MUTTISEN AAPELI SODASSA
eli lapsettoman Mannun kosto.
Savossa Varkauden tehtaalla vuonna 1918. Talvinen yö. Seuraava päivä on helmikuun 21:s.
Kiväärit räiskävät ja kuularuiskut ratisevat silloin tällöin pimeydessä. Osasto Suomen vastamuodostettua ja vielä vapaaehtoista armeijaa piirittää tehdasta, jossa on parituhatta suomalaista sosialistia, kapinassa omaa hallitustaan vastaan, täällä niinkuin monilla muillakin seuduilla, — Venäjällä kuohuvien yleismaailmallisten aatteiden kiihottamina ja Suomessa vielä juonittelevien venäläisten aseistamina nujertamaan niitä kansalaisiaan, jotka tahtovat vapauttaa pienen maansa venäläisistä.
Pohjaton pimeys. Ainoastaan joskus kohoavat taivaalle salaperäisinä valonheittäjien säteet tuolta sahalta päin, sillä piiritetyillä on tehtaan telakalta otettuja laivojen valonheittäjiä, — sen matalan mäen takaa, jonka toisella puolella ystävämme Muttinen makaa hangessa. Ei kuitenkaan rintamaketjussa, vaan jätettynä varaväkeen, vartiostoon rautatielinjan vierelle.
Valonheittäjien häikäisy osuu kauempana notkelmien aukoista rataan, saattaen kiskot heikosti kiiltämään ja paljastaen paikoin vartijoitakin, joita seisoo aina lyhyen välimatkan päässä.
He seisovat, vaikka ovat lähempänä vaaraa kuin Muttinen, joka makaa. Ja pelkää.
Ja hän ajattelee, ajattelee.
Hänen takanaan kunnaalla on talo, sinne on tuotu haavoittuneita, sillä jo eilen on tällä kertaa taisteltu, ja punaiset, — ne ovat lyöneet hyökkääjät takaisin jäälohkareista ja laivanrakennuslevyistä tehtyjen patteriensa suojasta. Muttinen ajattelee: Mitä, jos he voittavat? Jos eivät tottele tykkejäkään? Vaan ryntäävät kimppuun, nuo punaiset paholaiset. Saavat kiinni hänet, raatelevat, puhkaisevat vatsan, leikkaavat korvat, kaivelevat silmät päästä, niinkuin ne toisaalla maassa kuuluvat tehneen.
Mutta pakoon ei voi lähteä; täytyy olla tässä, asian puolesta.
Tumman talon kulmalla kasvaa muutamia ikivanhoja kuusia, jotka näyttävät valon joskus niihin sattuessa Muttisesta aavemaisilta. Sitten ne jälleen pimenevät.
Yötuuli puhaltaa välistä, ja kuusissa käy silloin huokaus, joka tuntuu Muttisesta milloin surunvoittoiselta, milloin niin synkältä, kuin se uhkaisi jollakin hirveällä, — haastaisi ikäänkuin jostakin kostosta; ainoastaan joskus soi tuuli hiukan iloisemmasti, riippuen Muttisen omista mielialoista.
Mistä tuo iloinen vivahdus? Siitäkö toivosta, joka pilkahtaa Muttisessa, että Suomi saadaan viimeinkin vapaaksi? Monet etelämpänä ja lännessä käydyt taistelut, joissa maan kansallinen, enimmäkseen talonpojista koottu armeija on torjunut venäläisten sotaväen ja suomalaisten punaisten raivoisat ryntäykset, lupaavat onnea.
Mutta kuinka pitkäksi aikaa? kysyy Muttinen itseltään ja katselee mietteissään korkeuteen, syvään korville vedetyn reuhkalakin alta.
»Pieni Suomi … ryssiä jää vielä kuusi-, seitsemänkymmentä miljoonaa… Tulevat uudestaan … kuitenkin», mutisee Muttinen. »Äh, nuo sotakiväärit…»
Taas räiskähti laukauksia metsän pimeydestä, piiritysketjusta varmaankin. Muttinen keskeyttää mutinansa, hän painaa päänsä hankeen, ja sitten hän kohottaa hiukan lakkiaan, että kuulisi, viuhahtaako harhalaukaus korvissa.
»Entä sitten, kun ne tulevat, ryssät? Silloin nämä hullut, joita vastaan nyt otellaan, menevät russakkain puolelle… Sillä vapaus, millä hinnalla se saadaankin? Verellä… Veljesverellä. Miten, miten tällaisesta voi koskaan tulla pysyvää rauhaa? Ja kuinka voi ihmisen kallo ymmärtää tämän veljesten raivon toisiaan vastaan?»
Ei, Aapeli ei ymmärrä…
Lieneekö se muista niin selvää?… Innolla he tappelevat, kahistavat. Mutta hän … hm … pelkuri. No, seisoopa hän edes viimein tässä… Tai ei, makaa maha lumessa, häntäväessä. Ja varustettuna haulikolla, niin ruostuneella, ettei hän ensin saanut patruunaa työnnetyksi sen torveen.
