PIKKU LIISA
eli romantiikan prinsessa.
On lempeä kevätkesäinen päivä, taivas kuultaa sinisenä pilvien lomasta; ne väikkyvät pehmeinä ja valkoisina.
Hedelmättömän kankaan hietaiselle tielle, jota runoniekka ja säveltäjä Falk kävelee, näkyy tuolta jo pieni, tumma kukkula; sitä kohti hän on menossa. Pian pilkottaa sitten kukkulalta mustanpunertava pikku talo, vanhain petäjien keskeltä; niiden jykevät oksat kellertävät, ja tuuheissa havuissa suhisee tuuli surumielisesti.
Se rakennus on entinen herraspaikka; viimeksi asui siinä erään vähäpätöisyyteen joutuneen ylimyssuvun kaksi naimatonta naista, jotka muutama vuosi sitten kuolivat.
Tuollaisten rakennusten lähistöllä kuljeksii haaveileva Lauri Falk mielellään, hän, romantiikan merkeissä keskellä hienostuksesta köyhää aikaa kasvanut talonpojan poika.
Nykyään hän kaipaa ylimyksellisten muistojen ilmaa kipeämminkin kuin ennen. On vuoden 1918 kesä; edellisenä talvena nousi osa Suomen rahvasta Venäjän ärsyttämänä kapinaan porvarillista luokkaa vastaan, joka pyrki vapauttamaan maansa Venäjästä … kapinalliset tappoivat sivistyneempiä, kiduttaen, silmät puhkoen, elävältä haudaten; he polttivat kartanoita, hävittivät taideteoksia.
Lauri Falk, joka on pelastunut, ei ole voinut tätä käsittää; hän oli tottunut kuvittelemaan kansaansa sen romanttisen käsityksen mukaiseksi, minkä Runeberg ja Topelius siitä loivat; eikä hän ollut seurustellut rahvaan kanssa muulloin kuin kesän lyhyinä päivinä, ja silloinkin pelkästään juhlahetkinä, jolloin hän näki sen suloisen viinilasinsa lävitse. Ei hän ollut ajatellut yhteiskunnan epäkohtia eikä keksinyt tässä raakuuksien tulvassa myöskään yleismaailmallisia aatevirtauksia, jotka sitä selittivät.
Näin ollen teki kaikki tämä hänet lopulta ainoastaan entistäänkin suljetummaksi ja taipuvammaksi ainaisiin romanttisiin unelmiinsa. Nytkin hän on oikeastaan menossa ostamaan tuosta pienestä talosta, siinä asuvalta loisakalta, kananmunia, Muttisen pöytään, jossa hän kesävieraana syö. Talo on nykyään erään tukkiyhtiön; mutta sellaisia ei Lauri Falk ajattele, kun hän pysähtyy kukkulan rinteellä. Siinä hän katselee vanhojen petäjien keltaisia oksia, ja sitten tuolta näkyvää rakennuksen somasti sammaltunutta kiviaitaa, ja särkynyttä säleporttia siinä, ja portin takana kasvavaa lyhyttä syreenikäytävää, jossa versoo metsittyneiden oksien seassa vielä muutamia tuoreitakin vesoja: niiden latvassa nuokkuu heikkoja, sinertäviä kukkaterttuja. Käytävän oikealla puolella tietää Falk olevan ruusupensaita, joihin sitten kesällä tulee kukkia, niin kauniita kuin karu seutu täällä sallii; ja vasemmalla jälleen on spireoita, ja kirsikkapuita, alhaalta lehdettömiä ja kuivuneita, mutta ylimmissä latvoissa hohtaa jokunen hieno kukka, kuin outo tähti tämän taivaan kalpeassa sinessä, keinuen lempeässä tuulessa ja kylpien päivänpaisteessa.
Lauri Falk ajattelee: Täällä on edes syreeneitä ja spireoita, jopa on koeteltu viljellä ruusujakin. Milloin on vielä Suomen talonpoika koristanut asuntonsa ympäristöä tarpeettomilla tai vähän hyödyttävillä puilla ja kukkapensailla?
Hän kuvittelee nyt, kuinka rakennus oli ennen muka sisustettu aistikkaasti; kuinka siellä muka luettiin kirjoja, myöskin runoutta, luulee hän; — nykyaika ei hänestä ole niin herkkä sellaiselle kuin mennyt; — kuinka siellä soi hillitysti vanhanaikainen soittokone; ja ne neidit istuivat siellä rokokoo-leningeissään, nuo pikku huvilan hengettäret. Niin, siellä oli hänen mielestään runollisuutta, haavetta ja tunnelmaa, kaikkea, joka oli hieman irrallaan maasta.
