HERRA JA MOUKKA
eli »Mitä kylvää, sitä korjaa».
Muttisen Aapelin tilan nimi on Putkinotko. Siellä hänellä on vuokramies, jonka tulisi hoitaa tilaa ja sen puutarhaa ja vartioida talvisin huvilaa, asuen siitä hiukan syrjemmällä, pienessä mökissä.
Miehen nimi on Juutas Käkriäinen.
On kesäinen aamu, vielä melkoisen varhaista. Käkriäinen seisoo isäntänsä puutarhassa, sen pengermittäin kohoavan rinteen alareunamaila. Edessä on hänellä muutamia isoja kiviä, hänen maasta irroittamiaan, joista hänen pitäisi rakentaa puutarhaan aitaa. Niitä hän nyt katselee, ja vuoroin ympärilleen, uneliailla silmillään, joihin auringon aamuiset säteet koskevat päästessään yhä enemmän sinne viileään notkopaikkaan.
Lahden rannalta hälvenee kylmä usva verkalleen. Siellä, suopellolla, ojentuvat varjot mahdottoman pitkinä, yli monen saran. Rastaat räkättävät, ja pienet linnut, mitä kaikkia lienevätkään, laulavat kimeästi.
Siinä seisoo Käkriäinen, hiukan köykkyselkäinen mies. Hänen käsivartensa ovat tavattoman pitkät, ikäänkuin gorillan; kämmenet ovat leveät, jalat hyvin lyhyet. Päässä hänellä on karvalakki, näin kesälläkin: kuuma se on nytkin, auringon alkaessa jo vähitellen lämmittää; siksi hän onkin päätään raapiessaan sysännyt sen toiselle korvalliselle, niin että tukka pääsee pörröttämään esille oikealta ohimolta, tukka, joka on sekainen kuin tappurakuontalo. Hänen suustaan valuu, paitsi silloin tällöin sylkäistessä, muulloinkin ruskeaa mällinestettä, vankkojen leukojen karkealle sängelle.
Housujen takalistosta riippuu riekaleita, joista jotkut hipovat kasteista ruohikkoa, pitkinä kuin rättimaton kuteet.
Tällä hetkellä kiiluvat Käkriäisen silmät, — kaksi pientä silmää itsepintaisen otsan alla ja ulkonevain poskipäitten välissä, — kovin vihaisina ja synkkinä. Ne välkähtelevät joskus, milloin auringonsäde sattuu niihin, punaisina kuin koiran tai jonkun metsäneläimen.
Hänen sisulleen pistää niin jumalattomasti. Sillä hänen pitäisi nyt, kuten sanottu, rakentaa tuohon kiviaitaa, rustata: korkea muuri kivistä Muttisen puutarhan ympärille, aluksi sen yhteen reunaan. Vyöryttää yhä möhkäleitä tuolta louhesta. Isäntänsä, mokoman herra Muttisen, viinimarjapensaiden suojaksi, ja omenapuiden, jotka ovat kaikki kuolleet, — syistä sellaisista, että Käkriäinen ne tietää, heh, heh. Siinä ne nyt törröttävät mustina. Mutta herra istutti niiden juurille uusia pehkoja, joita nyt vielä pitäisi hoidella. Entä sitten hänen syreenipuitaan, jotka versovat ylhäällä huvilan seinämällä: ihan seinässä kiinni, mädättämässä hyvät seinät, sellainen törky. Se nouseva syreeniviidakko on Juutas Käkriäisestä ilkeän näköinen. Ja samoin muutkin kaunistukset … joutavine kukkineen, joiden tähden, mitä lienevätkään, pitäisi nyt tehdä tämä aita, etteivät elukat pääsisi niitä sotkemaan.
Pitäisi viimeinkin! Ei tässä enää muu auta. Sillä Muttinen teki hänelle lopulta pakon: toi tänne maalle todistajat … herratuttaviaan; ja komentaa kontrahdin nojalla tällaista tekemään. Ja ajaa hänet tilalta pois, jos hän ei tottele komennuksia.
