PARTURI KIKKA
eli runoilija ynnä Don Juan.
Parturi Kikka on runoilija, ei kuitenkaan sellainen kuin Lauri Falk, joka ehkä pystyisi johonkin, elleivät saamattomuus ja epäily estäisi häntä. Kikka yrittää, mutta…
Siitä, että hän on runoilija, ei silti yksinomaan johdu, että hän nyt istuu kuvastimen edessä, parturintuvassa pikkukaupungissa, katsellen itseään.
Hän on pukeutunut juhlallisesti bonjouriin, hieman vihertävään ja kurttuiseen, jonka rintapielistä hän on äsken hangannut pesurievunkulmalla pois voi- ja kahvitahroja, koska parturinsalongin omistaja vei pyyheliinat tänä lauantai-iltana pesuun; Kikka on näet myynyt tämän parturinliikkeen, joka oli ennen hänen, toiselle. Bonjourin alta näkyvät häneltä samettiliivit, loistavan sinertävät ja punertavilla napeilla varustetut: heh, kun pitää visusti kiinni kaksi bonjourin ylänappia, ja nuoraksi rypistyneen taiteilijankravatin niin levällään kuin mahdollista, ei tarvitse surra paidasta, jonka ei sovi näkyä, peijakkaan, sillä Kikan vaatekasasta, parturintuvan nurkasta, ei löytynyt puhdasta paitaa. Sen sijaan pidetään pitkänlaisen helmatakin kaikki alanapit auki, niin että nuo liivit, hiukan nukkavierut, saavat paistaa. Kaulaliinan kuluneet paikat on sovitettu piiloon, samoin kuin pesurievun kulmalla kiilloitettujen patiinien nauhain solmutkin.
Niin, ei tarvitse olla millänsäkään, tämä asu kyllä kelpaa, hän on comme il faut. Tukka, joka on ruskean punertava ja keskeltä otsikkoa jo harvuuttakin käpertynyt, on harjattu niin perin pohjin, että kulmat paistavat punaisilta. Samanvärinen on nenäkin, terävä ja ikäänkuin kaikkialle pujahteleva, huipusta lihavahko.
»Comme il faut», on hän lausunut jo äsken, sillä tavoin kuin se kirjoitetaan, seisten kuvastimen edessä, pysähtyneenä siihen vielä tarkastamaan asuaan, — pienikokoinen mies, bonjourin helmat levällään. Sitten ovat sormet kohonneet hypistelemään leukaa, pää on mennyt kumaraan ja sääret hiukan koukkuun; siinä hän on katsellut kauan mietteissään kulmiensa alta, kierrellen riippuvia viiksiään.
Hellästi hän on katsellut, hiukan ovelin silmin. Ja sitten hän on alkanut hymyillä.
Sillä kuvastimesta hymyilee hänelle vieläkin, kun hän on lopuksi asettunut parturintuoliin istumaan, poski kämmenen nojaan, kaunis, kiharainen nuorukainen ja loistavat, ystävälliset, älykkäät, melkein taivaansiniset silmät.
Hän katselee kuvaansa ja huokaisee:
»Ah, paitsi runoniekka myöskin Ton Juan.»
Nyt hän tietää, mitä Ton Juan tarkoittaa. Ennen muinoin, pienenä poikana, hän oli seisonut korpikylässä äitinsä helmoissa laiturilla ja katsellut laivaa, jonka keulassa oli nimi »Don Juan»; hän oli ihmetellyt, mitä se nimi merkitsi. Mutta silloin ei hän ollut edes kansakoulussakaan. Oi, kuinka aika meneekin. Mutta vielä tässä ennättää, kunhan touhuaa, sillä hän on iältään vasta vähän neljännelläkymmentä, ja juuri päässyt oikeaan hyvään alkuun ja otteeseen runoniekkana sekä sellaisena individinä, joka on Ton Juan.
