XII LUKU.
Seuratapojen vaatimukset.
"Jos minä olisin ollut laatimassa seurustelusääntöjä", sanoi Patty, "niin olisin määrännyt vieraskäynnit suoritettaviksi vuoden kuluttua kutsun saannista ja vielä lopuksi myöntänyt kolmen päivän odotusajan."
"Jossa tapauksessa", sanoi Priscilla, "sinä olisit päässyt kokonaan käymästä vierailulla rouva Millard'in luona."
"Juuri niin", sanoi Patty.
Rouva Millard — tuttavallisemmin kutsuttu nimellä rouva Prexy — kutsui vuosittain ylimmän luokan oppilaat luokseen päivälliselle kymmenen hengen ryhmissä. Patty oli silloin, kun hänen vuoronsa oli, sattunut olemaan sairaalassa, mutta piti nyt velvollisuutenaan tehdä tuon vierailun jälkeenpäin, niin vastenmielistä kuin se hänestä olikin.
"Luonnollisesti", sanoi hän, "minä voin käsittää, että odotetaan vierailulle silloin, jos on jossakin toimessa tai ottaa osaa yhteisiin aterioihin; mutta minä en voi ymmärtää, minkä tähden rauhallisen kansalaisen, saatuaan aivan haluamattoman kutsun, täytyy pitää velvollisuutenaan pukeutua parhaaseen pukuunsa ja parhaaseen hattuunsa ja hansikkaihinsa mennäkseen vierailulle ihmisten luo, joita tuskin tuntee. Otaksukaamme esimerkiksi, että jokainen nainen, jonka olen tavannut tässä kaupungissa, saisi äkkiä päähänsä kutsua minut päivällisille. Silloin minä saisin istua ja kirjoittaa vähintäin sata anteeksipyyntöä, ja sitä paitsi tehdä ainakin sata vieraskäyntiä seuraavien kahden viikon kuluessa. Selkäpiitäni karmii ajatellessani sitä."
Tämän keskustelun kestäessä oli Georgie Merriles loikonut sohvalla lukien, mutta kun lopulta alkoi pimetä, heitti hän haukotellen kirjan kädestään ja meni tähystelemään akkunasta ulos. Joukko tyttöjä tuli polkua pitkin järveltä iloisesti nauraen ja luistimiaan kalistellen. Hämärä kietoi vähitellen verhoonsa lumiset puut, joiden lomitse alkoi vähitellen tuikahdella tulia läheisistä rakennuksista ja likimäisimpänä ja selvimmin näkyvinä kohosivat johtajattaren asunnon epäsäännölliset ääriviivat.
"Patty", sanoi Georgie painaen nenäänsä akkunaruutua vasten, "jos sinä tahdot todellakin päästä tuosta vierailusta, niin nyt on otollinen aika. Rouva Millard on juuri mennyt ulos."
Patty syöksyi heti makuuhuoneeseensa ja alkoi nopeasti tempoa auki piirongin laatikoita. "Priscilla" huusi hän hätääntyneellä äänellä, "muistatko, missä minä olen säilyttänyt käyntikorttejani?"
"Kello on kymmenen minuuttia yli kuuden, Patty; et sinä voi mennä nyt."
"Voin kyllä. Yhdentekevää, mikä aika se on, niin kauan kun hän on ulkona."
"Et ainakaan golf-puvussa!"
Patty epäröi hetkisen. "No niin, palvelija voisi mahdollisesti kertoa hänelle. Minä otan päähäni hatun", sanoi hän sellaisella äänellä kuin olisi todellakin tehnyt suuren myönnytyksen. Pengottuaan vielä hetkisen piirongin laatikoissa, ilmestyi hän huoneeseen päässään nauhoilla koristettu musta samettihattu ja päällään sininen golf-hame, punainen pusero ja sen päällä ruskea lyhyt takki ja jalassaan hyvin likaiset ja suuret kengät.
"Patty, sinä olet häpeäksi huoneellemme!" huusi Priscilla. "Et kai tahtone uskotella meille, että aiot mennä rouva Millardin luo lyhyessä hameessa ja noissa hirvittävissä luistelukengissä?"
"Palvelija ei katsele minun jalkojani; minä olen niin kaunis yläpuolelta;" ja Patty paiskasi oven kiinni jälessään.
Priscilla ja Georgie ryntäsivät akkunaan seuratakseen tapahtumain kulkua.
"Katsohan!" huudahti Priscilla. "Siellä menee rouva Millard takaoven kautta sisään."
"Ja tuolla on Patty. Hyvänen aika, miten hullunkuriselta hän näyttää!"
"Kutsutaan hänet takaisin", huusi Priscilla, koettaen rajusti repiä auki akkunaa.
"Anna hänen mennä", naurahti Georgie, "sitä hauskempaa siitä vaan saamme."
Samassa aukeni akkuna. "Patty, Patty!" huusi Priscilla.
Patty käännähti ympäri ja heilutti iloisesti kättään… "En voi pysähtyä nyt — tulen takaisin tuossa tuokiossa;" ja hän hävisi kulman taakse.
Päivällinen oli jo puoleksi ohi ja pöydässäolijat olivat lopettaneet keskustelunsa Pattyn vierailusta kun tuo nuori nainen äkkiä ilmestyi sisään veitikkamaisesti hymyillen ja kysyi, millaista soppaa he olivat syöneet.