Mitä tällaisella, jos ne punaiset, perkeleet … hänen kimppuunsa?
Vähälukuiset oikeat kiväärit tarvittiin tuolla ketjussa…
Ja mitäpä hän paremmallakaan, — hän, joka ei ole ampunut eläessään muuta kuin yhden ainoan palokärjen, pienenä poika-parkana… Ei ole hennonut, ei, ei ole viitsinyt.
Kiväärit taas räsähtävät.
Jos hän, Aapeli Muttinen, kuolisi täällä! Hän, jonka asiat ovat niin hyvin, joka on rikas. Tällä tavalla! Hän, jolla olisi niin mukava olla…
Ja oh, tuskaa!
Muttinen pörhistää korviaan, hän vetää alas paitsi lakkinsa reuhkoja myöskin kamelinkarvaisen villapaitansa paksun kauluksen, joka kietoo pussina hänen lyhyttä kaulaansa, sillä nyt hän on kuulevinaan jotakin. Vingahtiko lähistöllä kuula? Suuren kuusen oksa rasahtaa, jotakin tipahtaa maahan: varmaankin harhalaukaus. Tai vaaniiko häntä joku? Muttinen liikahduttaa isoihin huopatöppösiin työnnettyjä jalkojaan kuin paetakseen; mutta ei, täytyy tässä olla. Murhamiehiä vastaan, sillä nuokin piiritetyt ovat tappaneet paljon täällä maaseudulla.
Hiljaisesta yöstä kuuluu etempää yksityisiä, epäselviä huudahduksia, omituisen kolealla äänellä: päällikön komennuksia; ja vielä kauempaa jokin säe marseljeesia, kehittymättömällä kurkulla laulettuna, sävelessä haikea, epätoivoinen sointu.
Miksi tämä veljessota?
Edellisenä kesänä siitä oli ollut hajua, joskaan moni ei luullut sen ennustavan tällaista. Maassa kallis aika… Europan sodan tuomisina tullut, kirotun. Miksi pitääkin kansojen keskenään tapella, katistaa? Kansojen? Nekö sitä tahtovat… Kyntömiehet, turpeenpuskijat, tehtaiden kampien vääntäjät?… Edes pienet porvaritkaan? Ei, vaan suuret porhot … liikkeet, jotka kilpailevat toistensa kanssa eri maissa. Ja siitä kokonaisten kansakuntien kilpailu … pakko tappaa toisiaan … pässien. Ja nyt tässä, — kuinka pitikin tähän joutua? Tätä ajatellessa tulee höperöksi…
Se kallis aika täällä, näillä Suomen kasvamattomilla kankailla… Isoilla tiloilla siellä muualla, Lounais-Suomessa, maurusi työväki yhä lisää palkkaa. Omistajat … hm, enimmäkseen ruotsalaisia, eri rotua, joka ei tunne suomalaista sielua, ei sen raivokasta vihaa ja kostonvimmaa … eivät tahdo lisätä. Vaikk'ei Muttinen ainakaan ole koko suuren kansojen sodan telmäessä tavannut täällä yhtään tilallista, pientäkään, joka ei olisi kehunut, että tämä sota, se on maanviljelijälle kulta-aikaa Ja sitten tulivat lakot… Niitä nuo tilalliset sanoivat isänmaalle ylen vaarallisiksi… Oh, eivätkö he olisi voineet — uhrautua, maksaen yli varojenkin, jos tätä isänmaatansa rakastivat? No, ei kai se yksinään niiden porhojen vika. Tehtaillakaan ei työtä, ei muuta raaka-ainetta kuin työläiset. Niissäkin lakkoja… Turkkilainen tätä ymmärtäköön, suuri on asia. — Ja lakoista ensin asekahakkoihin: työväki tarttuu ryssien tyrkyttämiin kivääreihin, — toinen puoli kansaa uhkaa Saksasta hankittavilla. Ja yhä leviää sellainen kytö… Alkaa rosvoilu, jota Muttinen oli ensin ainoastaan ällistellyt, ja nauranutkin. Siellä Turussahan oli tuo punainen kaarti, jollaisia perustettiin joka nurkkaan maassa, hitto tiesi mitä varten: sitä ei Muttinen silloin käsittänyt, — ryöstellyt hienoja hattuja tyttöheilakkainsa päähän ja rannerenkaita heidän käsiinsä, kelloja omaan taskuunsa, ynnä hännystakkeja ja kiiltäviä korsteenihattuja koristeikseen, ulvoen kuolevansa nälkään. Ja Muttisen ällistys muuttui kummastukseksi ja kauhuksi, kun nuo näpistelijät häpäisivät varakkaampien asuntojakin, liaten mattoja, repien tauluja, jopa heitä itseään murhaten. Tällainenko oli Suomen työmies? Ei aivan; näitä arveli Muttinen tekevän niiden irtolaisten, joita ryssät olivat sodan ajan keränneet patteritöihinsä, — turkkilaisinta osaa