KUOLLEET OMENAPUUT
tai miksikä ei perunoita?
Omenapuut Putkinotkossa ovat kuolleet, melkein viisitoista vuotta vanhat omenapuut.
Syksy muuttui rajusti sateisesta kylmäksi ja peitti niiden oksat jäällä; talvi palelsi sitten niitä vimmatulla pakkasella; ja lopuksi tuli kevät kovin yht'äkkiä, kuumin päivin ja kylmin öin: kun aurinko lämmitti puita ja kiihdytti niiden mahlan aikaisin juoksuun, niin yö hyyti ne ja halkaisi niiden rungot.
Niin ne kuolivat.
Kirjakauppias Aapeli tuli kesän alkaessa syrjäisen lahtensa rannalle ja näki omenapuut puutarhansa rinteellä mustina ja lehdettöminä, jo irtautuvin kuorin.
Koko ympäristö varustausi pukeutumaan kesään; metsä, joka oli saanut versoa melkoisessa luonnonrauhassa, oli kultaisen ilman harsoissa vaaleasti vihreä ja pyrki lehteen ja kukkaan. Mutta omenapuut seisoivat kaiken muun keskellä mustina, ne olivat kuin kalisevia luurankoja.
Otsa kurtussa ja huulet törröllään katseli Aapeli Muttinen ensin niitä. Hän oli harmistunut, sillä hän ajatteli hukkaan menneitä vaivojaan, mitä hänellä oli ollut noista hedelmäpuista.
Mutta samassa hän tunsi jossakin rintansa pohjukassa vieläkin kipeämmän piston: niiden menneiden aikojen muistelemisen tuoman surun, jolloin hän oli ne puut hommannut tänne. Mieleen johtuivat unelmat, jotka olivat eläneet silloin hänen niitä tänne toimittaessaan, kauniit toiveet, nimenomaan näihin puihin aikoinaan liittyneet. Ja miettipä hän siinä ylimalkaan muitakin, noiden omenapuiden tavalla hukkaan menneitä elämänsä asioita, luonnon jokapäiväisen ankaruuden hävittämiä.
Muttinen seisoskelee parvekkeellaan, keskellä korkeita koivuja, jotka loistavat kevään vaaleutta, kiiltäen täynnä pieniä ja tuoksuvia lehdenalkuja, ja katselee kuolleita omenapuitaan. Hänen mielessään kulkevat kuvat niiltä ajoilta, jolloin hän oli nuorempi kuin nyt, niin, ajoilta, jolloin tuo päälaki ei ollut vielä aivan kalju. Silloinhan ne nämä omenapuut istutettiin.
Muttinen hymyilee ja nyökyttää päätänsä, sillä hän muistaa hyvin, että hän oli suunnitellut tänne, tähän sangen pohjoiseen ja karuun luontoon, kokonaista valtavan suurta hedelmätarhaa. Enimmäkseen omenapuita. Kuusisataa, seitsemänsataa niitä piti täällä olla, ei enempää eikä vähempää. Hän oli ajatellut tarhan istutettavaksi porrasmaisille pengermille, jotka hän päätti kaivattaa tuohon huvilan ympärillä olevalle pyöreälle rinteelle.
Kuinka ne puut sitten kukkisivat, varsinkin omenapuut, ja kirsikatkin, oli hän silloin miettinyt. Koko mäen lähinnä rakennusta piti olla piankin kevätkesin valkea kukista kuin luminen metsä. Kerran olisivat puut ryhmyisiä, vanhan ja arvokkaan näköisiä, niiden oksat omituisesti kiertyneitä. Silloin hän istuisi niiden varjossa jonkun naisen kanssa, ja ympärillä pieniä pirpanoita. Entä ne makeat hedelmät sitten, joita varsinkin omenapuut kantaisivat. Muttinen piti omenoista, — vielä enemmän kuin kirsikoista, koska omenat ovat isompia…
Niin kummallinen ei hän ollut siihenkään aikaan, että olisi koettanut sijoitella tänne päärynöitä tai sitten luumuja.
No, kuutta-, seitsentäsataa ei niitä omenapuita tullut. Hän ei edes tilannutkaan niin paljoa, vaikka oli ensin aikonut: sen verran hän jo tinki alussa, että päättikin tilata ainoastaan sataviisikymmentä.
Mutta kuinka lienee käynytkään: tuli jos jonkinmoisia esteitä, ettei tilatuista saapunut enempää kuin viitisenkymmentä.
Siihen ne hupenivat jo alussa, nuo seitsemänsataa, valtava hedelmätarha, kaikenlaisten jo nykyään unohtuneiden pikkuesteiden vuoksi.