"Papusoppaa; mutta se ei ollut mitään erikoisen hyvää", sanoi Georgie kärsimättömänä. "No, kuinka kävi? Oliko sinulla hauska vierailu?"
"Ei, Maggie, minä en välitä tänään sopasta. Tuo minulle jotain paistia, ole hyvä."
"Patty!" huusivat kaikki kuorossa, "mitä tapahtui?"
"Oh, pyydän anteeksi", sanoi Patty makeasti. "Kyllä, kiitos, minulla oli sangen miellyttävä vierailu. Tahdotko ojentaa minulle leipää, Lucille?"
"Patty, sinä olet inhottava", sanoi Georgie, "kerro pian mitä tapahtui."
"No niin", aloitti Patty vetelästi, "minä kysyin palvelijalta: 'Onko rouva Millard kotona?' ja hän sanoi minulle (edes hymyilemättä), 'en tiedä varmaan, neiti; olkaa hyvä ja astukaa salonkiin, niin minä menen katsomaan.' Aioin sanoa hänelle, ettei hänen tarvinnut vaivata itseään, koska tiesin, ettei hän ollut kotona; mutta ajattelin sitten, että ehkä näyttäisi paremmalta, jos odottaisin ja antaisin hänen itsensä ottaa siitä selvän. Astuin sisään ja istuuduin valkoisella ja vaaleanpunaisella kirjailtuun Ludvig neljännentoista-tyyliseen tuoliin. Siellä oli suuri peili vastapäätäni ja minulla oli hyvää aikaa tutkia pukuni tekemää vaikutusta, joka, se minun täytyy myöntää, oli jonkun verran sekainen."
"Jonkun verran", toisti Georgie.
"Aloin tulla odottaessani jonkun verran hermostuneeksi", jatkoi
Patty, "sillä pelkäsin jonkun perheenjäsenen tulevan sattumalta
sisään, kun palvelija astui samassa huoneeseen ilmoittaen, että Rouva
Millard tulee aivan heti."
"Ensimäinen ajatukseni oli paeta; mutta palvelija vartioi ovea ja rouva Prexyllä oli minun käyntikorttini. Kun minä mielipuolisuuden raivolla koetin miettiä pätevää syytä pukuni puolustukseksi, astui rouva sisään ja minä nousin ja tervehdin häntä ystävällisesti, voisipa melkein sanoa hellätunteisesti. Puhuin hyvin nopeaan ja koetin hypnotisoida häntä niin, että hän katsoisi minua ainoastaan kasvoihin; mutta se oli turhaa; minä näin hänen katseensa liukuvan alaspäin ja hänen kasvojensa ilmeestä huomasin heti, että hän oli saapunut minun kenkiini asti."
"Salaaminen ei ollut enää kauemmin mahdollinen", jatkoi Patty. "Minä heittäydyin hänen armoilleen ja tunnustin koko kirotun totuuden. Millaista jäätelöä se on", kysyi hän kumartuen eteenpäin ja kurkistaen ohikulkevan palvelustytön jälkeen. "Ei kai vain taaskin vadelmajäätelöä!"
"Ei; se on vaniljaa. Eteenpäin, Patty."
"No niin, missä olinkaan?"
"Sinä olit juuri kertonut hänelle totuuden."
"Aivan niin. Hän sanoi, että hän oli aina halunnut nähdä oppilaita sellaisina kuin he olivat jokapäiväisessä elämässään, ja hän oli hyvin iloinen tästä onnellisesta sattumasta. Samassa ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis, ja hän pyysi minua jäämään — aivan vaati, ja sanoi, että kun olin silloin sairaalassa kun minun piti tulla, niin nyt oli sopiva tilaisuus sensijaan jäädä." Patty katseli ympäri pöytää iloisesti hymyillen.
"Mitä sinä sanoit? Kieltäydyitkö?" kysyi Lucille.
"En; minä suostuin ja olen siellä parhaillaankin, syöden paté de foie gras."
"Ei, mutta todellakin, Patty; mitä sinä sanoit?"'
"No niin, minä kerroin hänelle, että tänään oli meillä jäätelö-ilta, ja etten mitenkään tahtonut jäädä siitä pois, mutta että huomenna on lammas-ilta, josta minä en paljoakaan välitä ja jos hän tahtoisi siirtää kutsunsa huomiseen, niin minä ottaisin sen vastaan mitä suurimmalla mielihyvällä."
"Patty", huudahti Lucille kauhuissaan, "sinä et sanonut niin!"
"Hiukan vaan paikallisväriä, Lucille", naurahti Priscilla.
"Mutta", väitti vastaan Lucille, "mehän olemme päättäneet olla leikkimättä enää paikallisväriä."
"Etkö sinä ole tullut huomaamaan, että Patty ei voi enää elää ilman paikallisväriä yhtä vähän kuin hän voi elää ilman ruokaa. Se on juurtunut hänen luontoonsa."
"Samantekevää", sanoi Patty hyväntuulisesti: "te ette usko minua nyt, mutta kun näette minut huomenillalla pukeutuneena kauneisiin vaatteisiin kertoen juttuja Prexyn kanssa ja syöden hummerisalaattia, silloin kun teillä itsellänne on lammasta, niin ehkä silloin olette hiukan pahoillanne."