kansasta, kelpaamatonta elämään omilla seuduillaan. Nepä ne aloittivat riehumisen, johon sitten työväen lehdet yllyttivät toisiakin, väittäen luihusti, että Venäjää vastaan aseistautuva porvaristo valmisteleiksen tappamaan nälkäistä työväkeä, — lahtaamaan kivääreillä niinkuin sikoja. Ja se työväki oli niin alkeellinen, että uskoi tätä! Siinä määrin mikäli se ei liene halunnut ainoastaan tekosyytä voidakseen itse aseistautua vääntämään maata ihanteittensa mukaiseksi. Eikö liene enimmäkseen vain totellut päälliköitään … joiksi tulivat piankin villiytyneen rahvaan linnoista irti päästämät metsärosvot ja vorot, miesmurhaajat. Näiden johdolla nuuskittiin rikkaiden ruokia, rusinoita … sekä ennen kaikkea heidän asekätköjään. Ja tehtiin murhia…
Ja nyt paraikaa kulkee tuo työväkemme irtolaisten ja rosvojen kanssa kiväärit olalla rintamaan. Tuhansittain on sitä kaatunut parina viikkona Vilppulassa, Antreassa, Mouhussa… Kaatuen omien kansalaistensa kuulista, joita vastaan se ryntää kuin päätön. Polttaa valtaamillaan paikoilla kylät ja karjat, kiduttaa ihmisiä, varakkaita ja köyhiä, elleivät yhdy heidän kanssaan polttamaan ja tappamaan… Niin, halkaisevat vatsat, — Muttisen pallea, jota raskas patruunavyö painaa, vapisee, kun hän ajattelee noita ilkeitä venäläisten kiväärien vartaita… Kirveellä hakkaavat poikki sormet, halkosahoilla jyrsivät käsivarret. Vetelevät lihat reisistä, hautaavat elävältä.
Helpointa olisi olla sen, joka ei tätä ajattele. Mutta lieneeköhän niitä montakaan.
»Tämäkö, tämäkö on Runebergin kansaa, Topeliuksen kansaa?» mutisee Muttinen. Hän, joka oli rahvaan lapsi ja ollut tekemisissä sen kanssa, oli kyllä aina hymähtänyt niille kuvitteluille kansasta… Pitänyt niitä romanttisina, hyvältä osalta… Ja aavistellut niitä ehkä vaarallisiksikin. Mutta nyt, kun ne kuvittelut näyttivät koko valheensa … kun hänenkin olisi tullut olla valmiina odottamaan yhtä ja toista kansansa suurelta metsäläisainekselta, hän ällistyi, kuinka ihannoitu hänenkin käsityksensä oli vielä ollut. Kukapa tätä olisi aavistanut? Muuten kai olisi toisella puolen jo tiedetty varustautua paremmin kuin haulikoilla, joita nyt maansa ensimmäisillä puolustajilla oli käytettävinään. Näinkö typerää, kateellista ja salavihkaista oli osa Runebergin kansaa?
Ja oliko se niin kehnoa, ettei sitä enää kannattanut edes koettaa ymmärtää? Ei, Muttinen ei voinut olla sitä tekemättä, ei tappaa sokeasti, ajattelematta mitään.
Hän oli sitä ajatellut, ajatellut. Oli kummastellut ja pelännytkin, kun tehdas- ja irtolaisväki toista kuukautta sitten oli houkutellut maassa raivoavan venäläisen sotaväen ryöstöretkille hänen kaupunkiinsa. Silloin Muttinen piileskeli. Hän vapisi, että pian hänenkin talonsa katosta tuli tupruaisi. Ja hän mietti, minne kyyristyä, perunakuoppaanko vai hankeen. Mutta kun kaupungin pieni porvarikaarti sai jyrkällä käytöksellä vaaran vältetyksi, niin kelpasi Muttisen myhäillä; hän tarjosi Bongmanille, urhoista uljaimmalle, oikeaa vanhaa malaga-viiniä, pyöritteli silmiään, joihin tulivat vedet, ja sanoi:
»Sinä olet kunnon mies… Hyvä mies… Olet patriootti.»
Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä. Sillä kun tammikuussa alkoi tämä varsinainen peijakas, oikea sota, ja nuorta väkeä ryntäsi kaupungista ja sen ympäristöstä kilvan Karjalan rintamalle, silloin juoksi Bongman taas Muttisen luokse. Hänellä oli kädessä vanha berdaanikivääri, rinnassa Suomen vaakuna, hänen tukkansa huiskahteli innosta, hänellä oli eväsreppu selässä ja pitkät pieksut jalassa. Ja hän huudahti:
»Tule nyt, mainiota!»
Aapeli istui paraikaa ruokasalissaan, paitahihasillaan, annos riisipuuroa edessä.
»Häh?» kysyi hän.