Kyllä tässä oli ollut taistelua. Se kansanopistokin oli täytynyt jättää kesken, — köyhyyden vuoksi, ja taipua ajelemaan parturinoppilaana leipänsä edestä ihmisten leukoja, tässä pikkukaupungissa. Mutta nythän siitä on päästy. Sillä, kuten sanottu, parturinsalonki, se sama, jossa hän asustaa nyt tilapäisesti täällä oleskellessaan ja jonka hän vähitellen hankki omakseen ja melkein velattomaksi, on ollut myyty jo toista vuotta sitten. Rahoja ei enää ole jäljellä, mutta sen sijaan paljon runoja; komeana käärönä pullistelevat ne tuossa bonjourin povitaskussa. Ja hallussa on koko elämä, jossa on niin hauskaa olla Ton Juan, viimeinkin.
Ne runot ovat nyt lähdössä kirjakauppias Muttisen luokse. Heti tuonoin kaupunkiin tultuaan hän oli mennyt Muttisen pakinoille ja esittänyt hänelle ylimalkaisesti asiansa, saaden pyynnön viedä Muttiselle kirjansa tänään. Siksi hän toivoo, että Muttinen julkaisisi niistä runoista sarjan, tai antaisi edes hänelle vähän rahaa niiden painattamiseen ja esiintyisi kirjanlevittäjänä, — kun näet kustantajat siellä Helsingissä, jossa Kikka on oleskellut talven, sekä muuallakin ne pakkasivat.
Mutta runoistahan ei yksinomaan johdu, että Kikan yllä on vihertävä bonjouri ja kaulassa taiteilijanliina, joskin hän mielellään esiintyi taiteilijana, varsinkin nyt, oltuaan täältä poissa. Ei; vaikkapa Kikka uskookin arvokkaan ulkoasun ja sulavan käytöksen vaikuttavan Muttiseen tällaisissa asioissa, hänellä on toisiakin syitä olla näin »comme il faut», Ton Juan.
Sellainen Don Juan, jolla on naistuttavia. Tänä aamuna hän on soittanut Muttiselle, eikö hän saisi tuoda kirjakauppiaan luokse tuon toisen asian ohella myöskin joukon ystävättäriään, jotka tahtoisivat mielellään tutustua Muttiseen, avioeron tehneeseen porhoon. Kikasta olisi ollut niin hauskaa ottaa heidät mukaansa kävelylle kaupungille. Ja Muttinen oli suostunut, se mainio mies.
Mutta, ottaako se Muttinen ne hänen runonsa, painattaakseen tai edes levittääkseen? Se ajatus nostaa Kikan paikaltaan; sen mietteen herättämänä hän käy levottomasti edestakaisin parturinsalongissa, nyppien pois karvoja sieraimistaan. Muttinenhan on rikas, se peijakas! Kyllä hän voisi sen tehdä, auttaa Kikkaa. Kikka ei vaatisi paljoa, — kun hän nyt vain pääsisi julkisuudessakin alkuun. Voitosta maksaisi Kikka kyllä avun takaisin.
Sillä menemään on hänen välttämättä nämä runot saatava. Ne ansaitsevat todellakin julkisuuden, nimittäin juuri nämä. Hän on näet kirjoittanut paljon muitakin. Jo kauan sitten, kansanopistossa. Siellähän sitä oppilaat runoilivat. Ja sitten, siirryttyään parturinuralle… Silloin hän halusi joskus niin kiihkeästi runoilla, että jäi keskellä parranajoa seisomaan liikkumattomaan asentoon, unohtaen saippuan kundin suupieleen, — varmaankin merkilliseen asentoon, se hänen täytyy nyt myöhemmin itselleen tunnustaa: partaveitsi koholla, jalka hauskasti koukussa, ja pitäen vasemmalla kädellä kiinni vieraan viiksestä. Partaveitsi vapisi ajeltavan pään kohdalla, kun parturi teki kädellään hajamielisiä liikkeitä katsellen kuvastimeen. Sillä kuvastimesta hän näki kadulla ohitse kulkevia naisia, — ja hän oli siihen aikaan pyrkinyt taiteessaan erikoisesti harrastamaan naista… Jopa siihen suuntaan vaistomaisesti jo aikaisemminkin, kansanopistossa, runontöitä aloittaessaan… Kaihoillut … sellaista.