Mutta touhua oli Muttisella hommatessa ne viisikymmentäkin tänne maalle, kun ne saapuivat kerran syksyllä taimistosta sinne kaupunkiin. Hän oli käynyt kaikkien kolmen puutarhurin puheilla ja pakissut ensin heidän kanssaan yhdessä, nähdäkseen kuka heistä oli asiaan pystyvin. Ja sitten hän oli valinnut parhaan ja neuvotellut hänen kanssaan erikoisesti juuri näistä viidestäkymmenestä omenapuusta, ennenkuin lähetti hänet sopivilla ohjeilla varustettuna tänne maalle niitä istuttamaan. Itse ei hän silloin vielä tänne joutanut, alkava ja vähävarainen mies; hänenhän piti haalia rahaa näitä istutuksia varten. Mutta ohjeet hän sen sijaan antoi tarkat: minkälaiset pengermät tarhurin piti teettää työmiehillä tänne rakennuksen ympärille, — juuri nämä samat pengermät, — ja piirsi hänelle valmiiksi kartankin, johon oli merkitty jokaisen omena- ja kirsikkapuun paikka. Monilla muillakin evästyksillä Muttinen hänet vielä varusti.
Ja kun hän ei silloin syksyllä päässyt töiltään kaupungista katsomaan näitä istutuksia, niin hän ajatteli sitten kaupungissa kaiken talvea, miltä ne näyttäisivät seuraavana keväänä, istutettuina sillä tavoin hänen mielensä mukaan.
No, aivan hänen mielensä mukainen ei istutus sitten ollutkaan. Pengermät eivät toteutettuina olleet sellaisia, joiksi hän oli ne ajatellut, — eikä puutarhurikaan ollut niitä teettäessään noudattanut tarkalleen hänen pyyntöjään. Ja mikä oli harmillisinta: monet puut kuivuivat jo kyynärän korkuisina, niin huolimattomasti oli sekin valittu tarhuri ne istuttanut. Muttisen täytyi kaivaa niitä pois paikoiltaan ja istutella niitä uudestaan, syvemmin muokattuun multaan ja kauniimpiin asemiin. Kuinka hän oli kaivellut hiki otsassa kuoppia, joiden piti hänen mielestään olla oikein leveitä, ja täyttänyt ne ruokamullalla, tilansa kaalimaiden mustimmalla ja kuohkeimmalla! Pää kuopassa ja leveä perä pystyssä hän oli sitten istuttanut puita uudestaan.
Mutta niistä hänen omistakin istuttamistaan oli vielä kuollut monta; hän oli jälleen itse tehnyt eräitä harmillisia virheitä.
Kolmisenkymmentä jäi kuitenkin niistä jäljelle, ja olihan työ niiden puolesta monenlaisten toivojen valaisemaa. Niiden versovissa silmuissa piilivät kauneimmat unelmat. Muttinen muistaa hämärästi ne kaukaiset alkukesän päivät, jolloin hän oli puuhannut lantaa omenapuilleen; lehmänlantaa hän oli koetellut, sitä oli vuokralainen, Juutas Käkriäinen, neuvonut, kujilla palanutta, talven alla seisonutta; sitä hän oli koonnut ja kanniskellut itse, Aapeli Muttinen. Mutta se tärveli, turkkilainen, omenapuita, niin hän oli myöhemmin kylillä kuullut. Siksi hän oli omin käsin kaivanut sitä jälleen puiden ympäriltä pois ja tuonut niille nyt hevosenlantaa, ja sianlantaa, tallista. Kädet kyynärpäihin asti moskassa hän oli touhunnut, sillä loma-aikana hän tahtoi vaalia puitansa.
Hän muistaa, kuinka ne sitten ensi kerran kukkivat, pienikokoisina ja hentoina, aukoen muutamia valkeita ja keskeltä punaisia kukkia, jotka hänen täytyi nipistellä pois, etteivät puut rasittuisi liian nuorina. Niin, Muttisen mieleen tulevat myöskin helteiset heinäkuun päivät, joina hän oli hälyttänyt talonsa väen, Käkriäisen vaimoineen ja lapsineen, kantamaan omenapuilleen vettä, kymmenet korvot alhaalta rannasta. Jopa vieraansakin hän oli pannut siihen urakkaan, paitsi että hän oli tietysti itse kantanut, mokomasta touhusta hiukan ärtyneenä.
Entä sitten puuhat niiden omenapuiden suojelemiseksi! Kirjeet vuokralaiselle, ettei hän saisi antaa lampaittensa ja kirottujen pässiensä niitä jyrsiä … eikä jänisten talvella, isojen rusakkojänisten, jotka tulevat aivan ikkunan alle helmikuun paistavassa kuutamossa, pelkäämättä koiraakaan. Niitä jäniksiä piti ampua; Muttinen hankki Käkriäiselle ampuma-aineet ja maksoi tapporahat. Ja peijakkaan myyrät sitten, maanalaiset sissittäjät! Ja metsärotat. Jäniksiä vastaan varattiin pahalta haisevaa hirvensarvi-rasvaa, ripustettiin sillä täytetyt tulitikkulaatikot puiden oksiin; ja rotille merisipulit ja muut myrkyt.
Kiviaidankin hän oli suunnitellut tuon alkuperäisestään paljon pienentyneen tarhansa ympärille; mutta sen nousemista odottaessaan hän oli antanut pystyttää pisteaidan, päistä somasti leikatuista laudoista tehdyn; harmaaksi oli se jo muuttunut, jopa vihertäväksikin, kauniin ja vanhan väriseksi… Viisitoista vuotta oli mennyt aikaa sen rakentamisesta, sujahtanut.