Pois hänet, Käkriäisen! Joka on pitänyt tätä taloa, Putkinotkoa, jo kuin omanaan. Niin, melkein kuin omanaan, kymmenisen vuotta.
Siinä se nyt oli! Koko perhana tuo Muttinen. Herra ja petkuttaja! Oli hänet narrannut, Käkriäisen.
Tällä tavalla oli Muttinen Käkriäisen narrannut:
Kymmenkunta vuotta sitten oli tämä Aapeli ostanut tämän tilan. Ei täällä ollut silloin muuta rakennusta kuin tuo mökki metsikön takana, se sama, jossa Käkriäinen nykyisin asuu. Ei ollut huvilaa, — eikä olisi tarvinnut ollakaan. Ei edes nuusniekkaa, — ja olisi tuota tultu toimeen ilman sitäkin, kunnes Muttinen pakotti Käkriäisen rakentamaan nuusniekan. Oli rakentanut sen nuusniekan … ja hänkö ei ollut muutenkin täyttänyt täällä velvollisuuksiaan… Sen niekan ja peltoa raivannut lisää… Silloin täällä ei ollut mitään.
Huokealla sai Muttinen sentähden tämän, osasi ostaa halpaan aikaan.
Sitten hän rustasi tuon huvilansa. Ja pahimpaan louhikkoon… Siihen hänen nyt piti se teettää. Että olisi näköalaa; mutta antaapa sitten syreenien tukkia ikkunansa! Ja tähän rupesi ja raivautti itselleen ryytimaan. Louhikkoon. On tämä nyt viljelyspaikka.
Kun Muttinen oli saanut valmiiksi huvilansa, siihen verangot alakertaan ja vinnillekin, istuskellakseen niillä yksinään, yksinäinen mies, hän oli lähtenyt kulkemaan, kutvittelemaan, kylille: oli tiedustellut mökeistä, mistä saisi miehen, joka vartioisi talvella tätä tyhjää huvilaa, etteivät varkaat pääsisi hänen tavaroitaan kaivelemaan. Ja mitä lie muuta tahtonut hänen siellä tekemään. Asua lupasi hän sen vahtimestarin tuolla mökissä, josta oli jo hommannut väen pois.
Juutas Käkriäinen oli silloin äskettäin akoittunut. Oli asunut kestikievarin torpassa: tarkka mies se oli, kievari; kahdeksankymmentä possakkapäivää otti, niistä hevospäiviä niin monta kuin tahtoi. Ja Käkriäisellä oli eukko jo kakaroinut, kovalle se oli ottanut eläminen siellä… Toista se oli kuin tässä, — muuten, jos ei tuo Muttinen olisi häntä narrannut.
Käkriäinenkin oli kuullut, että se kirjanpitäjä, tai miksi häntä silloin lienee luullut, halusi huvilalleen tilanvoutia eli vahtimestaria. Ja hän oli, kun akka kehoitteli, kävellyt kysäisemään täältä, että millaiset nuo possakat ja muut ehdot sitten tältä voudilta olisivat.
Muttinen vastasi, että paljonkos niitä, tällaisella tilalla. Tällaisella muka: ainoastaan sataviisikymmentä tynnyrinalaa, niin sanoi. Rikas se oli, pakana, jo silloin; tai ei ymmärtänyt maalaisoloja. Siksi se ehdotti, että voudin ei tarvitsisi muuta kuin vartioida huvilaa ja hoidella puutarhaa. Mitä? Puutarhaa. Rekooria, ryytimaata. Tätä, jota silloin paraikaa tähän istutettiin, mahdottoman isoa. Iso se oli silloin; mutta ei ei se pyytänyt muuta kuin vetämään siihen satasen kuormaa mutaa joka talvi; se veisi aikaa viikon päivät vuodessa, osan talvella, toisen kesällä. Itse hän lupasi hankkia ja kustantaa lisäväkeä, istuttajia ja leikkaajia, mokomien. Käkriäisen oli lisäksi ainoastaan vartioitava ryytimaata lampailta ja jäniksiltä. Ja kotielukkain tähden rakennettava viiden vuoden kuluessa tähän kivinen aita. Ja siinä se Muttinen kyllä on pitänyt sanansa, pelkästään mudan vedosta ja aidan teosta on Käkriäistä tiukannut. Ja onpa tämä puutarha-ala paljon pienentynytkin ensin aiotusta, on tavattomasti.