Mutta kun Kikka oli sillä tavoin ajanut partoja, oli joku pelkuri kundi ärsyttänyt Kikan isännän häntä siitä haukkumaan. Silloin oli Kikka suuttunut, ja se olikin pelkäksi hyväksi. Sillä hän erosi siitä liikkeestä ja perusti omansa, kekseliäisyytensä ja lahjainsa avulla: kirjoittaen Viipuriin Häkli Lallukan liikkeelle kirjeen ja juhlarunon, joka alkoi: »Karjalan kukka, Häkli Lallukka», ja saaden sieltä ja sitten muualtakin rahoja hankkiakseen oman salonkinsa, jossa hän voi jatkaa taiteilijanyrityksiään entistä suuremmassa rauhassa.
Köyhyyttä hän kyllä kärsi, niinkuin nytkin … mutta kyllä tämä vielä selviää. Eikä niillä silloisilla runoilla ollut vielä muuta kuin harjoittelun arvo, enempää kuin noilla kansanopistossa tehdyillä runouden ensi askelillakaan: kaikki entiset olivat vielä kovin ylimalkaisia ja persoonattomia, — toisenlaisia kuin uudet. Vanhat olivat isänmaallisia, yleisinhimillisiä, aatteellisia, jollaiset siihen aikaan olivat muodissa. Ja joskin Kikka oli viime talvena Helsingissä ollessaan tarjonnut kaupaksi niitäkin, ei häntä pohjaltaan liioin harmita, että ne saivat pakin, vaikka tosin niissäkin ilmeni jo paikoittain selvä vivahdus siitä, mihin hän nyt on näissä päässyt: naisen käsittelyyn.
No, silloin, ennen muinoin, häneltä puuttui kokemusta. Mutta ainoastaan ja etupäässä kokemusta, asiantuntemusta. Naisväen tuntemusta. Harrastuksesta huolimatta. Hänellä oli kyllä kykyä ja persoonallisuutta, mutta ei ollut aiheita.
Nyt hänellä on aiheita ja kokemusta.
Kikkaa oikein huvittaa, kun hän muistaa, kuinka hän silloin nuorempana, täällä salongissaan, oli yksinäisyydessä ja myöskin köyhyydessä sepitellyt iltapuhteilla runoja naisista, — millaisia runoja. Mutta hemaisevista naisista, kylpylaitokselle tulleista venakoista. Niistä, joita hän oli nähnyt kulkevan kadulla ohitse. Ne runot olivat vielä enimmäkseen noita kansanopistolaishenkisiä, aineettomia ja aiheettomia, joskin niissä näkyi jo itua täydellisempään.
Mutta mikä antoi hänelle alkusysäyksen tähän täydellisempään? Ensin eräiden nuorten suomalaisten kirjailijain teokset, joissa puhuttiin paljon naisista, ja naiset miehistä, — rakkaudenkohtauksista, ja siitä, josta ei miehille tule riitaa. Puhuttiinhan niissä teoksissa muustakin, kaikenlaisesta, mutta nämä kohdat olivat Kikasta parhainta. Naisesta … se oli uutta. Kohtaukset juuri sellaisina kuin ne kai olivat, hemaisevina, taiteellisina. Entä sitten Boccaccio: se oli niin hemaisevaa ja uudenaikaista, ettei Shakespeare siinä suhteessa mitään … no, ei uutta, mutta aatteellisesti uudenaikaista, repäisevää. Ah, ah, tuo juttu nunnaluostarin puutarhurista! Sellaista elämää tahtoi Kikkakin, lukien illoin sängyssään nerokkaita kohtia, vääntyen kieppuun ja katsellen kirjaa silmät pyöreinä ja vetäen peiton korviinsa, niin että vain käherretty tukka oli näkyvillä, pystyssä ihastuksesta.
