TOINEN KOHTAUS.
Pori (tuleva perä-ovelta). Anna. Ihaksinen.
PORI. Kah, hyvää huomenta, Ihaksinen; mitenkäs jaksatte (heittää itsensä tuolille, lakki päässä).
IHAKSINEN. Kyllä minä voin hyvin; mutta kuinka Pori jaksaa, te näytätte hyvin väsyneeltä?
ANNA (menee Porin luo). Minulla on ollut niin paljon huolta teistä, isäni.
PORI. Mitä lorua se on! niin kauan kun minulla on nämä, (näyttää nyrkkiänsä,) niin en kehoita ketään tulemaan minua aivan likelle (viskaa lakkinsa pitkin lattiaa). Tuo minulle vettä! kieleni on tarttunut kitaan kiinni.
(Anna menee uunille ja ottaa ruukun.)
IHAKSINEN. Onko Pori lukenut eilistä sanomalehteä, siinä on paljon lukemista, sanon minä.
PORI. Niin, kyllä ne kirjoittavat paljon, nuo herrat, vaan jos koskisi kenen nahkaa, niin kyllä me aina saamme kärsiä. (Annalle.) No, mitä odotat?
ANNA. Minä siihen en mitään taida, isäni, mutta vesi on kylmentynyt jääksi täällä sisässä tän' yönä.
PORI (katkerasti). Ha, ha, ha, — — — oikein, vesi on näets' aivan hyvää köyhälle työmiehelle.
ANNA. Minä juoksen hakemaan.
PORI. Ei ole tarvis (ottaa putelin taskustansa ja juopi). Tämä ei kylmenny jääksi, ei ollenkaan.
ANNA. Palo-viinaa!
PORI. No katsoppas! — — — täytyisikö minun muka pyytää sinulta lupaa? (panee putelin pöydälle, ottaa leivän ja palasen juustoa, jotka hän myös panee pöydälle). Kas tuossa, me saamme paikalla vieraita, tänäpäivänä Pori tarjoaa.
ANNA. Onko tuossa kaikki, isäni, ja muut rahat?
PORI (vihaisesti). Muut rahat! — — — Sinä luulet että neljä markkaa on koko maailma: ne ovat menneet aina viimeiseen penniin asti.
ANNA. Ah, Jumalani!
PORI (näkee hänen ompeluksensa). Mitä tämä on? vielä enemmän työtä, minä en kärsi sinun työtä tekevän, sen olen jo sanonut! (repii ompeluksen halki). Kas niin; nytpä en tarvitse kuunnella puhuttavan sinun rahoistasi muutamaksi päiväksi.
ANNA. Isäni, isäni, mitä te'ette! Tuo ei ollut minun omaisuuteni, minä lupasin sen valmiiksi täksi päiväksi.
IHAKSINEN. Oli pahasti tehty, Pori; mamselihan nyt saapi kärsiä vahingon.
PORI. Siitä minä en huoli.
ANNA (tuskassa). Tohtori Ahokas antoi minulle tämän työn;—————-Voi,
Jumalan tähden, mitä minä teen!
IHAKSINEN (silmäilee palaisia). Eikö näitä millään tavalla voisi liittää yhteen?
PORI. Ahokasko! no se minua juuri ilahuttaa; — — — hänellä on kyllä varaa maksaa.
IHAKSINEN. Elkää moittiko tohtoria, Pori! muistakaa että hän pelasti mamseli Annan hengen: eikö Pori muista, kuinka hän hoiteli mamselia ja valvoi päivät, yöt; oikein kyyneleet tulevat silmihini, kun sitä muistelen.
PORI. Niin, entiset ajat ovat olleet ja menneet; mutta nyt on hän tullut rikkaaksi, ja sentähden minä häntä en suvaitse.
ANNA. Onko hän tullut rikkaaksi?
IHAKSINEN. Hän on sitten varmaankin parantanut kaikki ihmiset lasaretissa.
PORI. Siitä haastoivat tän' aamuna kapakassa; hän on saanut suuren perinnön Hollandista jonkun ahnaan tahi tuommoisen kuoltua, joka raatajien hiestä ja vaivasta, leskien ja orpojen kyyneleistä on kerännyt rikkautensa.