Muita ehtoja ei tällä Aapelilla ollut. Talon verotkin hän sanoi maksavansa itse, jopa maantien korjaukset ja kaikki. Ja on se maksanut. Sen sijaan sai vahti luvan hoidella tämän Putkinotkon maita aivan kuin omiaan, omaksi edukseen, ja oman mielensä mukaan.
Käkriäinen ällistyi mokomista ehdoista niin, että katsoi ensin suu auki. Sitten hän höristi isoja korviaan ja kysyi uudestaan, mitenkäs ne possakat sitten olivat. Muttinen naurahti, nauraa hörötti, ja luetteli entiset ehdot. Sellainen oli, — hyvä mies silloin. Viikon päivät possakkaa tästä alasta, josta olisi voinut saada seitsemän, kahdeksansataa markkaa arentia vuodessa!
Oliko Muttisella paha mahassa? Tai sitten hän oli hölmö herra: annapas sillä tavoin työntää ihan ilmaiseksi.
Vieläpä lupasi Muttinen sovitella kestikievarinkin isännän kanssa, että Käkriäinen pääsisi pois mökistään ennen vuokra-ajan loppumista. Niistä sovitteluista hän sanoi tuovansa itse tiedon Käkriäisen mökille, jossa sitten vahtimestarin muuttamisesta Putkinotkoon päätettäisiin lopullisesti.
Käkriäinen juoksi iloissaan kotiinsa viemään eukolleen näitä uutisia. Mutta niin ihmeelliset olivat ne eukostakin, ettei hänkään vielä tiennyt, iloitako niistä piti vai oliko niissä jotakin pahaa alla. Kuitenkin hän ajatteli lopulta, samoin kuin Juutaskin, että liian kokematon kirjanpitäjä oli näissä asioissa, kokematon, hyvä mies. Ellei se nyt vain peräytyisi ehdotuksestaan!
Mutta Muttinen ei peräytynyt. Hän tuli sinne kievarin mökille: oli purkanut mökin vuokrasopimuksen, maksaen isännälle korvausta; ja luetteli nyt entiset lupauksensa. Silloin Käkriäisen vaimo sanoi, että helpot ovat ehdot, ja lennätti kiireesti kahvipannun pankolle, tullen kieleltään vilkkaammaksi. Varsinkin, kun Muttinen piteli häntä ja Juutasta kuin vertaisiaan: oli vetänyt suuren palttoonsa povitaskusta ison putelin ja kaateli siitä heille kahviin jotakin hentomakuista, ja katseli lapsia, vedet silmissä, ja sanoi rakastavansa kansaa, ymmärtävänsä varattomia: tahtoi auttaa, sentähden antoi Putkinotkon hoitoon niin halvalla… Ja lopuksi se sanoi, jumaliste, sen sanoi, jos vain olisi ollut todistajia, että hän antaa Käkriäiselle kerran koko tilan, hän kun on vanhapoika… Tai ainakin se lupasi hänelle omaksi siitä palstan … jos vahtimestari täyttäisi hänen toivomuksensa hyvin.
Juutas Käkriäinen oli pudota permannolle kapealta rahilta, jolla hän istui, niin hän ällistyi tällaista lupausta. Hän kyllä jo silloin sitä epäili: mitähän Muttinen hänelle salaa aikoi, kun se sitä hyvää… Mutta sehän oli sellainen mies, ei ymmärtänyt. Ja mikäs hänen oli antaa, oli rikas, ryökäle.
Siksi hän suostui, Käkriäinen. Ja nyt ei ole saanut omaksi tätä tilaa, tai palstaa tästä.
No, se jankuttaa siitä toiveiden täyttämisestä. Eikö hän sitten ole niitä täyttänyt? Hm, mutta mokomia toiveita: sonnitella puita ja kukkia. Kaikenlaisia niitä on ihmisiä … narrasi hänet.
