XXI
Niin, oli täysi kesä.
Miten olikaan Krokelby muuttunut?
Tuolta pilkistelivät huvilat metsistä … lehvät piilottivat ja hukuttivat rakennukset kauneuteensa, peittivät ne vihertävillä verhoillaan. Kuusten ja petäjien havut olivat tulleet tuuheiksi ja pehmeiksi… Kukkasia kiilui siellä ja täällä.
Jos ken kävelijä Helsingistä osui tänne pohjukkaan, ei hän huomannut enää tuon suurimman huvilan kypärähuippuista tornia, joka oli niin kuin uudenaikaisen kirkon … ja itse huvila kuin kirgiisiteltta. Syreenit kätkivät nyt tornia ja seiniä esiripullaan.
Ja noin olivat viinimarjapensaat paisuneet ja pöyhistyneet … nuo, jotka vielä toista kuukautta sitten näyttivät törkykasoilta mustilla saroillaan.
Mikä lumous!
Tämä mökki tässä, ikään kuin matkalaukku, jonka kuperasta taitekatosta puuttuu vain kädensija, josta kaupparatsu voisi kuljetella sitä sinne ja tänne kaupaksi … tämä mökki vaahteroiden keskellä on nyt niin kuin huvimaja somassa yrttitarhassa…
Tuolta mäeltä, huonosti maalatun huvilan seinämältä, kallionlokeroista hohtelee kävelijän silmään tulppaanien terävä puna..!
Melkein jokaisessa töllissä on toki muutama syreeni … ellei parempaa, niin katkottu tynkä. Taikka pari valkoruusupensasta.
Somilta näyttävät työväenkin kyläosan kattoryhmät, sinne tänne metsään vapaasti kylvettyinä, koivujen ja lehmusten siimeksessä. Kotoisilta ne näyttävät. Musta saattaa olla asumus talvella: ikään kuin toivottomuuttaan tuijotteleva. Tuntisiko sitä nyt entiseksi, enää … tuota vinoon kallistunutta, jonka ikkunat ovat rikki taikka paikatut? Nyt kaunistavat sitä tuomet … tekevät sen runolliseksi. Mökillä on ympärillään kokonainen tuomitarha: pieni puisto ja metsikkö suuria tuomia… Ja seinänvieressä kukkii keltaisia narsisseja.
Sitten … piankin seuraavat kurjenmiekat, valkeat, tummansiniset taikka keltaiset. Ja keisarinkruunut, joiden tiilenhohtava, pikarimainen terälehdistö julistaa kuumaa kesää, ikään kuin kohottaen maljan palavalle auringolle. Ja alkavat kukkia hennosti oksiaan riiputtavat särjetyt sydämet … ja kaikenlaiset muut kukat.
On kesä, rikkaiden ilo … ja köyhille onni. Ei ole nyt enää huolta haloista … ikkunoitakin avataan … ja vaikkapa viemärioja saattaa kuljettaa naapurien jyrkiltä pihamailta ohitse pesu- ja roskavesiä, niin koivujen lehdet toki tuoksuvat joukkoon hyviltä. Eikä huolta lasten jalkineista ja vaatteistakaan … lasten, jotka nyt kirmailevat metsissä, kallioilla ja maantiellä.
Lämmintä huuruavina iltoina viheltävät viiriäiset korkealle … ja rusko paistaa tulipunaisena lännen soiden takaa etäältä. Silloin soivat harmonikat tölleissä, töllien pihoilla ja pölisevillä maanteillä … tehtaista palanneiden taikka tonttiensa muokkaamisesta levähtävien työläisten käsissä … vedettyinä esille talvellisista loukoistaan… Ne soivat raisuja, kesyttömiä säveleitä, muodottomia, mutta onnellisia. Yhtä ja samaa enimmäkseen … yhtä ja samaa. Kylä raikuu ilakoivia ääniä. Istuskellaan kuisteilla ja kukkalavojen vieressä.
Toiset jälleen ovat metsässä … aikuisetkin, ainakin illoin ja pyhinä, jos kuka ei pääse työltä arkena. Saartaahan metsä Krokelbytä läheisenä, sakeana niin kuin korpi ainakin. Sinnepä nyt työtön mies, mutta ei enää työttömyyttään niin valittava … taikka väsynyt … lämpöisille kallioille … vaimonsa kanssa, lapsineen, harmonikka mukana. Tai kesäheili kainalossa, välistä pirtupullo taskussa. Siellä on hyvä kelliä, kätkössä maailmalta … rauhassa.