»Ryssät työntävät punaisten avulla Karjalaan laumoja. Tie pohjoiseen voi mennä tukkoon…»
Muttinen alkoi hädissään hokea, kuinka hän sitten pääsisikään täältä pois… Norjaan, Ruotsiin … sitä hän oli suunnitellut…
»Mitä?» kysyi toinen. »Minä komennan sinua sotaan.»
»Sotaan?»
Muttinen oli pudota leveälle takalistolleen… Ja hän selitti, ettei hän ollut koskaan ampunut muuta kuin yhden palokärjen…
»Palokärjen… Mainiota, punapäinen oli sekin…»
»Punapäinen, häh? Mutta … nämä lasisilmät…»
»Ota kahdet…»
Muttinen sanoi, että kyllä hän sitten… Ja on niin vaikeaa, ei jaksa käsittää.
Bongman ei raivonnut tällä kertaa: hän naurahti, ja lähti.
Mutta Muttinen sulkeutui taloonsa. Ei ennättänyt hommautua edes intendentuuriin, kuten Tommola, hyvä järjestävä kyky. Ja olisihan sielläkin saattanut käydä kamalasti, jos nuo hirveät punakaartilaiset pääsisivät kaupunkiin. Siksi ei Muttinen liikkunut kaduilla missään, vaan painautui emännöitsijänsä pimeään vaatekonttoriin, pyyteli häntä sanomaan, jos joku tulisi tiedustamaan häntä, että hän oli nyt matkoilla. Sinne hän varusti itselleen telttasängyn, sellaisen kuin on hyvissä sotaleireissä, polsterilla pehmitetyn, jolla hän köllötteli puolittain valmiiseen asuun pukeutuneena, luumuputinkia ja yhtä ja toista muuta hyvää muonituksenaan: sitä sopi lusikoida siellä pimeässä, seinällä riippuvien hameiden alla, silmissä vedet. Ja miettiä, miettiä. Että hänet, joka ei ollut koskaan ampunut muuta kuin kerran punapäistä palokärkeä, tahdottiin … eikö tätä riitaa olisi muuten saatu sovitetuksi? Jos olisi ollut hallitus älykäs … kuin Saksassa, sellainen, joka olisi järjestänyt elintarveasiat niin, etteivät gulassit olisi saaneet keinotella maasta pois syömistä ja siten yllyttää nälkäisiä raivoon. Mutta jos gulasseja olisi ahdisteltu, niin olisi hänkin, Muttinen, jäänyt vähemmälle sokerille! Niin, mutta punaisethan tahtoivat muutakin hyvää… Tehtaat kruunulle. No, mitäpä siitä? Miksi on harvain tehtaanpamppujen saatava työntää lakkariinsa koko mahdoton voitto? Miks'ei osuutta työmiehille, — niinkuin osuuskaupoissakin, tai valtiolle? Ovathan nuo rautatietkin kruunun, mistä syystä eivät muutkin liikkeet tämän yhteiskunnan? No, ne vaativat valtiolle maat, jopa huvilatkin, venäläisten bolsevikkien tapaan, — ja Aapelilla on itsellään maatila ja kaupunkitalo. Ei, hullutusta tämä mahtoi olla! Ja Muttista harmitti, että ne vietäisiin häneltä, vaikka hän olikin muutamina hetkinä jo valmis antamaan ne, kunhan henki säilyisi. Sillä mikä esikoisoikeus hänellä pohjaltaan oli niihin? Kymmenisen vuotta sitten hän oli tilansa ja tonttinsa ostanut; niiden arvo oli nyt sodan aikana kohonnut kaksinkymmenin kerroin. Mikä syy juuri hänellä oli saada tämä ilmainen voitto? Miks'ei yhtä hyvin muillakin vuorostaan? Jos … ne punaiset tänne tulisivat ja vaatisivat, — niin hän olisi hellä. Ja köpittäisi, kuin ennen Tolstoi, tyhjin taskuin kotoaan pois. Kovaahan se olisi, mutta olipa hän jo osansa saanut, kun taas noilla tulenpunaisilla ei ollut muka maata. Monesti hän oli ajatellut surren sitä, että maapallon kamara tälläkin seudulla joutui yhä enemmän tukkiyhtiöille tai harvoille porhoille. Missä olivat nyt niiden tilojen entiset isännät? Juoneet rahansa, holkkineet, rappeutuneet. He itse tai heidän pirpanansa irtolaisia, juuri noita patterijätkiä, rautatiesällejä tai mustien ruukkien työmiehiä, jotka nyt hyökkäsivät omaa isänmaatansa vastaan.
Ja hänelläkin, Muttisella, oli tähän kaikkeen syytä: hänellä oli tilalla vuokralainen, jolle … jolle hän ei antanut sitä maata. No, vuokralainen oli kehno, ei sitä maata hoitaisikaan, enempää kuin nuo entiset tiloiltaan jätkiksi joutuneet; myisi muille. Mutta kaikki ne nyt maata tahtoivat … ja eikö heillä ollut oikeus kokeilla? Kukapa sen tiesi. Sekaisinhan tässä pää ihan meni…
Kuusi Muttisen takana humahtaa.