Käkriäinen muutti Putkinotkon mökkiin, kun Muttinen oli sen korjauttanut; sellaisen vaivan näki Käkriäinen, syksyn ensimmäisillä lumilla, vetäen perässään hevoskaakkia, jonka reessä olivat kuormana akka, lapset ja perunasäkki, ja viimeiseksi käveli lehmä.
Eikä siitä mudanvedosta Muttisen puutarhaan tullut ensimmäisenä talvena mitään, tuosta kolmen päivän possakasta. Piti hankkia sitä törkyä elukoille ja pennuille ja akalle. Ja oma pelto tarvitsi mutaa, kun taas omenapuut… Ja siinä meni aika kotiutuessakin uuteen paikkaan ja ajatellessa, miten sitä nyt ollaan talon vuokralainen, jopa muutakin oikein, kerran; mukavaa oli istuskella naapureissa pakisten, että niin se Aapeli, hyvä mies, oli sanonut antavansa Putkinotkon hänelle … jos… Mutta jäniksiä hän olikin ajellut pois puutarhasta, sen hän oli tehnyt!
Eikä se Muttinen, kun tuli kaupungista keväällä maalle, kaikeksi kesää maata lötköttämään, ollut millänsäkään siitä mudanvedon viivästymisestä. Käkriäinen oikein tarkasteli häntä, mitä se arvelisi, kun puille ja pehkoille tarkoitettu muta oli vielä haudassaan, tuolla alhaalla suoniityllä. Ei, Muttinen työnsi ainoastaan paksua turpaansa hiukan töröön, ja katseli naama pitkällä pehkojaan, joiden olisi hänen mielestään kai ollut pulskasti rehotettava, hehe. Mutta kun Juutas selitteli, että ei ollut vielä joutanut, näin alussa, koska hänen pieni väkensä huusi leipää, niin sanoi Muttinen, ettei se teekään mitään, ja ennättäähän sitä mutaa vedättää nyt kesälläkin. Ja siinä se tunnusti totisen asian, sillä mitäs näille puille ja pehkoille mutaa. Oikein oli Käkriäisen vaimo nauratellut, kuinka hyvä mies se Muttinen oli ollut silloin.
Käkriäinen ei ollut sitten kesälläkään liioin hätäillyt näiden puiden ja marjapensaiden mutaamisesta. Oli täällä uudessa mökissä miehellä muutakin tehtävää. Jos Muttinen olisi sitä vaatinut, olisi hän vastannut, niinkuin ajattelikin, ettei se muta ole sopivaa työntää kesällä pehkon alle, sillä se kuivaa pehkot. Mutta ei Muttinen vaatinutkaan. Mitäs, otti miehiä ja hevosia muualta ja teetti niillä. No, oli hänellä rahaa.
Ja Muttinen teki itsekin ryytimaalla työtä, sitten seuraavana keväänä. Väänsi kiviä, pehnasi pensaiden juurella kynsineen, niinkuin porsas kärsä mullassa. Aivan kuin hänen olisi tarvinnut. Jopa kukkien tähden, ja muiden sellaisten; lystäili, herra…
Mutta Käkriäinen sen sijaan teki töitä, omiaan. Vilkkaasti siinä menikin aika, kun sai nyt järjestellä elantoaan oman mielensä mukaan, availla viljelyksiä ja lyödä kaskeksi niin että romisi. Kyllähän se Muttinen marisi ensin kaskesta, mutta kun selitteli sille, että uutta peltoa avatessa se aina sopii, niin tyytyi; tunnusti, ettei sellaisia asioita ymmärtänyt. Ja jos jokin kaskettu rinne onkin sitten jäänyt viljelemättä, niin tarvitseehan karja heinäalaa.
Hätäpäs täällä oli elää. Maa antoi ihan tuhottomasti perunoita, ja ellei ruista kasvannutkaan koko vuodeksi, niin voi sitä ostaa perunoilla, kuten muutakin mujua. Ja kaloilla. Täällä on omat kalavedet. Entäs kun saattoi antaa hiukan kalupuita täältä metsästä tarvitseville; sitä on puuta täällä mädätäkin… Kyllähän täällä kelpasi. Toista oli siellä kestikievarin mökissä, josta sai vääntää kahdeksankymmentä päivää possakkaa vuodessa.