Ja nyt, nyt hän oli itse … nunnain tarhuri Lamporecchio.
Siitä se oli alkanut tämä mainio elämä, että hän uskalsi viimein iskeä. Naiseen! Tosin se oli ainoastaan eräs kaupungin etukylän Mesopotamian nainen, kylän, jonka kaikki väki oli retkuja. Mutta se oli ennen ollut emäntä, ja pulska se oli, niin iso, että sanoi Kikan ylettävän hänelle kainaloon. Eikä ymmärtänyt, kun Kikka vastasi vitsillä hänelle, että pienestä tehdään suuri Shakespeare, vaan haukkui, ettei Kikalla ollut tarjolla konjakkia täällä salongissaan. Se tuollaisille konjakkia, — naisille paremmillekaan: palvelevathan ne muutenkin miestä. Ja lopuksi se ryösti ja joi Kikan hajuvedet. Mutta Kikka unohti mielellään nämä pahat, sillä hän oli onnellinen, kun oli uskaltanut. Oi, niin tyytyväinen, että hän seuraavana aamuna supatti ensimmäiselle kundille korvaan olevansa nyt suhteissa, — hänellä oli ollut tyttö, niin rakastunut tyttö, että oli ollut syödä hänet. Moisesta voitosta hän oli siihen aikaan iloinnut. Nyt niitä on paljon, ja parempia. Oli ollut jo kauan ennenkuin hän lähti tästä peijakkaan kaupungista Helsinkiin. Pikkukaupungissa, jossa häntä alettiin haukkua; kun hän ajeli naisia: malliksi, saadakseen aiheita. Sillä hän kirjoitteli yhä edelleen. Mutta nyt uudella tavalla, löydettyään itsensä äskeisistä elämyksistä. Osasihan hänkin näet tuollaisia … hemaisevia ja taiteellisia asioita, jotka olivat muodissa: sellaisia kuin eräiden helsinkiläisten runoilijain yönystävättäristään laulamat … sellaisia, joita pikkukaupungin herrat toistelivat keskenään joskus … niitä hemaisevia kohtia… Niin, vitsailemaan hän oli oppinut kuin Boccaccio … jopa olivat jotkin kohdat ehkä yhtä nasevia kuin Shakespearen.
Mutta tämä pikkukaupunki! Hänen kehityksensä kaipasi syventyä naisiin. Ja silloin eräät perherouvat, joihin hän koetti iskeä, haukkuivat häntä. Ja pilkkasivat niitä naisiakin, jotka antautuivat hänen seuraansa; aivan hienoja naisia. Sillä Kikka oli silloin jo lakannut hakkailemasta Mesopotamian heiluhelmoja. Ei silti, että hän olisi halveksinut näitäkään tyttö-parkoja, jotka antoivat kaipaaville rakkauttaan, vaan siitä syystä, että kaupunkiin oli tullut venäläistä sotaväkeä, russakoita, jotka kaappasivat nämä naiset itselleen, — ja auta armias solttujen kanssa kilpailemaan: ne voivat pistää suomalaisen miehen painetillaan puhki. Onneksi jäi kaupunkiin vielä sellaisiakin tyttöjä, jotka eivät tohtineet edes upseerienkaan kanssa, vaikka rakkautta, vapautta kaipasivatkin. Näiden tutuksi Kikka nyt koetti hankkia itsensä ja pääsikin. Ensin erään kuumesairaalan piian avulla, johon hän oli iskenyt sairaalan portailla. Piika auttoi hänet sitten sattumalta kolmen sairaanhoitajattaren tutuksi, jotka olivat nimeltään Metsola, Kaipainen ja Ruoju. Ja sairaanhoitajattarien luona hän sitten taas joutui konttorineiti Tuulikki Pohjantähden seuraan.