Hän kohottaa hangessa päätänsä. Mitä, mitä se kohisi?
Jos maattomilla olisi ollut maata … jos heitä olisi opetettu sitä säilyttämään … neuvottu hoitamaan sitä, kun sen sijaan heille pidettiin runollisia esitelmiä isänmaasta … niin että he niitä kuunnellessaan torkkuivat … olisi nyt maassa ollut enemmän leipää… Yleiseuropalaiset aatteet, joita nyt virtaili kaikkialla … kasvaen kerran varmaan verenpaisumukseksi … alkaen täällä meillä vimmasta sotaa vastaan, niin kiivaana epäilyksenä, että se nousi estämään sodalla kansallisen sotalaitoksen syntymistä, — niin, jos maassa olisi ollut enemmän leipää, ei ehkä yleiseuropalaisten aatteiden virta olisi murtanut itselleen meillä näin leveää uomaa…
Mantu … huutaa kostoa…
Näin oli Muttinen miettinyt jo siellä piilossa emännöitsijänsä hameiden alla. Ne mietteet olivat tehneet hänet lohduttomaksi, ja samalla oli hänen sydämessään ja päässänsä ainainen ahdistus ja pelko. Että vietäisiinkö hänet vatsalta halkaistavaksi… Jos näet nuo metsien irtipäästetyt hirviöt voittaisivat. Suru ja kansallinen häpeä ja elämän tuska kiusasivat häntä niin, että hänen matalaa otsaansa särki ja ettei luumupuurokaan lopulta maistunut.
Viimein hän uskalsi hipsuttelemaan sukkasillaan huoneissaan. Ja lopulta vei uutisjano, niin sietämätön uteliaisuus, ettei hän voinut sitä vastustaa, hänet kaupungillekin. Siellä … siellä hän näki kuljetettavan paareja … monia verisiä paareja kaupunkiin… Häntä ylenannatti, hänen päätänsä pyörrytti… Ja hävetti … ettei hän voinut olla niiden mukana, jotka olivat lähteneet taisteluun… Sillä heitä tarvittiin: punaiset eivät olleet vieläkään lyödyt, vaan vyöryttivät yhä lisää venäläistä sotaväkeä ja lättiläisiä … rättiläisiä … omaa maatansa vastaan… Tuhansittain niiden kuolemaksi, jotka olivat rientäneet suojelemaan tätä Suomea. Kaupungista vapaaehtoisina kaikki paitsi muonituksesta huolehtimaan jääneet … hm, heissä oli tosin myöskin Tommolan tapaisia. Kuusikymmenvuotiaatkin vanhukset, jopa pienet poikanaskalit tappelemassa. Miten se oli mahdollista … etteivät he pelänneet? Ja ympäristön väki, varsinkin pikkutilalliset, lähteneet tarkoin: eräitten taloista seitsemän, kahdeksan poikaa ja vielä kepin nojassa köpittävä ukkokin.
Muttisen päätä alkoi yleinen isänmaallisuus huimata. Naisetkin touhussa … valvoivat silmänsä kipeiksi ommellen kilvalla kaiket yöt patruunavöitä, olkalappujen kultaisia Suomen jalopeuroja, käsivarsiin Karjalan punaisia vaakunoita, viimeiseen asti jännitettyjä Savon jousia… Talolliset tyhjensivät laarinsa muonittaakseen poikiaan… Eikä Muttinen voinut enää syödä rauhassa luumujaan: hän muisti kertomukset, kuinka nälissään vähälukuinen armeija oli taistellut huikeita ylivoimia vastaan, maaten pari vuorokautta yhtä mittaa syömättä hankihaudoissa, palelluttaen varpaansa … ja ampuen yhä niin, että ryssiltä riistettyjen kiväärien puuosat syttyivät palamaan.
Kansalliskiihkolle hymyilevä ja sotavirsiä kammova Muttinen ällistyi, mikä — Runebergin laulujen sotainen kansa täällä sittenkin eli. Niin, sodanhaluinen kansa, mutta… Kuitenkin huimasivat hänen mietiskelyn vaivaamia aivojaan omituisesti tarinat sellaisista rahvaanpojista, jotka tahtoivat tapella, tapella, — nauraen kuolemalle vasten naamaa. Tappeluviettiä! Villiä sankaritarinaa jostakin sellaisesta kansansankarista, joka ei koskaan suostunut ampumaan muuta kuin seisoaltaan … joka valloitti yksinään ja paljain käsin kuularuiskun ja käänsi sen satoja ryntääjiä kohti; Bongmanista, jonka päästä vastustajat olisivat maksaneet kultaa, talonpojista, joiden tunnuslauseena oli: »Eihän mies kuole ampumalla.» Niin, ja sitten he menivät monet kotipaikkoihinsa ruumisarkuissa. Muttisen silmistä tippuivat noiden kaatuneiden jonoa katsellessa liikutuksen ja omituisen äitelyyden sekaiset vedet: ruumiita.