Ja kuitenkin tuo herra petti Käkriäisen. Petti se!
Sillä sehän oli sanonut silloin, kun se kymmenen vuotta sitten tuli houkuttelemaan Käkriäisen tänne, että hän ehkä antaisi maata Käkriäiselle omaksi, jos… Ja siitä oli Käkriäisen päässä alkanut paisua sellainen ajatus, että se antaisi koko tilan, kun se oli niin hyvä ja hölmö. Ja sitten, että tila olikin hänen…
Tahi ainakin se oli sanonut, että hän saisi hoitaa sitä kuin omaansa. Eikä se alussa tunkeutunutkaan toisen asioihin; pysyi siivosti verangollaan, verkkovivussa, kun tuli kaupungista kesällä tänne maalle; tai missä lienee oleskellut, paahtamassa mahaansa punaiseksi auringonpaisteessa. Talvet sai Käkriäinen elää vielä mainiommassa rauhassa, jos muulloinkin hoidella Putkinotkoa mielensä mukaan. Eikö hän ollut sitä hoidellut? Laajentanut oli peltojaan alussa. Neljänneksen kasvatti hän nyt perunoita enemmän kuin ennen. Oli talvella perunoita, oli niitä maha täyteen, ja huoletta voi köllötellä uunilla tai penkilläkin, sillä Käkriäinen saattaa siepata unen vaikkapa korttelia kapealla rahilla. Ja kuten äsken ajateltu, tulihan toisiakin saatavia, joilla hän osti jauhoja ja sokeria… Kaloilla, ja tukkipuilla: mitä ne täällä metsässä…
Niin meni vuosia.
Mutta sitten alkoi Muttinen, pitkien aikojen päästä eräänä keväänä, nurista, että Putkinotkon raja-aidat olivat rappiolla. Käkriäinen oli laskenut ne kaatumaan ja mätänemään risukasoiksi. Käkriäinen kummastui tästä niin, ettei saanut ensin yhtään sanaa suustaan vastaukseksi. Ja sitten Muttinen nurisi, että Käkriäisen tuvan ikkunat olivat menneet rikki ja paikatut päreillä ja rievuilla, jopa yksi niistä tukittu umpeen oljista kyhätyllä matolla, viime talvena. Millä? Matollako? Aukiko sen sitten olisi pitänyt olla, pakkaselle ja pohjatuulen vingalle? Kyllä Käkriäinen asiansa tiesi… Kelpasivat ne ikkunat hänelle itselleen, jos ei… Entä ne raja-aidat: että Käkriäisen lehmät pääsevät naapurien maille … noista kymmeniä syliä leveistä veräjistä? Niinkuin elukat eivät naapurien mailla saisi sitä laajempaa laidunta. Eikä ole naapurien lehmien tänne tulemista: kyllä Käkriäisen lapset antavat niille kyydin…
Mutta kun se Muttinen pirisi yhä edelleen, ettei Käkriäinen viime vuosina huolinut koota kesällä itselleen edes polttopuita, vaan kaatoi talvella koivikoita, niin lopulta kiehahti Käkriäisen sisu ja hän karjaisi aivan suoraan, että mitä Muttinen tulee pirisemään tänne hänen mökkiinsä. Hän kun ei suvaitse sellaista piristelyä.
Silloin oli Muttinen ällistynyt, hänen silmänsä olivat lentäneet pyöreiksi.
Mutta sitten hän oli lupsahuttanut huuliaan, ja nyökytellyt päätänsä, ilkeästi, ja toistanut: »Vai niin…» Ja oli lökötellyt pois sen näköisenä, että Käkriäinen pelästyi.
Häntä peloitti kauheasti, että mitähän tämä Aapeli silloin tekisi. Mutta ei se tehnyt mitään, varsinkaan, kun Käkriäinen vähän korjaili niitä aitoja, hätäpäissään, muka mieliksi.