Ja omenapuut olivat varttuneet, ja olivat oivallisia omenapuita! Kelpasi näyttää vieraallekin, mitä niistä kuudesta-, seitsemästäsadasta oli jäänyt jäljelle. Muttinen oli niistä ylpeä, kun tuttavat niitä kevätkesällä ylistivät. Hän seisoi silloin ääressä aivan sanattomana, niin onnellinen hän oli toisten ihailusta, ja vielä enemmän itse puista. Ne olivat kasvaneet sievoisen töllin korkuisiksi; oksat olivat pystyt ja suorat kuin monihaaraisen kynttilänjalan haarut: kestäisivät mainiosti muhkeain omenain kuormaa. Ja kukkia ne olivat täynnä. Puut paistoivat yhtenä valkeana tukkuna Muttisen silmiä huikaisten! Ampiaisia pörisi niissä kaiken kevättä. Yhdessäkin puussa oli yksinään kolmetuhatta ja seitsemänkymmentä kukkaa, luki Aapeli kerran.
Kymmenvuotiaasta hän oli antanut niiden jo kantaa hedelmääkin. Ja ne alkoivat jo näyttää oikeilta omenapuilta, vanhoilta ja jykeviltä. Rungot olivat tulleet hiukan vinoiksi ja kehittyneet muhkuisiksi. Oksat olivat kiertyneet vapaasti, niinkuin oikea kauneus vaatii.
Entä omenat sitten! Muttinen maiskuttelee suutansa ajatellen niitä omia Antonofkiaan ja Säfstaholmiaan, joita hän oli jo saanut syödä, jopa antaa muillekin … vieden sinne kaupunkiin laatikoissa.
Ja nyt, tulevana syksynä, Aapeli Muttinen aikoi pitää suuret kemut. Joko täällä Putkinotkossa tai siellä kaupungissa. Kynttilöitä palaisi joka huone täynnä lamppujen lisäksi. Vieraita joka huoneessa. Ja pöydillä olisi varsinkin omenoita, omia omenoita.
Ja kun ystävät niistä pitäisivät, hän työntäisi niitä heille, — jopa oudoillekin. Työntäisi kilomäärin, pussittain, toisille lykkäisi koko säkin selkään: »Ota, tuossa on, ryökäle, ota vaan! Ne ovat Muttisen Aapelin omenoita.»
Ja nyt…
Kun hän tuli maalle, oli pakkanen ne kaikki tuhonnut. Kaikki kolmekymmentä. Ei Käkriäisen huolimattomuus eikä viekas kateus ollut niitä lopullisesti turmellut. Vaan kova pakkanen.
Kaiken neuvottelun, juoksun, touhun, vedellä virkistelyn tehnyt turhaksi; kaikki suunnittelut ja pöyhkeilyn sillä, mitä niistä kerran tulisi. Pakkanen hävittänyt Muttisen tarhan niinkuin kaikkien muidenkin koko seudulla.
Pälkähtääpä nyt hänen päähänsä, viimeinkin, miksi rahvas täällä on koko ajan suhtautunut näihin hänen omenatarha-hommiinsa hiukan kuin pilkallisesti. Ja miksi tämän seudun talonpoikaistaloissa ei yleensä näe hedelmäpuita: pakkanen tuhoaa näet ne ainakin joka viideskymmenes vuosi.
Hm, ajattelee Muttinen, tämäkin kauneus, ylellisyys on siis meille liikaa. Ja moni muu…
Muuan toinenkin asia johtuu vertauskuvallisesti hänen mieleensä.
Niinkuin hän oli odottanut liikaa omenapuilta, niin muustakin elämästä, mukavuutta, täydellisyyttä, sopusointua.
Nyt kiipeilevät omenapuut tuossa pengermiensä portaita ylös ikäänkuin parvi kummallisia luurankoja, mustia luurankoja.
Ennen olivat ne jo olleet täynnä makeanpunaisia nuppuja ja hyvältä lemuavia kukkasia.
Muttinen oli uneksinut, kuinka pirpanat leikkisivät noiden omenapuiden alla, kuinka hän ja joku toinen, se akka, istuisivat vanhoina näiden samojen kukkivien puiden juurella, silloin jo ylen suurien, mutta yhä kukkivien. Kauas paistaisi lahden pohjukasta hänen omenatarhansa.
Hamekansaa hän oli rakastanut. Se asia oli muuttunut hänelle yhdentekeväksi. He olivat alkaneet keskenään riidellä, kyllästyneet ja eronneet… Monta oli sellaista tapausta jo ennenkuin nämä omenapuut kuolivat.
»Perunoita täällä sopii viljellä», oli rahvas joskus hänelle sanonut.
Miksi hän olikaan vaatinut liikaa omenapuilta, vasten luontoa?
»Hm, miksi ei tosiaan perunoita?» hymähtää Muttisen Aapeli.