Ne uljaat olivat enimmäkseen pikkutilallisia … nuo, jotka olivat kaataneet rintamilla tuhansia irtolaisia, jätkiä, tehdastyöläisiä, rääsyihin tai venäläisten sinelleihin verhottuja, rangaistusvankien johtamia… Ampuneet taistelussa tai sitten raivoissaan vangiksi otettuaan … peittäneet kentät omien kansalaisten ruumiilla: siellä he makasivat liittolaistensa, ryssien joukossa, otsat puhki, rinnat verissä, hampaat irvissä…
Parin viikon ajalla tuli Muttinen sellaiseksi, että ihmiset alkoivat hokea:
»Hah hah, oletteko nähneet kirjakauppiasta? Naama venähtänyt, keltainen; suu menee väärään, kun sodasta kerrotaan, silmät ammottavat haaleina, ja vesi pyörii niissä, huulet alkavat tutista. Ja hän supisee itsekseen jotakin…»
Viimein hänen täytyi lähteä. Täytyi omasta halustaankin, enemmän vimma rosvoja vastaan kuin häpeä pakotti hänet tänne, jossa toiset ovat otelleet jo kuukauden päivinä, punaiset lyöneet hyökkäykset takaisin … meikäläisille verisin tappioin. Punaiset, riivatut, riehuttuaan täälläkin lähistöllä, tappaen herroja, talonpoikia … pesiytyen kirkkoon, jossa he teurastivat ryöstämänsä karjan, pistivät lehmien päät alttarin reunalle ja jakoivat niille ehtoollista; sitten tanssivat ristikäytävällä ja halasivat parvilla urkujen säestyksellä. Oh, tällaisia kirkon vastustajia. Ei, tästä tulkoon loppu.
Yleinen virta nielaisi Muttisen mukaansa.
Mutta silti särkee hänen otsaansa ajatus, riipaisee joskus terävästi ja vihlovasti. Ja yhä häntä peloittaa…
Ja hän tuntee, vaikka hänestä onkin selvää, että Suomi täytyy puhdistaa moisesta saastasta, puhkaista musta veri ulos sen paisumista, ettei hän enää tällaisen jälkeen, nyt … kun hän on nähnyt tappamista, jopa ollut siinä mukana … ettei hän enää voi koskaan elää niinkuin ennen. Ei, vaikk'ei hän juuri itse joutuisikaan surmaamaan. Muttinen tuntee, ettei hän, joka rakastaa syvästi luontoa, voi enää tulevana keväänä nauttia koivujen tuoksusta, ei aukeavien vesien entisestä välkynnästä … tuskin saattaa enää nähdä mitään kaunista. Kaikkialla pelkää huomaavansa ainoastaan sotaa, kirottua … ja murhaa; verta hän ajattelee näkevänsä tippuvan metsien puista sadepisarain asemesta. Ja sellainenko pitää hänen elämänsä olla silloin, kun Suomi viimein toivotaan saatavan vapaaksi … ja kukoistus puhkeaa kuorestaan? Muttinen rukoilee palavasti, että hän pelastuisi edes jostakin … vielä kauheammasta. Hän rukoilee Jumalaa; hän tietää, että hänen on hassua rukoilla, jopa väärinkin silloin, kun tahtoo jo tappaa. Vaikkapa vain roistojakin… Oh, itse Iivarikaan ei tällaista jaksa ymmärtää.
Kuuset humahtavat taas. Sitä entistä … uhkausta… Jota hän on kuunnellut sielussaan viikkoja. Mannun kostoa. Ne puhuvat:
»Metsän he ovat hävittäneet, ettei se ole voinut suojata metsäläisiä…»
Se on Mannun laulua. Se jatkuu:
»Pellot he ovat kylväneet männyiksi tai heinään, niin etteivät pentuni ole saaneet niistä ruokaa; niiden on täytynyt siirtyä tehtaisiin, kaupunkiin. Mutta nyt kostaa Mantu. Nyt tulevat poikani takaisin suurista kaupungeista ja tehtaista, he ovat vielä metsän lapsia, hurjempia kuin verenhajuun päässeet pedot. He tappavat kaikki, jotka näyttävät heistä vastustajilta … metsieni hävittäjiltä, Mannun ryöstäjiltä… Puhki vatsat, silmät pois päästä… Mantu, maa-äiti…»
Yht'äkkiä viiltää Muttisen päästä niin, että hän välttämättä tahtoisi jotakin. On ikäänkuin häntä janottaisi. Mutta se jano on sielussa. Nyt hän tietää, mikä tässä tuntuisi hyvältä: hän tahtoisi kuulla musiikkia … iloista … »Sotilaspoikaa» kymmenien torvien soitolla … että se tukkisi korvat ja juovuttaisi ajatukset … jollakin innostuksen nousulla.