Näissä mietteissä Falk menee pienen, nurmisen pihan poikki; sen yhdessä kulmassa kasvaa suuri lehmus; hän tulee siroilla kaari-ikkunoilla varustettuun kuistiin, aukaisee eteisestä vasemmalle johtavaa ovea ja vilkaisee siitä sisälle, väkeä etsien. Eipä ollut kamarissa ketään: ainoastaan rääsykasa näkyi huonekaluttoman kamarin lattialla, kartanon loisväen makuupaikka. Sitten hän menee ummehtuneeseen keittiöön. Ja sen takaa, pienestä salista, kuuluukin nyt liikettä.
Nyt tulee kai häntä vastaan haaveiltu hengetär, sillä kun hän raottaa hiljaa salin ovea, niin kas, loiseukon tytär, pikku Liisa, se kääntyy sisällä nopeasti tulijaa kohti, ikkunapöydän äärestä, jossa hän askaroi silitysrauta kädessä, punaista esiliinaa oikomassa. Ja pikku Liisa, — ei niin pieni ikänsä kuin kokonsa puolesta, — rientää ovelle herra Falkia vastaan, antaa hänelle kättä ja rientää nopeasti puhumaan:
»Kah, tekö sitä … käykää peremmälle; kah, kun ryykkyyraudankin tuohon unohdin, olinpa vörkkelini polttaa, no, eihän se vielä. No, tulkaa peremmälle, tänne…»
Ja Liisa lyykistää sievästi ja menee Laurin edellä selin, viitaten vierasta tulemaan peremmälle. Liisa on pyöreä ja lihava, mutta hänen kasvonsa ovat väriltään kelmeät; vartalonsa on kierokin; ainoastaan harmaat silmät ovat suuret, viattomat ja kauniit. Hän jatkaa anteeksi pyydellen:
»Sohvallehan tuohon teidän pitäisi; mutta sattuivatkin nuo vaatteet pesuun ja siihen; mutta tulkaahan nyt tänne, on täällä meillä karmastuoli. — Ei, äiti ei ole kotona, lähti kaupungissa käymään, mutta odottakaahan, odottakaa, eihän ole kiire. Istukaa nyt…»
Ja samassa lennättää Liisa rautansa pöydältä hellalle, — entisessä herrassalissa on näet suuri, punainen tiilihella, — ja alkaa siellä hääriskellä käsi kahvipannun sangassa, ja juttelee:
»Eihän mitä, jopahan tästä nyt puuhaa; onhan herralla aikaa, äiti kyllä tulee. — Ja kun en ennätä olla seurana, on minulla noita postikortteja, kauniita, katselkaa noita, ensimmäiseen hätään…»
Innoissaan Liisa kantaa Falkin eteen pahvirasiallisen kuvapostikortteja; niissä on toistensa sylissä istuvia ja hyväileviä pareja, noissa värjätyissä valokuvissa. Pikku Liisa naurahtaa onnellisena ja viattomasti:
»Sulhasilta! — Ja on minulla kirjekin… Sulhaselta. Täällä se on, seinän raossa, odottakaa, kun minä annan, lukekaa. Mikäs siinä, lukekaa!»
Liisa levittää Falkin eteen jonkinlaisilla variksenvarpailla kyhätyn kirjeen, likautuneen paperiarkin; ei auta muu kuin silmäillä sitä.
»Rakastettuni, nyt otan minä kynän käteeni», jne. »Oli sytämmeni pakahtua, kun erosin Teistä, suloinen olitte kuin narisissin kukka. Minä olen rehellinen kansanmies ja sotamies», jne.
Liisa selittää:
»Ja se tulee kohta tänne käymään, tämä sulhanen. Tämä on varvilainen, on sotamiehenä, siellä sodassa … se entinen olikin sellainen kiertävä, rautatiesakkia. Eikä se tämä petä…»
Falk katsoo häneen ihmetellen, sillä pikku Liisa ei ole hänestä aivan narsissin kukka: hänen suunsa on kovin vino, melkein pystyssä, ja huulet nykerön nenän alla pöhöttyneet ikäänkuin jostakin taudista.