Kukkelmanin kamarissa Krokelbyssä on Nelma. Ja itse Kukkelman on onnellinen.
Niin tyytyväinen, ettei hän uskoisi tämän olevan oikein tottakaan. Hän naurahtelee itsekseen. Ja ajattelee:
Tämä miltei saattaa olla jälleen jotain unennäköä…
Kaikki on nimittäin sellaista hämärää kuin uni … samanlaista kuin ilmakin, joka nyt peittää maailmaa. Oli nimittäin se kesä, jolloin koko Suomen kattoi Venäjältä vyöryvä savu: kertoivat ryssien polttelevan kotimaassaan metsiä, soita ja talojakin. Polttivat niitä niin paljon, että meidän maamme ja Ruotsi ja Norjakin oli välistä aivan sauhuun tukehtua. Kaikki ikään kuin yhtenä usvana, alangot ja merenlahdet … niin että tuskin erotti mäkiä tai saaria ollenkaan… Ja huviloita, latoja, jopa pienempiäkin esineitä voi selvästi nähdä ainoastaan läheltä. Kuitenkaan ei Kukkelman nyt tuumiskellut tällaisten mielettömien tulipalojen syitä. Lempeä luonto oli muuttunut hänelle uneksi, melkein yhtä ihmeelliseksi kuin sekin, joka oli antanut hänelle omaksi kauniin tytön.
Joskus tunsi Kukkelman olevansa suorastaan jonkinlainen keisari. Olihan hänellä nyt keisarinnansa.
Mutta Nelma puuhailee hiljaa ja siivona… Odottelee Mimmiä, seurakseen… Aivan vielä ei Nelma ole aikonut täältä lähteä.
Kamarin Nelma sai kyllä siistiksi, miltei jo ensimmäisenä päivänä … oikein mieleisekseen. Annansilmäkin oli valmiina ikkunalla. Sakris oli täällä käydessään sitä muistanut kastella. Hellästi rampa kyllä vaali kukkaansa…
Kuitenkin tuntui Nelmasta ilkeältä jäädä Kukkelmanin kanssa tänne kahden kesken asumaan. Talossahan oli hyvinkin paljon väkeä. Mitä ihmiset ajattelisivat? Ja ympärillä oli kokonainen kylä. Nelma sattui ensimmäisenä iltana ilmaisemaan, että hänen olisi hauskempaa asua jossakin syrjemmällä. Siitä Sakris tuli hyvilleen. Hän huudahti:
— Aivan yksiksesi minun kanssani? Hva' sa'? Kuinka sinä sanot? Sano, pois vaan..! Hva' sa: se meinaa samaa kuin jos sanoisi: Kuinka sinä sanot. Minä opetan sinulle ruotsia… Kaikki minä sinulle opetan! Ja sanotko sinä minulle: Te? Minä tahdon olla sinulle … niin kuin sisarus, niin kuin veli. Ja paljon, paljon muuta! Mutta mitä siihen asiaan tulee … niin syrjässä saamme kyllä sitten olla. Minä pykään talon … ja moijaamme kuin… Meidän luona voisi olla hyyryläisiäkin. Nostaisimme hyyryä vaan. Heillä olisi hyvä: milloinkaan en minä nostaisi heille hyyryä… Ja huoneet minä remonteeraisin… Niin, katsos, minä en ole paha mies. Se johtuu siitä, että olen lukenut… Kirjat … ja sanomalehdet … ja kaikki. En pelkää sanoa, että minä olen kehittyneempi ihminen. Mutta … no, vielä ei minulla ole tomttiakaan. Mutta … talo raketaan … tomtti ostetaan. Nyt niitä saadaan huokealla. Pian menemme käveleen ja katselemaan paikkoja … tuolla Reckhalsissa. Kymmenen penniä neliömetri. Se on vallankumouksen ansio: jos ei kapina olisi peljättänyt rikkaita, eivät he koskaan olisi antaneet maata köyhemmille. Nyt … oli pakko antaa…
Sitten jutteli Sakris edelleen Nelmalle tuosta tulevasta huvilasta. Lupasi antaa Nelman syödä siellä sianlihaakin, vaikkei isäntä itse tahtonut sellaista, koska se oli hänelle pahaksi. Oikeastaan oli se kaikille ihmisille pahaksi: sitten lupasi Sakris selittää Nelmalle, miksi se oli pahaksi. Mutta sianlihasta tehtyä kastia sanoi hän itsekin syövänsä kernaasti. Nelma valmistaisi hänelle sitä. Ja kananmunia he söisivät molemmat yhdessä…
— Tämä meidän liitto tulee niin kuin se vanha testamentin liitto. Jos sinä olet uskollinen minulle … ja et unhoita, mitä minä sinulle käsken … niin… Taikka et unhoita sitä, mitä minä sinulta rakkaudessa pyydän…
Nelma hämmästyi.
