NELJÄS KOHTAUS.
Ahokas (perä-ovelta). Anna.
AHOKAS. Anna!
ANNA (ihastuu äkki-luulemattomasti). Tohtori Ahokas!
AHOKAS. Suokaa anteeksi, että tulen niin varhain mutta en malttanut kauemmin olla katsomatta kuinka jaksoitte.
ANNA. Miten hyvä olette.
AHOKAS. Mutta olette niin vaalea, te olette itkeneet? onko isänne taas ollut kova teitä vastaan?
ANNA. Ei, ei; äitini muisto saattoi silmiini nämät pisarat, mutta nyt olen jälleen iloinen teidän tähtenne.
AHOKAS. Minunko tähteni?
ANNA. Niin, isäni äsken haastoi, että olette tulleet rikkaaksi ja onnelliseksi, eikä kukaan sitä paremmin ansaitse kuin te.
AHOKAS. Anna!
ANNA. Hän on niin hyvä, niin kohtelias, niin jalomielinen, ajattelin minä; hän tekee paljon, paljon hyvää näillä rahoilla; hän valistaa virheelliset, asettaa kaatuneet voimallansa, helpottaa hädänalaisia ja auttaa onnettomia, ja jossa muuta ei voi tehdä, siinä hän haastaa ne lohduttavaiset sanat, jotka hän kerran puhui minulle, nämät sanat, jotka yhä kaikuvat korvissani.
AHOKAS (ottaa hänen kätensä). Ja kun toivoitte niin paljon minulle ja muille, eikö teillä ollut mitään toivotusta itsellenne?
ANNA (heiluttaa päätänsä). Ei.
AHOKAS. Eikö teillä ole ollut mitään toivoa tässä elämässä? ettekö ole koskaan ajatelleet toista kotia, toisia ihmisiä teidän ympärillänne, kuin mitä tässä on?
ANNA. Niin, kyllä on totta, näin kerran unta, — vaan uni on hävinnyt — minä uneksin että olin kodissa, niin heleässä, niin kauniissa. — — — Siellä ei ollut mitään hätää, eikö surua, siellä oli niin lämmin ja iloisa olla, minusta oli kuin olisin herännyt uuteen elämään.
AHOKAS. Ja ettekö usko että se uni voisi käydä toteen?
ANNA. Kyllä, vaan ei täällä, ettekös ymmärrä, oli Jumalan taivasta, jota näin.
AHOKAS. Mutta taivas voipi astua alas maahan, Anna.
ANNA. Milla tavoin?
AHOKAS. Lemmessä.
ANNA. Minä en ymmärrä teitä?
AHOKAS. Lempi on puhallus Jumalan hengestä ja sisältää maan sekä taivaan, elämän ja autuuden; aurinko loistaa kirkkaammin, kukat hajahtavat suloisemmin sille, joka lempii. Missä kaksi sydäntä yhdistyy tähän tuntoon, Anna, siinä häviää kaikki muu heidän silmistänsä; puristaen käsivartensa toisiensa ympäri matkustavat he voittaen läpi elämän ja kuoleman ja lankeevat yhdessä ylimmän Jumalan istuimen eteen, antamaan hänelle takaisin tämän lemmen, tutkittuna maailman kiistassa ja taistelussa, mutta yhtä puhtaana, yhtä kalliina kuin silloin, jolloin hän pani sen heidän sydämihinsä.
ANNA (viepi kätensä otsaan). Oi taivaan Jumala, mitä minä tunnen!
AHOKAS (innokkaasti). Anna, lemmitty, armahin Anna!