Aamu on alkanut sarastaa, karuvaloisena ja ikäänkuin tylynä. Saattaa jo erottaa hämärässä talot ja töllit, ja sitten nähdä kuulanreiät niiden seinissä. Uuden päivän urakka kiihtyy. Tykit yhtyvät kiväärien leikkiin. Jossakin jylähtää, ja korkealta Muttisen pään yli viuhuu jotakin … srapnelleja; ne räjähtävät tuolla sahalla … tuntuu kuin joka laukauksella luhistuisi raunioiksi suuri kivirakennus, haudaten alleen miehiä ja naisia, kivääri kädessä raivoisasti ottelevia. Sauhupatsas nousee metsän takaa, ja liekkien kielet vilahtelevat, saha on syttynyt tuleen. Sitten huudetaan jotakin yhteisrynnäköstä … kaikki on Muttisesta kuin sekavaa unta, samalla sekä pahaa että ihanaa. Hänen päätänsä särkee… Omat miehet taistelevat Suomen vapauden puolesta… Hurjan komeaa tuo punaisten vastarintakin… Tällaista seikkailua … vie ajan hirvittävällä nopeudella. Sen se tekee; sillä kun yht'äkkiä tulee lähetti, joka komentaa varaväen kauempaa radan vieriltä esille, huomaa Muttinen, että tätä päivää on ollut kauan. Varaväkeä tarvitaan. Muttisen on marssittava, hän ei tiedä minne. Mutta käsky on tullut hänen piiritysosastonsa päälliköltä, hurjistuneelta, ei, urhoolliselta soturilta, joka on ollut Saksassa, jääkäriltä, joka tekee mitä velvollisuus vaatii. Velvollisuus! Aapeli marssii muiden rivissä, hartiat ja niska koukussa, puuskuttaen hiessään ja kömpien huopakengin hangessa.
Saha on valloitettu, se palaa. Siellä on kiinnisaatuja vankeja … niitä vartioimaan heitä viedään. Muut hyökkäävät toisille tehdasrakennuksille päin, jonne punaisten lauma on perääntynyt.
Vangit pannaan heti tuomiolle, kenttäoikeudessa… Ovat käyttäneet väärin valkeaa lippua. Sodassa — muka käyttäneet väärin. Kuolemaan! kajahtaa Muttisen korvissa. Mitä hän joutuu tekemään? Hän marssii, tuntee järkensä yhä paksunevan. He menevät nyt rantaa pitkin, jonka kahden puolen on lumessa punaisia, niljaisia tahroja. Joku kiljuu, että menköön koko tehdas, vaikka se maksaa niin ja niin monta miljoonaa, kunhan nuo roistot kukistetaan. Tehtaanomistajiako? Muttinen tuntee vihaavansa häntä … sekin … tehtaineen … ärsyttänyt rahvaan kateutta. Mutta tämä ajatus keskeytyy siihen, sillä nyt heidän on otettava vankijono. Vietävä sitä suitsuavan ja raunioiksi luhistuvan sahan ohitse… Lumi on ympäriltä paahteesta sulanut. Eukko, joka kulkee kahnustaa Muttisen vieressä, voihkaisee tuskallisella äänellä, että rahalla näkyy pääsevän vaikka taivaaseen, koska herrat voittavat. Mutta nuori, raskas nainen uhkaa: »Ei päivä niin alas laske, ettei se…» Ja Muttisen mielessä välkähtää kuva kuudestakymmenestä miljoonasta ryssästä, ja muidenkin maiden sosialisteista. Talonpoikaissotilaat ovat vimmoissaan, he iskevät vankeja kivääriensä perillä … kostoa janoavat … murhista, silpomisista … janoavat verta: hirveää metsäläiskansaa, — ei sittenkään oikeaa Runebergin… Vangit viedään jonnekin, asetetaan riviin seinän viereen. Muttinen näkee edessään olentoja, joita hän kauhistuu … vaikka sääliikin. Sellainen valikoima henkisesti ja ruumiillisesti raihnaan näköisiä. Tuolla ukko, lyhyt ja vääristynyt; silmänsä näyttävät kipeiltä, ne ovat syvissä kuopissa. Siihen tuotuna hän lyyhähtää kuin kauheinta aavistaen heti polvilleen ja rukoilee heikolla, surkealla äänellä:
»Armahtakaa, Ristuksen tähden…»
Sitten mies, jonka leukaluut ovat kehittyneet kummallisen suuriksi kuin mammuttitautisella. Ja tuossa poika, jolla on pieni pää, mutta siinä mahdottomat, mustanpunaiset huulet ja älyttömät, suuret silmät. Ja tuossa kääpiö, lyhyt, hartioilla tavaton pää; aivan kuin Velasquezin tai Zuloagan tauluissa… Odotapa näiltä järkeä, tunteita. Voiko, voiko tällaisia edes koettaa ymmärtää? Nyt hän ne näki, vanha idealistiherra. Tähän asti olivat entiset romantiikan kuvailut rahvaasta häntä pettäneet, — moiseen asti. Tuokin tuossa! Roikale, jota hän tuntee heti vihaavansa. Tuota jättiläistä, jonka hipiä on punainen ja terve, naaman leukapuoli lihavahko, eikä otsaa laisinkaan: niin alhaalta se lähtee luisumaan niskaa kohti; päälakea ei nystyrää. Hänet tuotiin juuri Muttisen eteen, mies peittää silmänsä kämmenellään, sillä lakki oli pudonnut tai paiskattu hänen päästään; luulee, että hänet ammuttaisiin heti. Sitten hän vilkaisee kätensä takaa, ja kun näkee, etteivät vartijat nosta pyssyjään, välkähtävät hänen sinertävät silmänsä kuin ilveksen, ja aistillinen suu vetäytyy hymyyn. Hän alkaa … alkaa murista:
»Kerran sitä on kuoltava kuitenkin.»
