XXII
Meni muutamia päiviä. Nelma uskalsi jo itse ostoksille … nähdäkseen kylää.
Vikkelästi hän pujahti takaisin kotiin pihaportista … jonka luona seisoi naisia häneen tirkistellen ja keskenään supattaen…
Sitten hän meni ostosmatkoillaan pitemmällekin kylässä, jopa vähitellen aivan Krokelbyn reunamille. Sakris oli tähän asti käynyt kokoamassa risuja. Nyt lähtivät he metsään yhdessä. Mutta vasta myöhään illalla: aikaisemmin ei tyttö muka joutanut, oli yhä jotain siivoamatta kamarissa. Aina Nelma puhdisteli ja putsailikin siellä … milloin mitäkin; tuskin riitti hänelle vesi kaivossa…
No niin, tänä iltana suostui Nelma lähtemään metsään. Antoi Kukkelmanin tallustaa perästään. Sakris oli entistä onnellisempi. Kiireesti yli louhien kompuroiden ja hengästyneenä koetti hän joutua yhtä nopeasti kuin Nelma … tuonne siimeisten norojen kätköön, jossa lemusi suopursuilta. Kaukaa heidän takaansa kuului kylästä iloisia ihmisääniä ja sirmakkain soittoa. Sakris halusi kaulailla Nelmaa, mutta nöyrästi täytyi hänen tyytyä kulkemaan siivolla. Nelma kumartui tuohon ottamaan polun varrelta kuivia oksia ja risuja … mutta koskepas häneen! Sakris naurahti:
— Katso, mutta älä koske, niin tekee kiltti lapsi.
Kaino impi oli yhä sellainen … taikauskoa täynnä. Kuitenkin kantoi Sakris mielellään Nelman keräämät risut kotiin … pian he näet palasivat kylään… Kantoi pientä sylystä kovasti läähättäen ja pihisten… Nelman ei hän toki antanut sälyttää taakkaa selkäänsä. Niin he kulkivat. Kotona täytyi ramman heti vetäytyä menehtyneenä kellottamaan makuupaikalleen, kalpeana ja suurin silmin. Permannolla hän nykyään makasi: Nelman oli hän suostuttanut siirtymään sänkyyn.
Kaikenlaiseen maailmassa tottuu. He tekivät nyt yhdessä toisiakin retkiä … kun Nelma oli saanut ommelluksi itselleen vaatteita, mihin työhön päivät ensin kuluivat… Sieviä vaatteita. Ja liinoja, joita levitettiin Sakriksen pöydälle ja uudelle tarjottimelle, jonka Sakris osti Nelmalle. Ilo oli niitä koristuksia Sakriksen katsella. Nyt ne olivat valmiit, ja he kuljeskelivat keskellä päivääkin. Ottivat eväitä mukaan… Kapusivat jollekin korkealle, vainioiden keskellä olevalle mäelle… Sieltä Nelma saattoi nähdä kauas: eikö missään olisi järviä. Ei, ihan tosiaan, järveä ei missään: ainoastaan ojantapaisia, jotka kiemurtelivat heilimöivän rukiin taikka ruohoa kasvavan alangon halki. Ja tuolta pilkotti vihreä ja samakka merenlahti.
Sitten Sakris hommasi heille venheen lainaksi. He menivät soutelemaan. Sakris souti. Ja Nelma istui ajatuksissaan ja ikävöiden perässä. Ympärillä korkeat kaislikot… Ahdistava ja painostava seutu: jokaisessa niemessä herrashuvilain aitauksia ja puutarhoja. Joka paikassa vilisi soutelijoita, purjeita ja sakattavia moottoreita. Ja jälleen tuo vesi: tahmeaa ja paksua… Rannikolla aina kävelijöitä… Tuuli raisua ja repivää.
Meri haisi kirpeältä… Nelmasta pahalta.
Iäksi olivat häneltä menneet kirkasvetiset kotijärvet ja niiden hiekkaiset, rauhalliset rannat!
Mutta Kukkelmanilla oli harmonikka matkassa. Keskellä kesäistä selkää rupesi hän soittamaan … ja se oli Nelmasta kaunista.