Ah, hän eli tyttöjen keskellä kuin käärme ruusustossa, kahvilla, voipullilla ja kermalla, jota hänelle kannettiin. Aina siihen saakka, kunnes hän lähti koko kaupungista. Sen hän teki viime syksynä. Tuon harmillisen juoruamisen tähden, johon ei ollut mitään syytä, sillä vartioivathan nuo naiset itse toisiaan, jopa häntäkin. Ja varsinkin näiden naisten itsensä kynsistä hänen täytyi lähteä! Sillä parhain heistä, Sointu Metsola, jonka otsan sileäksi ja matalalle kammattu musta tukka teki luonnollistakin viehkeämmän näköiseksi, hän, jonka kanssa Kikka alkoi jo olla Ton Juan ja puhua hänelle vapaista aatteista ja erään sveitsiläisen lääkärin kirjoittamista, naisten ja miesten asioita koskevista puolista, niin, tuo tytöistä hempein, rikas Metsola, menikin yht'äkkiä jonkun nuoren teologin morsiameksi, muuttuen samalla sulhasensa vakaumuksen mukaan kiihkeäksi hihhuliksi. Ja sairaalan palvelijatar Manta Ahma tahtoi sitten hänet naida: paiskautui kerran pimeässä keittiössä hänen kaulaansa, se keltainen ja laihaluinen rakastunut tyttö. Jos sen olisi antanut, naimisiin se olisi hänet vetänyt, hänet, joka oli luotu muuhun. Eikä Kikka muuten ollut varma, eivätkö toisetkin noista naisista, jotka tosin tuntuivat ajattelevan ja katselevan häntä runoilijana, jopa neiti Pohjantähti jonkinlaisena pienenä Shakespearenä, sittenkin etsineet hänestä vain miestä.
Ei, lipettiin tästä kaupungista täytyi; Helsinkiin, jossa sai vapaasti tulla joksikin.
Hän aikoi näyttää vielä noille rouvillekin, jotka pilkkasivat häntä…
Nyt jo hän tulee Helsingistä takaisin huomatuimpina.
Katkeraa taistelua tämä on tosin alussa. Ei siellä Helsingissä riittänyt paljoon se raha, minkä hän sai parturinsalongistaan. Mutta apua sekin oli, kolmisenkymmentä markkaa kuussa. Ja hän keksi tähän pohjasummaan lisää. Ei hän pelkästään kustantajien varassa, jotka pakkasivat sekä ne vanhat ja muodista pois joutuneet runot että nämä uudet, sillä hän teki tietysti edelleen työtä, — nyt kaikkein parhaassa muodossa, sonetin, sillä se oli runouden kukka, oli muodissa. Ei, Kikka hankki näille uusille runoilleen, joissa hän tiesi jotakin olevan, vaikka niitä hyljeksittiinkin muotovirheiden tähden ja soimattiin plagioimisesta, paikkaa kuva- ja pilalehdissä, mielestään heikoimmille »Kurikassa», jolle kaikki kelpasi. Sillä tavoin hän mursi vapaahenkisyyden vainon, joka ilmeni hänen runojensa hylkäämisenä kirjankustantajissa. Ja varsinkin tämän nimeltä mainitun pilalehden ystävyys varatonta taiteilijaa kohtaan muutti Kikan piankin hieman oikeinpa todella sosialistiksi. — Sitä paitsi hänellä oli toisetkin keinonsa. Kohta Helsingissä hän oli vastannut »Työmiehen» takasivulle painettuun ilmoitukseen, jolla »neljä pulista kärsivää neitosta halusi pulittomien miesten tuttavuuteen»; näistä neljästä ei tosin sitten varastoon jäänyt muuta kuin yksi, sillä vastauksensa valokuvan keralla lähettäessään oli Kikka käsittänyt tuon »pulittoman» väärin; sehän tarkoittikin näet rahapulaa. Mutta yksi jäi; hänet Kikka suggeroi jäämään, Kikka, joka oli nyt muun työn ohella ruvennut paitsi itseään sivistämään, lukien ranskalais- ja