Mitä Kukkelman puhui?
Mistä liitosta?
Syntyi pieni keskustelu, jossa Kukkelman otti itselleen valtavasti enimmät suunvuorot. Nelma kyseli vain:
— Mitä?
Nelmahan ajatteli, että hän oli tullut tänne taloutta hoitamaan. Niinhän
Mimmi oli sanonut hänelle.
Tarkoittiko nyt Kukkelman, että..?
Kukkelman..! Tuo … niin kuin metsänelukka..! Vastenmielinen…
Ja silti rammassa Nelmaa miellytti jokin. Se hellä huolenpitoko, joka vivahteli hänen äänessään … vaikka hän saarnasikin yhtämittaa? Saarnasi rumalla puhetavallaan… Vai Kukkelmanin kiihkeä haluko rakentaa huvila … juuri Nelmaa varten. Huvila! Nelma saisi siellä olla rauhassa. Millä ehdoilla, sitä ei hän tullut miettineeksi, kun ajatteli itse huvilaa.
Kävelylle ei Nelma kuitenkaan halunnut Kukkelmanin kanssa. Jo tulomatkalla olivat ihmiset katselleet heitä. Yksinään olisi Nelma kyllä lähtenyt näkemään seutua … joskus, muutaman päivän kuluttua. Nyt hän oli väsynyt ja halusi pysytellä kotona.
Olisikohan täällä järviä? Kukkelman sanoi, ettei ollut. Ihanko oli totta, ettei missä olisi järviä?
Näin he keskustelivat sinä ensimmäisenä iltana.
Tunnin keinutuolissa nyykyteltyään Kukkelman sanoi lähtevänsä ostamaan ruokatarpeita. Siitä oli Nelma hyvillään: hän arasteli kylää … koska oli tullut sinne Kukkelmanin seurassa ja asui nyt yhdessä hänen kanssaan… Eikä Nelma olisi vielä löytänytkään kauppoihin! Mutta Kukkelman lähti nyt asioille itse… Ja toi vihdoin tullessaan oikein kantamuksensa tavaraa: leipää, voita, juustoa, paperituohisen puutarhamansikoita … ja makkaraa Nelmalle; sitä paitsi kahvia, sokeria ja muutamia leivoksia. Kovasti, kovasti meni rahaa … mutta Kukkelman nauroi, että raha on luotu pyöreäksi ja pyörimään pois..! Tyytyväisenä katseli siinä Nelma tuomisia, joita rampa kurotteli pöydälle. Ja pian seuraili Sakris onnellisin silmin, kuinka Nelma alkoi paketteja availla tai järjestää minkä minnekin. Oikean hyllyn, jopa kaapin, sanoi mestari pian Nelmalle nikkaroivansa. Tyttö oli ryhtynyt keittämään kahvia. Ja sitten kömpi Kukkelman jälleen alas keinutuolista: sanoi tästä menevänsä ottamaan sisään vettä. Risuja oli vielä entistä varastoa … täksi illaksi. Kukkelman tallusteli pihalle.
Ja siellä pihakaivolla tapasi hän pari akkaa, saman vuokrahuvilan väkeä. He olivat nähneet Sakriksen vievän asuntoonsa nuorta tyttöä … ja kyselivät nyt, joko mestari toi itselleen rouvan. Heille vastaili Sakris ylpeänä ja salaperäisenä, että se vieras oli hänen morsiamensa… Uusi morsian! Hän iski ovelasti silmää ja palasi kamariinsa.