Muuan talonpoikaissoturi, laiha ukko, jonka kasvot ovat sielullisesta kärsimyksestä keltaiset, jopa melkein vihertävät, nauraa tuolla syrjemmällä, vedet silmissä, ilosta, kun kuulee toisten kertovan, että eräät pojat ovat ampuneet muutamia vankeja … erehdyksessä. Hän on uskonnollinen mies. Häneltä ovat punaiset murhanneet ainoan pojan. Nyt hän näkee tämän pitkän vangin ilkkuvan kuolemalle. Hän juoksee luokse ja uhkaa miehen ampua. Muttistakin kuohuttaa silloin yhä kummallisempi viha tuota vihaamaansa kohtaan. Hän tahtoisi kiväärin … sillä jos tuo punainen hänen edessään saa vähänkin lempeyttä, hän karkaa kimppuun, tappaa ihmisiä kuin ilves lampaita…
»Metsään!» kajahtaa syrjemmältä huuto, kenttäoikeudesta, jota parhaillaan käydään. On tuomittu joku kuolemaan. Tuo vanki tuossa, joka puhuu venäjää, eikä ymmärrä suomea eikä ruotsia. Kolme, neljä talonpoikaa, kaikki kiihtyneitä ja kasvoiltaan verenpunaisia, taluttaa hänet jonnekin lähelle, katsoen ympärilleen nauruntapainen irvistys huulillaan. Sieltä, jonne mies vietiin, räiskähtää yhteislaukaus. Muttisen sydäntä riipaisee, häntä oksennuttaa, pelkuria, ja otsaa särkee kauheasti; ja samalla tekee hänen mielensä myöskin ampua. Tuossa väittää vanki, ettei hän ole ryssä, vaikka hänellä on selvä musikan naama: ulospuskevat poskipäät, tukka kuin ryssänkulin niiniä, ja sieraimet auki ilmaa kohti. Hän puhuu aito-nilsiäläistä suomea. Jonnekin hänet viedään. Kuuluu julistus, että joka kymmenes kapinoitsija ammutaan, paitsi lisäksi erikoisen syyllisiä; ampujat kulkevat jo suitsevat pyssyt kädessä kuljettaen vankeja rivissä. Pahimpia heistä on se ilveskin, jota Muttinen vihaa. Hän sanoo olleensa punakaartissa alusta alkaen, tappaakseen, ilkkuu hän röyhkeästi, porvareita, tilallisia, jotka eivät tahdo luovuttaa köyhille leipää. Oli tainnut polttaa ja ryöstää jo sievoisen joukon taloja, jatkaa hän, punaiset huulet ylimielisessä hymyssä. Joku ammuttavista huutaa: »Eläköön vallankumous!» eikä tahdo kuollessaan silmilleen peitettä … kuolee kuin mies. Silloin se pitkä roikale aikoo myöskin huutaa jotakin… Muttinen ei erota mitä: hänen rintansa huohottaa, silmänsä ovat tylsät, mutta hän, hän tahtoo pistää tuota ilvestä vatsaan, ampua…
Eräät tutut näkivät, että hänellä oli jotakin, mutta oli kiire, eivätkä he saaneet häntä estetyksi menemästä teloitukseen; ja hän raivosi, löi nyrkeillään ympärilleen, ja sanoi ampuvansa.
Lauhkea Muttinen ampui haulikollaan ihmisen, jota hän vihasi kuin villipetoa.
Sitten hän ei kuullut kiväärien räiskettä, ei nähnyt välkkyviä, ilkeitä pistimiä taistelussa, jota kesti vielä edelleen toista vuorokautta. Hän mutisi näkevänsä aivoja, jotka pärskyivät veren seassa hänen edessään, ja kuulevansa kuusten kohinaa, — tahtovansa kauas, Sumatraan, jossa kasvaa punaisia palmuja.
Tutkittavaksi säästettyjen vankien mukana vietiin Muttisen Aapeli junalla Kuopioon: Niuvanniemeen, virkistymään joksikin aikaa. No, harvassa on niin pelkureita.