Yht'äkkiä puhkeavatkin Liisan silmistä, kun hän seisoo siinä hellan kulmalla kahvin kuumetessa, suuret kyynelet. Hänen päänsä kallistuu surullisesti, ja huulet alkavat vavista; hän jatkaa hiljaa ja vaikeroivalla äänellä, silmäten Falkiin rukoilevasti:
»Minulla se oli näet tässä jo poikakin … kuoli toki, mihinkäs se olisi joutunut, kun se rautatiesälli jätti. — Mutta tämä ei jätä, sitten sitä ruvetaan, aiotaan … tämä on niiden oikeain puolella, mutta niin sanoi, että jos eivät sodasta palkkaa anna, niin kansan puolelle menee, punaisten. Kyllä hän osaa rahaa hankkia! Enkähän minäkään niin huono. Vaikka linnassa olen istunut; ei se minun syyni ole ollut. Katsokaa itse, tässä on linnan tirehtöörin todistus … että minulla on ollut hyvä käytös.»
Liisa tuo Falkille vankilasta annetun todistuksen. Ja selittää:
»Ei se minun vikani, se varkaus. Hän se, rautatieläinen, kertoi, että siinä talossa oli niin kauniita vaatteita, ja itse hän ne meni ikkunasta ottamaan. Ja minä sitten panin päälleni… Ja lopulta tahtoi kaikki minun syykseni… Salaamisesta minut linnaan. — Ja siellä sitten halvaus … näin veti suunkin vinoon… Hyvä, että Jumala sen pienen otti. Niin surin, että tuli halvaus. — Mutta nyt … katsokaapas, tällainen — minulla on kesähattukin, kun sulhanen tulee. Minä aion värjätä sen vaaleanpunaiseksi, vaikka sanoohan äiti, että mitä sitä värjäilet, ampuvat porvarit, kun punaista… Mutta minkähänlainen tuo olisi toisenvärisenä, herra Valkki? Olisikohan muoti punainen näissä hiihtohatuissa…?»
Kahvi on valmistunut, Liisa kaataa sitä yhteen kuppiin, ei itselleen; hän kursailee, on kohtelias:
»Mutta juodaanpas nyt, mitäs tuosta, ennätänhän minä sittenkin. Sillä minulla on kirjoja, minä näytän ne teille heti, iso läjä kirjoja, antoi se rautatieläinen, ja itse olen ostanut jonkin.»
Pikku Liisa tuo pöydän kulmalle viidenkymmenen pennin kirjoja, niiden kansissa on kauniita kuvia, ruusuja, naisia. Ne kirjat ovat »Lemmenjuoma», »Sininen lilja», »Kolmasti syntynyt» jne.
»Ja tämä on Titanikin haaksirikko», sanoo Liisa. »Voi, kun siinä on muuan Anttila-niminen mies, pelastui ihmeen kaupalla; ja siitä kun tuli miljonääri, oli saanut laivan pohjasta rahaa, mitä lienee. Paljon se sai, köyhän tytön nai, se Anttila; kun tulee sulhanen nyt tänne, minulla on aitta, valmiiksi siistitty, — siellä on linnunpesä, mennäänkö sitä katsomaan? Se on siellä sisällä, sen voi ottaa käteensä, eikä emälintu sitä hylkää. — Mutta kah: nythän äiti jo tulikin kaupungista», keskeytti Liisa yht'äkkiä vilkaisten ulos kuusiruutuisesta ikkunasta, jonka laudalla kukki köyhänilo ja josta näkyi metsikön lomitse kaista Saimaata, tummansinistä, tuulista ja surumielistä.
Eteisen lahonnut permanto kolisikin; ja kun loiseukko, kuiva ja ruskea, pistäysi nyytti kädessä sisään, sanoi Liisa:
»Minä olen näytellyt täällä kortteja, pitänyt selskaapia…»
»Sinä»… vastasi muori Liisalle puolittain vihaisesti, samalla kuin kätteli Falkia. »Kirjoinesi … joutaisivat … kaikki taas jutellut varmaankin … itsekin narrattava. — On, kyllähän niitä on munia, taitaahan niitä kaksi ja puoli paria … saahan nuo, kun maksaa. Menehän, tyttö, tuolta kyökistä hakemaan…»
Pikku Liisa tulee piankin takaisin. Mutta nyt hän kantaa munien lisäksi suurta vihkoa syreenin terttuja, ja angervopensaiden valkeita kukkia, ja sanoo Falkille:
»Minä toin teille kukkia … ei mitään, on niitä siellä, täällä on paljon kukkia kesällä, herrasväkien… Mutta tulkaa, tulkaa meille juhannuksena. Täällä on sellainen pyöreä lehtimaja syreeneistä, ryökkinät siinä ennen istuivat, kahvia joivat, mennäänkö sinne? Nyt jos mentäisiin? Se on niin ympyriäinen kuin mikä linnunpesä. Mutta juhannuksena tulkaa, ihan varmaan, silloin on täällä sulhaseni, jonka kanssa minä istun silloin siellä. Tulkaa, olkaa hyvä … selskaapia, herra Valkki.»