englantilais-suomalaisia sanakirjoja, myöskin tutkimaan teosofiaa ja hypnoosia. Ja silloin hän huomasi olemuksensa parhaan salaisuuden, nimittäin väkevän suggeroimisvoimansa, jolla hän hankki itselleen pian toisiakin naisia: kolme, neljä sairaanhoitajatarta, niinkuin täällä pikkukaupungissakin, mutta intelligentimpiä, yhden sikarikaupassa palvelevan neidin, ja jonkun sodassa olevan korkean venäläisen vänrikin rouvan, yleensä kaikki intelligenttejä, joskin vaatimattomia. Ainakin yksi heistä meni tiedottomaksi, kun Kikka hypnotisoi häntä, katsoen oikein lujasti hänen silmiinsä, ja makasi sitten tiedottomana toista päivää; tämä oli postineiti, kyllä jo ikäihminen, mutta intelligentti. Kaikki he puhuivat Kikan kanssa runoudesta, tuoden tullessaan hänelle paitsi voipullia ja kermaa kahvia varten silloin tällöin mantelileivoksiakin, jopa illoin munia ja makkaraa. Ainoastaan ensimmäiseksi suggeroitu oli vaiti ja siisti hänen huonettaan. Mutta venakko oli hänen hurmaava suhteensa.
Miehiäkin on Kikka suggeroinut, nimittäin lehtien toimittajia, jotka hän on saanut usein ostamaan hänen kaikkein heikoimmat runonsa, ne vuosia vanhat.
Ja nyt viimeksi hän on suggeroinut kirjakauppias Aapeli Muttisen.
Muttinen lupasi näet katsella hänen runojaan.
Kun se nyt ottaisi ne! Täytyy edelleen suggeroimalla häneen vahvasti vaikuttaa…
Kas peijakas: moniääninen seinäkello lyö jo puoli seitsemän, Kikka tempaa palttoonsa naulakosta, pistää hattunsa takaraivolleen ja juoksee ulos. Pian hän kohtaa Pitkälläsillalla daaminsa, jotka ovat täkäläisiä, niitä entisiä; ei vain yhtä, Sointu Metsolaa, hihhulipapin rouvaa.
Kesäinen päivä paistaa, virran pyörteet välkähtävät silmissä. Kikan punainen naama nauraa, hän näyttää onnelliselta, hän saa ison vihon syreeninkukkia rintaansa. Kaikki sujuu erinomaisesti, hän kävelee daamiensa ympäröimänä, katselee vuorotellen kuhunkin heistä, bonjourin helmat näkyvät lyhyen palttoon alta.
Nyt hän tulee Muttisen luo, joka tosiaan ällistyy naisten paljoutta. Nyt hän riisuu saketteja daamiensa yltä, kumarrellen ja heiluttaen helmojaan ja nauraen: »Hah, heh, hih!» Nyt ryntäävät naiset kilvalla leveään maalaiskeinutuoliin. Nyt kiikkuu, rynkyttää, Don Juan siinä daamiensa päällä. Nyt hän vie daaminsa katselemaan ystävä Muttisen huoneistoa, »loaakkia», sanoo hän vitsillä. Nyt hän pysähtyy vatsa keikassa kirjakaapin eteen ja huudahtaa tirkistellen kirjan selkää, jossa on kultaisin kirjaimin: »Renan, Jeesuksen elämä», ja katsellen Muttiseen pyörein, kummastelevin silmin: »Jeesuksen elämä? Mitä? Muttisen Aapeli … Jeesuksen elämää. — Mutta kas, mikä tuo kirja on? Paul ja Virginia, ah, ahaa, jotain hempeistäkö asioista, hemaisevista naisista? Ja ah, Bokkakkio … ihan oikeako, vanha? Se on erinomainen kirja! Kuvallinen. Tätäpä minä katselen. — Hihii», nauraa hän nyt Muttisen Aapelin kanssa. »Mutta pankaa tämä kirja pois … daamien tähden! — Minulla on vielä hemaisevampia kuvia, — naisia, saksalaisista kuvalehdistä leikattuja. Tulkaa katsomaan, Muttinen. Tulkaa, taivaan nimessä…»
»Mikä se on, mitä se on?» huutavat naiset nähdessään Kikan ja Muttisen piilottelevan kuvitettua kirjaa.