Kuitenkin ryhtyi hän sitten saamaan varovasti selville, ihanko se oli totta, ettei se ollutkaan antanut tätä Putkinotkoa hänelle, sopimuksesta huolimatta. Ja silloin Käkriäinen huomasi, ettei se aikonutkaan hänelle sitä antaa.
Miksi ei? Siksi, ettei hän muka ollut täyttänyt siellä toiveita, — hoitanut noita pensaita, kukkia, — tehnyt jos jotakin, mudan vetoa, — mitä lienee aikoinaan vaatinut. Mutaa mokomille, — ja vahtia piti niitä jäniksiltä, isoilta ryssänjäniksiltä. Olisivat kasvut olleet lanttuja, kaaleja; mutta ovat törkyä, punaisia ja sinisiä kukkia; ja nyt, kun omenapuut ovat kuolleet, sellaisia viinimarjapehkoja, etteivät pienetkään voi maistaa heistä, kasvavat mustia räähkänmarjoja.
Ei, Muttinen petti hänet, vaikka Käkriäinen jo oli ajatellut, kuinka hän eläisi täällä mukavasti, jos möisi koko metsän. Ja nyt antoi Muttinen hänelle pitkän nenän!
Tämä petos vimmastutti Käkriäistä. Muttiselle ei hän tosin mahtanut mitään, kun ei tuhmuudessaan ollut vaatinut kirjoja, että tämä tila… Mutta kyllä hän osasi muut temppunsa… Näyttää hänen kukilleen ja muulle törylleen. Vaatiikin häneltä, herra, joutavia… Ilkeää, rikas mies … helpolla rahaa saanut, kirjan kaupalla … imee kuin iiliäinen. Vaikka on iso maha. Eikä ole kakaroita. Käkriäiselle on näitä karttunut… Kahdesti on Luoja viime vuosien aikana kaksosiakin siunannut … sittunut. Mutta Muttinen makaa myöhään, mikäs herroilla; istuu tuolla verangoillaan kirja kädessä, piika siihen passailee. Ja hilaa tänne Käkriäisen kiusaksi kaikenlaisia vieraita, jotka iloittelevat, nauravat. Ihmekös, jos nauravat: holkkivat viinaa varhaisesta aamusta, sehän se miehiä naurattaa, mikäs muu. Ja se sama se soitattaakin heitä, pianoilla, pimputtimilla. Käkriäinen antaa himpun pimputtimille!
Ja armoton on Muttinen Käkriäisen lapsi-raukoillekin; kahdeksan niitä nyt on; niitä pitäisi lykätä kouluun, kengät teetti kerran parille koulua varten, menivät ne kotonakin, nyt ei anna enää kenkiä, rikas ja saita. Mutta kouluun ne pitäisi, etteivät muka ulvoisi täällä kuin sudet, niiden herrasvierasten kuullen. Vaikka yksi heistä, se laulaja Valkki, aina itse vinkuu. Ja mitäpä sanoi Muttinen kerran Käkriäisestä ja hänen akastaan? Että he haisevat kuin ukkosen tappama pirunraato, että heissä on luteita… Olipa vaikka sontiaisia! Että he olisivat voineet suorastaan rikastua täällä, niin helpoilla vaatimuksilla, jos olisivat tahtoneet.
Rikastua! Hän, Käkriäinen, rikastumaan toista rikastuttamalla, hoitaen hänen metsiään, hänen aitojaan.
Ei; siitä petoksesta alkaen, vuodesta, jona hän huomasi, ettei Muttinen anna tilaa hänelle, ei hän ollut laajentanut peltojaankaan yhtään. Eikä ruvennut hoitamaan Muttisen kukkia ja pehkoja. Ei ajelemaan talvipakkasella enää jäniksiä, — no, eihän niillä nyt enää olekaan ollut omenapuita syötävinä; sillä Muttisen kiusaksi antoi Käkriäinen lampaittensa jyrsiä puita entistä enemmän, ja sitten hän keksi niille vielä toisenkin hävityskeinon, kunnes pakkanen ne lopulta tappoi: kun näet Muttinen kerran ryhtyi omenapuitaan lannoittamaan, oli Käkriäinen saanut hänet tekemään sen tuoreella lehmänlannalla, ja siksi uskoi Käkriäinen puiden tulleen matoja täyteen.