Ovellakos hän vasta nauraa hekotteli! Sillä Nelma … nuori ja näppärä Nelma … hommasi tällä kertaa alushameisillaan: pelkäsi vaalean kesäleninkinsä likaantuvan nokisen uunin ääressä, jota hän ei ollut vielä ehtinyt puhdistaa. Sakris katseli tyttöä ja naureskeli itsekseen.
Sitten he joivat kahvia…
Ja asettuivat lopulta illalliselle. Kukkelman pöydän toiseen päähän … painuen niin matalalle, että ainoastaan hartiat näkyivät … hartiat, joista pitkät kädet koukistuivat esille ja lappoivat verkalleen suuhun ruokaa … ikään kuin hyllyltä. Nelmaa säälitti. Hän ei puhunut mitään. Kukkelman sitä vastoin puhui; sanoi silloin tällöin, tyytyväisenä syöntinsä lomassa:
— Kyllä tämmöistä syö ennen kuin selkäänsä ottaa!
Taikka, vetäen suunsa vielä leveämpään nauruun ja päästellen auki liiviensä nappeja, joiden raosta näkyi kuopalle painunut rinta:
— Kyllä tavallinen keuhkotautinen tämmöistä syö.
Nelma nauroi tälle sutkaukselle makeasti.
Aterian jälkeen tahtoi Kukkelman vielä kupin kahvia … ja sitten tuli hänelle kiire nukkumaan. Hän laski leikkiä:
— Täytyy ruveta selkänsä päällä istumaan.
Nelma järjesti hänen lavansa… Ja teki itselleen vuoteen kamarin perimmäiseen nurkkaan, säkeistä ja vaatemytyistä. Tätä viimemainittua hommaa katseli kyttyrä kummastellen. Kysyi viimein, kuinka Nelma oli nukkumisen aikonut. Sakrisko olisi antanut Nelman, joka oli hänen suojattinsa … niin, enemmänkin … antanut hänen asettua lattialle! Ei, jos niin oli oleva … niin Sakris se makaisi maassa, ja Nelma sängyssä. Osasihan Sakris näet nukkua missä tahansa; hän nukkuisi vaikka aidalla … ja siitä huolimatta sanoi heräävänsä aamulla aina milloin ikinä tahtoi. Sellaisia miehiä oli ollut ennenkin maailmassa … muutamia. Oli ollut Amerikassa eräs, jonka nimi oli Napoleon, etevä sotapäällikkö, mutta muuten ilkeä ja hävytön ihminen; hän saattoi nukkua jyrisevän kanuunankin päällä … ja heräsi siitä niin monen minuutin kuluttua kuin tahtoi…
Niin puhellen Kukkelman riisuutui.
Nelma sammutti sähkön … ja laskeutui sitten permannolle vuoteelleen. Mutta kesäyön hämärässä, jossa ei sähköä olisi tarvittukaan, näki hän kuitenkin Kukkelmanin hirveän ja surkeasti kierostuneen hahmon: sääret, jotka olivat kuten kaksi koukkuun käännettyä talikynttilää … ja toinen jalka vielä sivulle vinossa. Näki hänen kellertävän ja punertavan kyttyränsä: niin kuin mikä pahentunut lihamöhkäle. Nelmaa väristi…
Kamarissa oli kuuma… Ääniä kajahteli vielä vuokrahuvilasta … akkojen naurua tai kiistelyä, lasten itkua.
Nelma huomasi, ettei rampa lavallaan nukkunut, vaan kääntelehti ja huokaili. Ja sitten Kukkelman sanoi, käheästi ja pihisevällä äänellä:
— Tui, tui.
Nelma ei vastannut. Kukkelman sanoi taas:
— Tui, tui … mamma..!
Nelma oli hengittävinään syvästi ja tasaisesti.
Sakris kopautti kädellään alas permantoon. Nukkuiko Nelma tosiaan?
Kuinka hän nukkui? Se oli rammasta kummallista … mahdotonta.
Sakris kysyi lopulta:
— Oletko sinä nukussa jo?
Ei vastausta.
Nyt kömpi rampa vuoteeltaan. Meni katsomaan, nukkuiko Nelma. Tyttö kuuli hänen lähestyvän. Ja näki hänet mielessään. Siksi hän raotti silmiään: kaksi koukkuista jalkaa kuljetti häntä kohti isoa, karvaista päätä ja kahta pitkää, suurta kouraa.