»Ei mitään, kuvaraamattu vain», sanoo Muttinen.
»Kuvaraamattu, mainiota!» huudahtaa Kikka ja taputtaa käsiään. »Mikä vitsi … pis … bis Muttinen! Entä tuo ranskalainen kirja? Kuinka siinä tuo sana … tuo femme luetaankaan suomeksi?»
»Luetaan vam», sanoo Muttisen Aapeli.
»Ahaa, vam, — pistän sen muistiin, tarvitsen sitä erääseen runooni», sanoi Kikka. »Mutta tuossa taulussa … Susanna … hihii … hahaa… Mutta kuvassa ei ole raamia. Kuulkaas, minäpä tunnen Helsingissä arkitehti Nikulinin. Mainio mies … läheisiä tuttuja. Minäpä kirjoitan hänelle, hän piirtää teille tauluun raamit! Erinomaista. Mutta, muistaessani, terveisiä runoilija Spekulinilta… Tehän tunnette hänet, Muttinen? Mainio mies, viiksekäs, terävät viikset, vaksitut … vitsikäs, sanoi, ettei hänen teoksiaan kukaan lue viidenkymmenen vuoden päästä.»
»Paha kyllä, viiden», murahtaa Aapeli Muttinen.
»Paha kyllä, mikä sana, mainiota, Muttinen!» huudahtaa Kikka. »Mutta pidetään nyt hauskaa … seuraa daameille. Mitäs te, naiset, arvelette tuosta raamittomasta taulusta?»
»Se ei ole mallin mukainen», sanoo neiti Pohjantähti.
»Kuinka niin, kuinka niin?» kysyy Kikka.
»Miksi täytyy taiteilijalla aina olla … alastomia maalatessaan malli?» kysyy neiti Kaipainen.
»Kuinkas hän muuten voisi naisen maalata?» sanoo Kikka.
»Maalaisi valokuvista», arvelee Manta Ahma.
»Hahaa», nauraa koko seura.
Kikka ehdottaa:
»No, no… Ruvetaanko me sokkosille? Tai ei … ei, minäpä näytän naisille jotakin uutta… Me ruvetaan hypnotisoimaan! Helsingissä opittua… Te … te olette opjektiivi, neiti Kaipainen. Minä voin hypnotiseerata, sen tietävät monet, minulla on sellainen… No, neiti … neiti Enne-Leena, katsokaa nyt vain silmiini… Oh, oh, ei voi katsoa… Se naisen sydän! No, ei vaivata. Mutta … anteeksi … mutta minäpä luen teille runon. Viimeisen runoni. Se on ehkä oikein hyvä, näin jos tohtii itse sanoa. Ei, se ei ole vielä paperilla, mutta minä teen sen heti. Ainoastaan arkki, jos saan luvan… Otanko paperikorista? Minä asetun hetkeksi tähän kirjoituspöydän ääreen, istukaa te muut vain, jutelkaa, minä saatan hyvin ottaa osaa pakinaanne. Hahaa, vitsillä sanoen… Napoleon tikteerasi kolmelle yht'aikaa… Hetki hiljaisuutta. Sonetti 47…»
Nyt Kikka kirjailee, kääntyen välillä muihin päin, jotka juttelevat ja nauravat keskenään, ja nakkaa jonkin sanan heidän pakinaansa, jatkaen samalla runoaan. Nyt ottaa Tuulikki Pohjantähti runon ja lukee sen ääneen:
»SONETTI NAISILLE.