Niin, jo muutamia vuosia on Käkriäinen ollut itsepintaisella kiusanteon päällä. Hän ei ole hoitanut Putkinotkoa, ei säästänyt metsää, vaan antanut varkaiden viedä sieltä runsaasti runkoja. Ei ole ollut millänsäkään aitojen korjaamisesta, on väittänyt naapurien karjain niitä särkevän. Peltoja ei hän tosin ole voinut lyödä laimin, sillä muuten ne eivät kasvaisi hänelle viljaa. Mutta mökkiään hän on parannellut juuri sen verran, että siinä lude hyvin talvella tarkenee. Ja kun Muttinen on ärhentänyt eikä Käkriäisellä ole ollut mitään paperille pantua kontrahtia, jonka nojalla häntä ei saisi täältä pois, ja koska hänen kuitenkin mainiosti kannattaa elää täällä, niin hän on ollut antavinaan myöten, luvannut ruveta Putkinotkoa hartaasti vaalimaan … kunhan tässä lapsilaumalta kerkiää. Mutta siinä salassa hän on pitänyt taitavasti puoltaan tuota porhoa ja rikasta Muttista vastaan; hän on käynyt kylillä töissä saunanuuneja kutomassa, saadakseen leipää; ja lopulta hän keksi ruveta keittämään viinaa. Ettei jo aikaisemmin moista huomannut! Silloin ei hänen olisi tarvinnut välittää mitään näistä pelloistakaan. Mikäpä täällä olisi ollut keittäessä? Yksinään on saanut olla. Ja on siitä lähtenytkin taskuun, täällä hyödyttyjen muiden säästöjen lisäksi, niin että on passannut elää muhkeasti, kiusallakin, jopa pistää pankkiin, tuskanpäivien varalle.
Sillä tavalla Muttinen narrasi Käkriäisen; olisi houkutellut hänet sonnittamaan puitaan, pehkojaan ja kukkiaan, joita Käkriäinen vihaa. Mokomia pimentoja talon lähistöllä! Nyt hankki tuohon omenapuiden paikalle ruusujakin; sellaiseen länttäsi sen mokoman rahaa! Hyvä, ettei Käkriäinen tullutkaan niitä alusta hoitaneeksi. Niin, hän vihaa noita kaunistuksia, niinkuin … koko herra Muttisen ilmaa. Kun Muttinen oleksii huvilassaan, sanoo Käkriäinen lapsukaisilleen: »Kas niin, lapset ovat kesällä iloisia, huudelkaapa vain että: huih.» Ja hän on mennyt huvilaan Muttisen puheille silloin, kun siellä on oikein herrasvieraita, kaikkein pahimmissa ryysyissään, vaikka onhan hänellä nykyään oikeita ryysyjä, ja haisee siellä oikein, kukkien joukkoon. Ja veipä hän sinne kerran tulitikkulaatikossa elukoitakin, kainalonsa alta kouraistuja.
Mutta nyt … kukas luuli, että siitä vastarinnasta olisi sellainen seuraus! Mitenkäs pitikin käydä.
Muttinen vaati häntä äskettäin allekirjoittamaan kontrahtia. Sen kuultuaan Käkriäinen ensin katosi: hän piileskeli viikon metsissä ja kylillä; mutta täytyipä hänen viimein ilmestyä takaisin kotiinsa. Ja silloin olivat siellä yhä ne todistajat … niitä herraskaisia. Muttinen kutsui hänet luokseen ja luki ääneen ehdot.