Niin meni päiviä. Tytöllä oli kumminkin ikävä. Hänen teki mielensä jonnekin… Edes kaupunkiin, käymätein. Se olikin Kukkelmanista hyvä ehdotus. Tulevana sunnuntaina he matkustaisivat… Korkeasaarta katsomaan. Ja he lähtivät. Ensin jalkaisin, sitten raitiovaunulla oli kuljettava. Kiiruhtivat pölisevää maantietä pitkin, tyttö edeltä, jättäen ramman sievoisen matkaa taakseen. Automobiilit huristivat siellä ohitse, työntäen heidät vähän väliä tiepuoleen, kiidättäen hyllyvillä istuimillaan joko herrasväkeä taikka sällejä, jotka istuivat tyttö sylissä ja humalassa. Nelma katseli miltei ihastuneena noita sällejä. Jouduttiin tulliin, siitä ajettiin raitiovaunulla Hermannin läpi ja Vallilan sivuitse. Nyt istui Nelma Kukkelmanin vieressä: eihän kaupungissa ollut väliä … täällä ei tarvinnut arastella oman kylän asukkaita. Soma oli siinä Sakriksen mielestä Nelma. Rampa levitteli sieraimiaan ja tunsi tytön vaatteiden hajun … näki Nelman somuuden. Nelmalla oli päässä vaaleanpunainen, pitseillä reunustettu hattu. Hän katseli vilkkaasti katua ja rakennuksia; ne herättivät hänessä entisiä muistoja, enimmäkseen surullisia. Täälläpäin hän oli asunutkin… Tuossa vilahtivat ohitse nuo muutamat mustat mökit. Ne vaihtuivat sitten maalattuihin … ja kivitaloihin. Tuossa oli yömaja maalaisille … hevosenpäät kyltissä. Aurinko paahtoi kuumasti… Nyt tuli punainen kauppapuodin kyltti … sitten ampumarata … ja kaupunkilähetyksen murukokoelma. Ja vasemmalla tehtaita … oikealla yhä kiiltävämpiä kauppojen ikkunoita. Ja sitten alkoi kuulua Helsingin humua.
Korkeasaaressa he kävelivät vieretysten. Kukkelmanilla oli into jääkarhuja katsomaan. Päivä oli niin kuin ukonilman edellä. Saaren hietikot tomusivat … jopa tuntui tukkivan hengitystä suurien puitten siimeksessäkin. Nelmaa ei haluttanut kiiruhtaa. Eikä täällä sitten jääkarhuja enää ollutkaan. Sitä Sakris ihmetteli. Sota kai nekin oli tappanut nälkään. Eikä ollut paljon muitakaan elukoita: ainoastaan kettuja, hupaisia karhunpoikia … ja iso pukki ja apinoita. Apinain häkin edessä Sakris nauroi makeasti ja lasketteli rohkeita sukkeluuksia… Esitelmöi taitavasti Nelmalle, että ihminen on apinoista syntynytkin. Kaikenlaista hän oli lukenut noista makarateista. Nelma: kuuntelihan vain… Mielissään hän ei ollut Sakriksen jutuista, joiden vuoksi ihmiset heitä töllistelivät ja nauroivat. Mutta ei hän Sakrista moittinutkaan … olihan Sakris hänelle hyvä … oli hankkinut nämä kauniit vaatteetkin, jotka Nelmalla oli yllään.
Omansa rinnalla kulki Sakris niin ollen, ylpeänä ja suojelevana. Ja sellaisena seisoi hän sitten laiturilla päättömässä ihmisjonossa, odottamassa laivaa, joka veisi heidät takaisin Helsinkiin; seisoi kauniita hapsiaan hiljaa sivellen … Nelman kupeessa kiinni niin kuin sammaleinen kanto haapavesan vieressä. Oli yhä kuumaa ja väsyttävää. Sakris heilahteli jalalta toiselle, mutta pystyssä hän pysyi. Niin, jaksoipa hän vielä sitten, kun he olivat uupuneina tulleet kotiin, köntiä makuulavallekin, ellei muuten, niin käsiensä voimalla kiipien.
Kaikenlaiseen ihmis-parka maailmassa tottuu!
Nelma oli Kukkelmanin oma.
Nyt vasta Kukkelman oli oikein mielissään. Hän taputti Nelmaa hyväillen käsivarteen, kuiskaili hänelle … ja naureskeli käheällä äänellään.
Ja minkäs hän teki seuraavana päivänä, maanantaina? Parta kelpasi eilisaamuiselta ajamiselta, mutta tukkansa Sakris kampasi huolellisesti ja pukeutui jälleen pyhäisiinsä. Lähti kylälle. Sieltä palasi hän tuoden mukanaan rumaa, likaista ja nuuskaista akkaa. Vieraakseen ja hyväksi ystäväkseen Sakris sanoi häntä… Pyysi Nelmaa keittämään nyt oikein väkevää kahvia, sillä tämä rouva oli muka ennustaja. Ehkä olikin. Nelma keitti kahvit … järjesti kupit punaisilla lehdillä kirjaamalleen liinalle. Siinä kahviteltiin. Ja keskellä kahvittelua selitti Kukkelman sitten, mikä oli tämän vierailun tarkoitus. Nelma ei ensin kuunnellut; hän katseli rouvan omituista nenää: se oli hänestä vastenmielisen näköinen. Kunnes hän yhtäkkiä teroitti korviaan: Sakris näet sanoi tarkoituksena olevan kiittää tätä eukkoa luvatusta ja saadusta morsiamesta … niin, enemmästäkin kuin morsiamesta! Sakris oli tuonut rouvan tänne, koska rouva oli selittänyt unesta ja katsonut kananmunista, että Nelmasta … tai jostakin Nelman näköisestä … tulisi Sakriksen elämänkumppani. Näin osoitti Sakris pyhää kiitollisuuttaan ennustajalle. Nelma kummastui… Ja häntä suututti, että Sakris ilmaisi heidän salaisuutensa vieraalle ihmiselle … tuolle nenäänsä nuuskaa työntävälle ja pärskyvälle. Hän ihmetteli mielessään, mitä Kukkelmanin päähän vielä pistäisikään … mitä hän kenties rupeaisi juttelemaan täällä kylällä.