Yölamppuni punaisen sytytän ja hiirin
työn ääressä ma valvon, runoilija-haamuna.
On sallimus kolkko mun elämäni aamuna.
Mut ylläni kuulen ma rohkaisevan viirin.
Ja eessä näen runoilijain runoilijain piirin:
sen ystävän, jolla on otsa kuin maamuna, —
vitseillä kuin Heine, on lyöty veriraamuna, —
ja Danten ja Boccaccion keralla Shekspierin
He hymyilevät minulle, nuo nerot vähätuloiset.
Ja myöskin toiset ystäväiset yhtä suloiset,
ah, Sointu ja Tuulikki ja Manta, jotka antaa
Voipullia ne antaa ja kermaa, muuta kantaa.
En vaihtais siis sfeerien soitteluun ma Mantaa.
Syön tuskassa, pois epäilykset alakuloiset!»
»Ah, ah!» huutavat naiset.
»Hyi, hyi», toruvat toiset.
»Omituista», miettii joku.
»Maamunat, hm — hihuu», nauraa Aapeli Muttinen.
»Sanokaa, herra Kikka, mitä se kohta merkitsee teidän runossanne, siinä runossa, jossa on riiminä: Maailman kanteleet niin kaatavasti soivat?»
»Riiminä?» huudahtaa Kikka. »Oi naiset! Heikkous on nimesi, nainen! Sehän on miesten asioita, sellainen … aivotyötä… Mutta kuulkaahan, me Muttisen kanssa menemme nyt pienelle asialle, tulkaa, eikö niin, Muttinen… Niin, herra kirjakauppias, ja kai kustantajani, täällä ovat nyt ne runot. Mennäänkö toiseen huoneeseen? Luen niitä teille. Tässä on yksi, se on parhaita, se alkaa…»
He menevät peräkamariin, Muttinen asettuu nojatuoliin, Kikka jatkaa:
»Se on tällainen, hiukan leikillinen: Yö hiipii kerakkeesi immytunelmiin…»
»Kerakkeesi? Mitä? Hm … häh?» kysyy Muttinen.
»Niin, se kerake … vitsi, ymmärrättehän … naisväestä… No, jos se ei miellytä, niin tässä on toinen. Uutta tyyliä… Sillä tyyliä pitää olla: Tuuti hiljaa elämän viljaa, Sointua sulhoa varten…»
»Hm, viljaa, hiljaa, liljaa, niljaa», mutisee Aapeli.
»Niin, ei löydy muita riimejä. Mutta ehkäpä te vakavammasta… Tässä on sellainen: Oli minunkin syömeni kerran hellä ja hyvä, — ja henkeni herkkä ja…»
Muttinen kuuntelee kauan.
Siinä hän ajattelee, että Kikan ääni tuntuu levottomalta; ja eiväthän nämä runot ole sen huonompia kuin muidenkaan. Mitäs, jos auttaisi häntä esille? Kun on kerran Aapeli Muttinen.
Sen hän sitten sanoo Kikalle.
Kikka hyppii ilosta ja taputtaa käsiään. Samassa aukeaa ovi ja heitä kutsutaan toiselle puolelle kahville. Siellä puhelevat naiset paraikaa Peer Gyntistä. Neiti Pohjantähti on noussut pystyyn, hän on ummistanut silmänsä ja sanoo:
»En muista erästä kohtaa siinä… Näin sen kyllä viimetalvena Helsingissä käydessäni. Kaikkein kauneinta kohtaa… Jotakin hyvin syvää. Miten se olikaan? Jotakin, jotakin se oli, sellaista… Ole … ole itsesi! Ei, miten se olikaan…»
»Hurraa, voitto!» huudahtaa Kikka saliin rynnäten.