte, että hän ymmärtää tehtävänsä — se on, jos antaisitte hänen ensin tottua olemaan pelkäämättä Teitä. Minä tiedän, että Teillä on hirveän paljon työtä, ja sen vuoksi minä pyydän ehkä liian paljon Teiltä", lopetti Patty anteeksipyytäen.
"Ei sen vuoksi, neiti Wyatt, sillä en minä tahdo arvostella oppilasta väärin; mutta minä en voi sille mitään, että luulen Teidän arvioineen liian suureksi neiti Copelandin kyvyn. Onhan hänellä ollut tilaisuus näyttää, mihin hän kykenee ja jos hän on reputtanut niin monessa aineessa kuin Te sanotte — Koulun täytyy ylläpitää arvoansa, ja tämänkaltaisissa kysymyksissä ei ole mahdollista ottaa huomioon yksityistä henkilöä."
Patty huomasi ponnistustensa raukeavan tyhjiin ja hän hapuili hädissään uutta puolustusta. Hänen silmiinsä sattui kehystetty kuva Amalfin vanhasta luostarista, joka riippui seinällä kirjahyllyn yläpuolella.
"Kenties olette asunut Italiassa?" kysyi hän äkkiä.
Neiti Prescott hätkähti hiukan. "En", vastasi hän, "mutta minä olen viettänyt jonkun aikaa siellä."
"Tuo kuva Amalfista tuolla sai minut ajattelemaan sitä. Olivia
Copeland, tiedättekö, asuu siellä lähellä, Sorrentossa."
Neiti Prescottin silmiin ilmestyi omituinen kiilto ja hän näytti tulevan huvitetuksi asiasta.
"Se oli siten kun minä ensiksi tulin huomaamaan hänet", jatkoi Patty; "mutta hän ei herättänyt minun mielenkiintoani ennenkuin minä puhuin hänen kanssaan. Hänen isänsä on taiteilija ja tyttö on syntynyt Italiassa ja on ainoastaan kerran ennen pikku tyttönä ollessaan käynyt Amerikassa. Hänen äitinsä on kuollut ja hän asuu isänsä kanssa eräässä vanhassa huvilassa, joka sijaitsee Sorrentoon vievän, aivan meren rantaa kulkevan tien varrella. Hänellä ei ole koskaan ollut tyttöystäviä; ainoastaan isänsä ystäviä — taiteilijoita ja diplomaatteja ja senkaltaista väkeä. Hän puhuu italiaa, ja hän tuntee Italian taiteen ja politiikan, kirkolliset olot ja agraarilait ja kuinka kansa on verotettu, ja kaikki Sorrenton ympäristön talonpojat ovat hänen ystäviään."
"Hänen huonetoverinsa ovat aito amerikalaisia tyttöjä, jotka ovat innostuneet golf-peliin ja Richard Harding Davis'in juttuihin ja kaikkeen sellaiseen, mistä hän ei ole edes kuullutkaan mitään ennenkuin neljä kuukautta sitten. Hänellä on vesiväriluonnos huvilasta, jonka hänen isänsä on tehnyt. Se on valkea, marmoriseoksella päällystetty huvila terasseineen ja marmorikaiteineen ja kuvapatsaineen ja lehtokujineen ja suihkulähteineen puiston keskellä. Ajatelkaahan, neiti Prescott, että on kuulunut sellaiseen ympäristöön ja sitten äkkiä joutunut tämänkaltaiseen paikkaan ilman ystäviä tai ketään, joka ymmärtää tahi edes tuntee niitä oloja — ajatelkaahan, kuinka yksinäiseksi täytyy tuntea itsensä!"
Patty nojasi eteenpäin posket hehkuvina oman kaunopuheisuutensa vaikutuksesta. "Te tiedätte, mitä Italia on. Se on kuin jonkinlainen sairaus. Jos siihen kerran ihastuu, niin sitä ei voi koskaan unohtaa, eikä olla onnellinen ennenkuin on päässyt sinne takaisin. Ja Olivialle se on sitäpaitsi koti. Hän ei ole koskaan tuntenut muuta. On hyvin vaikea ensi alussa pitää mielessään matematiikkaa, kun uneksii koko ajan lehtokujista ja suihkulähteistä ja satakielen lauluista ja — ja kaikesta sellaisesta."
Hän lopetti raukeasti, sillä neiti Prescott äkkiä nojautui taapäin tuolissaan ja Pattystä näytti, että hänen kasvonsa olivat käyneet kalpeiksi ja hänen kätensä, jossa oli aikakauskirja, vapisi.
Patty punastui ja koetti ajatella, mitä hän oli sanonut. Hän puhui aina asioista, jotka loukkasivat ihmisten tunteita, ilman että hän sitä tarkoitti. Äkkiä tuo vanha juttu hänen ensi vuodeltaan iski hänen päähänsä. Hän oli ollut taiteilija ja elänyt Italiassa ja kuollut malariaan; ja neiti Prescott oli matkustanut Saksaan opiskelemaan matematiikkaa, eikä ollut sen koommin välittänyt kenestäkään. Se tuntui kyllä keksityltä, mutta voihan se olla tottakin. Oliko hän koskettanut sopimattomaan aiheeseen? mietti hän pahoillaan. Tietysti hän oli; se oli niin hänen tapaistaan.
Hiljaisuus tuli sietämättömäksi; Patty koetti keksiä jotain sanomista, mutta hänelle ei johtunut mitään mieleen ja hän nousi äkkiä.
"Olen pahoillani, että olen niin paljon kuluttanut Teidän aikaanne,
Neiti Prescott. Toivon, etten ole ikävystyttänyt Teitä. Hyvää yötä."
Neiti Prescott nousi ja tarttui Pattyn käteen. "Hyvää yötä, rakkaani, ja kiitos, että tulitte minua katsomaan. Oli hauskaa saada kuulla Olivia Copelandista. Koetan tuumia, mitä voitaisiin tehdä hänen geometriansa suhteen, ja olisin iloinen saadessani tuntea hänet — ystävänä; sillä minäkin kerran olin ihastunut Italiaan."
Patty sulki oven hiljaa ja sipsutteli pimeän käytävän läpi huoneeseensa.
"Toitko sinä tikkuja?" kuului uninen ääni Priscillan makuuhuoneesta.
Patty säpsähti. "Oh, tikkuja!" naurahti hän. "En; ne minä unohdin."
"Minä en tiedä, että sinä olisit koskaan vielä suorittanut tehtävää, jota sinä olet lähtenyt toimittamaan, Patty Wyatt."
"Minä olen suorittanut kuitenkin jotain tänä iltana", vastasi Patty terävästi ja hiukan voitonriemuisella äänellä; "Mutta minulla ei ole aavistustakaan, kuinka minä satuin sen tekemään", lisäsi hän avomielisesti itsekseen.
Ja hän meni vuoteeseen ja nukahti tietämättä, kuinka paljon hän oli saanut aikaan; sillä tietämättään hän oli laskenut perustuksen ystävyydelle, joka oli tekevä onnelliseksi yksinäisen oppilaan ja yhtä yksinäisen opettajan tulevaisuuden.