Ei suinkaan tuo surkea aikone..?
Nelma kavahti istumaan.
Ja se tuli yhä kohti, laahustaen kieroa jalkaansa. Sakris lähestyi Nelmaa, puhui helliä sanoja … liverteli lempinimityksiä. Pyysi häneltä … pientä muiskua! Nelma torjui. Silloin tuo elukka, jonka käsivarsissa tuntui olevan voimaa, tarttui Nelman olkapäihin ja työnsi turpeat huulensa Nelman suuta kohti. Tyttö sysäsi hänet luotaan, Sakris kellahti permannolle. Siinä hän nyt istui, ojenteli käsiään… Ja pyyteli ja puhui. Kuinka oli mahdollista, että Nelma oli hänelle näin paha? Nelma, joka oli hänelle rakkaampi kuin kukaan muu! Mutta eihän Nelma sitä aikonut aina olla?
Meni hetki.
Viimein Sakris melkein itkeskeli.
Sitten hän kapusi lavalleen. Makasi siinä roikkuvin hiuksin… Hänen päässään kiehui vimma, joka sai hänet kirskuttamaan hampaitaan … ja sydämessään toivo ja rakkaus.
Nelma nukkui.
Mutta seuraavana päivänä oli Nelman arvo kuitenkin noussut ramman silmissä. Hän ajatteli, että Nelma oli tosiaan niin kaino. Yleensä naiset eivät olleet kainostelleet Sakrikselle tällä tavoin … paitsi jotakin poikkeusta. Totisesti oli Nelma sellainen kuin Sakris halusi.
Hän heräsi kyllä paljon Nelmaa myöhemmin, mutta oli heti valmis kantamaan kaivosta vettä. Tyttö oli jo pistänyt tulta uuniin. Sitten lähti Sakris puotiin maitoa ostamaan. Rajattomiin asti palvelevainen hän oli. Kylältä tultuaan istui hän hiljaa keinutuolissa… ja katseli rukoilevin ja ihailevin silmin Nelmaa, joka askarteli uunin ääressä. Ne silmät vartioivat ja seurasivat alinomaa Nelmaa … jäivät pitkäksi aikaa tuijottamaan häneen hellinä ja ällistyneinä.
Ja sitten purkausi Kukkelman taas puhumaan, kuinka huokealla nykyään saisi maata … ja kuinka onnellinen hän olisi, jos hänellä olisi aina tällaista! Oi, paljoa ei Sakris toivoisi: ainoastaan sen verran, että he tulisivat toimeen… Ja he olisivat tyytyväisiä vanhuuteen asti!
Ihmetellen, mutta liikutettuna kohotti Nelma näitä sanoja kuullessaan päätänsä.
— Vanhuuteenko? kysyi hän.
— Jaa, eikö me sitten elettäisi vanhuuteen asti? toisti Sakris. — Sinun päällesi minä luotan. Sano tykö, mitä tahdot, että saisit kaikkea iloa? Tahdotko sinä uuden kläningin … ensin. Mene ja osta se itsellesi… Ja osta kaikkea … mitä mielesi tekee!
Sakris kaivoi poveltaan lompakkonsa, vanhan ja kuluneen, ja ojensi sen
Nelmalle.
Sillä hetkellä muisti Nelma jollakin tavoin sen herran, joka oli hänkin heittänyt joskus hänen syliinsä lompakkonsa … ja sitten armottomasti hänet jättänyt.
Mutta eihän Kukkelman ollut oikea herra … sen näki kaikesta!
Päivemmällä Nelma kysyikin, eikö Sakris ollutkaan rakennusmestari. Hän koetteli sinutella Kukkelmania.
Sakris ällistyi … ja tuli hiukan levottomaksi. Sitten hän selitteli, naurahdellen ja mutkallisesti, että aivan varsinainen rakennusmestari ei hän ollut, mutta osasi ammattinsa yhtä hyvin … kuin mikä muu mestari tahansa! Jopa hän osasi sen paremminkin… Omin käsin hän oli rakennellut huviloita … toisten miesten kanssa.
Nelma ajatteli, että ehkä Kukkelman sittenkin pystyisi tekemään tuon huvilan. Ja hän oli hyvillään, että Sakris oli tavallinen työmies … ei mikään ilkeä ja petollinen herra.