Hiisi sellaisiin sitoutumaan, ajatteli Käkriäinen alussa. Kovathan ne tosin eivät olleet; olivatpa yhtä lauhkeat kuin entisetkin, ne suullisesti sovitut; mutta näissä olivat määräykset puutarhan vaalimisesta ja tämän kiviaidan teosta ynnä metsän ja mökin hoidosta sekä muusta aivan selvinä ja tarkkoina parakraahveina. Jopa viinanpoltostakin, sellainen, ettei Käkriäinen saisi tehdä sitä muuten kuin Muttisen tietämättä. Mitähän se sillä tarkoitti? Ja lopuksi paperin hännässä sitoumus, että Käkriäisen on lähdettävä matkaansa talosta sen vuoden jälkeisenä Maariana, jolloin hän ei niitä ehtojaan rikulleen täytä.
Niin kovat olivat ehdot. Mutta mikäs puoli Käkriäisellä oli: ehdot olivat hyvät … siihen nähden, mitä ne saattaisivat olla kaikkialla muualla. Ja olisihan Käkriäinen saanut jäniksen passit, ellei olisi suostunut, vahvistanut pismaa puumerkillään, sillä hän ei osaa yhtään kirjoittaa eikä mokomasta välitäkään. Ja lopuksi varoitti Muttinen vielä todistajain kuullen, että lähtö tästä Käkriäiselle tulee, ellei hän muista varsinkin sitä pykälää viinanpoltosta. Ja nauroi päälle, se piru.
Sellainen piru on tuo Muttinen. Ja siksi pitäisi Käkriäisen rustata tätä kiviaitaa, näiden puiden ja pehkojen ympärille, joita hän on koettanut konsteillakin juurittaa pois. Joutavia silmänrumennuksia! Vaikk'ei ole saanut muuta kuin matoja omenapuihin.
Ihanko se Muttinen tosissaan tällaisen pahan?…
Sitä mietiskelee Käkriäinen siellä puutarhan alareunassa, katsellen kiviä, joihin hänen tulisi käydä käsiksi. Ja yht'äkkiä hän pelästyy. Ikkuna huvilassa narahtaa ja lentää auki; mutta ehkäpä siellä olikin joku niitä herrasvieraita, häijyjä todistajia? Ei, Muttinen itse se olikin, hän se sieltä nyt ilmestyy punaisessa paidassaan parvekkeelle, koivujen väliin, pitkässä akanpaidassaan. Piruako se näin aikaiseen? vilahtaa Käkriäisen päässä. Makaisi, Muttinen; niin hän tekisi, Käkriäinen, jos olisi Muttinen, rikas mies; ja tavallisesti hän makaakin, tai istuu keinustuolissaan, — ihan kuin Käkriäinen istuisi… Käkriäinen on hyvin säikähtänyt, niin hän on siinä vielä torkkunut mietteissään, seisoskellut aitaa rustaamassa. Ja hän arastuu yhä enemmän, kun Aapeli tulee aivan kaiteen viereen ja katselee sinne, juuri häneen … niin totisena, turpein ja tuimin silmäluomin. Käkriäinen muistaa kontrahdin, hänelle tulee touhu, hän kääntyy sinne, kääntyy tänne, katselee kivenmöhkäleitä, ottaakseen niitä syliinsä. Mutta samassa liikkuu hänen aivoissaan kuitenkin ajatus: oikeinkohan se sittenkin tarkoittaa totta, eiköhän miestä saattaisi jotenkuten lepyttää, lauhduttaa? Ettei se vaatisi kontrahtia näin kivenkovaan. Esimerkiksi … naurattamalla häntä hiukan … se kun on niin lauhka mies. Siksi tempaa Käkriäinen nyt puoleksi kiukuissaan ja puoleksi pelästyneenä maasta koholle niin tavattoman ison kiven, että se tuskin mahtuu syliin, ja nostaa sen, — sillä hän on väkevä kuin peikko, — päänsä päälle, pitelee siinä sitä pitkän aikaa ja tirkistää kiven alta Muttiseen ja nauraa, rohkaisevalla äänellä:
»Hähhäh.»
Mutta Muttinen ei myhähdäkään, hän kääntyy selin ja menee sisään.
Totta se tarkoittaa, kiviaita tähän täytyy tehdä, ensinnäkin. Ja sen hän tekee, Käkriäinen. Korkea ja suora siitä tuleekin. Sillä … herra on koira … kontrahti … eikä tämä ole pahimpia.