ANNA. Ahokkaan käsissä rahat kyllä vaikuttavat hyvää.
PORI. Sitä sinä et ymmärrä! ei kukaan rikas ole koskaan tehnyt muuta kuin pahaa.
IHAKSINEN. Niin, koska Pori ja muut toverit sitä sanovat, niin mahtaahan tuo olla totta, vaikk'ei mikään rikas minulle vielä pahaa ole tehnyt.
ANNA. Ah, isäni, ei teillä sellaisia ajatuksia ollut, kun äitini oli elossa, ja kuitenkin olimme yhtä köyhät silloin kuin nytkin.
PORI. Niin, silloin oli seikka toinen, hän houkutteli minua käymään kirkossa ja uskomaan meidän Herraa ja muuta semmoista; vaan nyt tiedän, että tuo on pelkkää naisenhaastia kaikki tyyni, nyt en usko mitään, ja se minusta paras onkin.
IHAKSINEN. Ei, kuulkaapas Pori, nyt taisitte mättää liikoja.
ANNA. Jumalan tähden, isäni!
PORI. Ha, ha, ha; ja sitäkö te sanotte! Kuusi vuotta takaperin olin minä voimakas mies, minulla oli monta sälliä ja sain hyvät tulot muurari-työstäni — — ja tänäpäivänä minulla ei ole mitään. Kaikki, kaikki, työkaluihin saakka on hävinnyt. Mikäpä syy siihen lienee? Niin; oli rakennusmestari, reima herra, joka antoi minulle suuren työn urakalle kontrahdin mukaan, mutta kun työ oli valmis ja palkka piti suoritettaman, niin karkasi tuo reima, korkeasti kunnioitettava herra, ja minun — köyhän työmiehen piti jättää talot, kartanot, ja pantiin arestiin siitä syystä ett'en voinut maksaa rahoja, jotka minä tätä työtä varten lainasin. Olihan tuo oikein, tahi miten?
ANNA. Mutta isäni — — —
PORI. Minä pääsin vihdoin arestista — — — minun entiset ystäväni ylenkatsoivat minua, ja minun täytyi muuttaa nimeä sekä majaa, päästäkseni pakoon heidän pilkasta. Sitten kuoli vaimoni, hautajaisissa taitoin jalkani, ja sain maata lasaretissa puolen vuotta. Siihen aikaan mietin minä paljon sinne ja tänne maailman menosta ja tulin tuntemaan, kuinka väärin on, että meidän köyhien ihmisten täytyy raataa elättäjiksemme noita joutavia, jotka ajavat vaunuissa ja elävät niin kuin joka päivä olisi viimeinen. Ihaksinen! — sanoin minä sinulle - me emme tarvitse raataa ja olla orjuudessa enemmän kuin he — — — Ha, ha, ha! meillä on jo monta ystävää, jotka miettivät samalla tavoin, ja kun kerran tulee siksi, ett'ei kukaan köyhä mies tahdo työtä tehdä, niin saamme kyllä nähdä, eiköhän nuo rikkaat ja ylpeät vallat joudu pahaan pulaan!
IHAKSINEN. Kyllä, minä olenkin sanani pitänyt, enkä olekaan työkaluja käsihini ottanut useammin kuin mitä juur' on ollut välttämätöntä, etten nälkään nääntyisi; vaikk'en muuten huomaa että työ minua pilaa.
PORI. Hiljaa! Sitä sinä et ymmärrä. Pidä sinä sinun lupauksesi, niin minä pidän minun; minä annan sinulle tyttäreni, kun saamme jotakin, mutta ymmärrettävästi ilman työtä.
IHAKSINEN. Kiitoksia siitä, Pori-ukko! kunniaa ja kiitosta — — — mutta nyt lähden ulos hankkimaan muutaman halon, sillit täällä on niin kylmä, että nenänsä voipi palennuttaa.
PORI. Hae puita miten vaan voit, minä käyn lepäämään hetkeksi (menee vasemmasta ovesta ulos).
IHAKSINEN (Annalle). Heittäkää jo surut sillensä, mamseli Anna, sillä puolen tunnin perästä on meillä suuri rätisevä kokko, sen minä lupaan (juoksee ulos peräovelta).