Niin … kurjana piti Nelma itseään, milloin ajatteli. Tämäkö … lienee ollut … syntiä? Ne, joiden kanssa hän oli ennen seurustellut, olivat toki ihmisen näköisiä. Mutta tämä..!
Miksi oli Mimmi hänet tänne houkutellut?
Mutta: maailmassa tottuu pitkätukkaiseen rampaankin, jonka silmät kiiluvat kuin…
Ilkeitä olivat kylän akat. Kuiskailivat keskenään kulkiessaan Nelman ohitse … ja osoittivat häntä sormellaan. Niiden kielet olivat kuin käärmeiden.
Ja sanoopa sitten Sakris, sanoo juuri samana päivänä, jona Nelma huomasi akkojen häntä osoittelevan, että hän vie kultansa illalla peltimestari Savolaisen luokse visiitille. Savolainen oli nimittäin ihan äsken ostanut itselleen huvilan, aikoi muuttaa pois nykyisestä asunnostaan. Siksi kutsui hän tuttavia ja naapureita luokseen jäähyväisille … joukossa myöskin Sakris Kukkelman.
— Minä en lähde sinne, virkkoi Nelma.
Sakris kysyi kummastellen:
— Miksikä sinä et lähde?
— Ihmisten pilkattavaksi … tällainen, hymähti Nelma.
— Mikä vika sitten sinussa on? kysyi Sakris jälleen.
Nelman puheesta ilmeni, että hän piti itseään sellaisena … kuin mikäkin…
— Mikä se sitten on? kysyi Sakris. — Hm… Hm, pullahiirikö? Sakris nauroi: — Ettäkö … kun ei pappi ole meitä vihkinyt? Mitä on … sellainen … vihkiä? Narrit antavat itsensä vihkiä. Taikauskoa… Pakanallisuutta. Minä vakuutan sinulle, että … sinä olet minun vaimo ilman haranki ja harabukti. Kun minä rakastan sinut, niin … mitä muuta harabuktia?
Tämä oli Nelmasta kyllä lohduttavaa. Mutta sittenkin hän epäili… Hän tahtoi jonkinlaisen todisteen … halusi sitä itsekseen, mutta ei pyytänyt. Todisteen mistä? Ettäkö hän olisi muka Sakriksen vaimo? Se olisi ollut vielä hullumpaa.
Mihin hän oli joutunut?
Ei, mutta todisteen hän tahtoi kuitenkin … ihmisten tähden.
Hän ei suostunut lähtemään Savolaiseen … ellei hänellä olisi ainakin sormus sormessaan.
— Naimissormusko? ilkkui pitkähampainen rampa.
— Kihlasormus, oikaisi Nelma Kukkelmania … joka ei osannut edes suomea.
Siitä tuli nyt kyttyrälle aihe pitkään ja aatteelliseen esitelmään. Hän selitteli, oikean käden etusormi opettavasti pystyssä, että koska hän ei antanut mitään merkitystä papeille, jotka eivät ole kristittyjä, vaan siunaavat tappamista, niin hän ei pitänyt myöskään heidän kihlaamissormuksistaan … mitä ne nyt olivatkaan? Onko sellaisista hyötyä? Jos kaksi ihmistä rakastaa toisiaan, niin … heidän sydämensä ovat heidän sormuksiaan; jos he jälleen eivät rakasta … ei ole mitään messinkistä, hopeista tai kultaista rengasta eikä rautakahleitakaan, joilla olisi mahtia kytkeä heitä yhteen. Mutta kun he rakastivat toisiaan, niin…
— Niin … mutta akat ovat kuin rakit! sanoi Nelma.
— Nekö? toisti Sakris pilkallisesti. — Älä sinä välitä heistä. Ole tulevan ajan förekongari. Se on sellainen … jokin edeskäypä. Eikö sinulle ole kylliksi se, että Kukkelman on sinun? Jospa olisit lukenut Sara Hustan kirjoittamaa kirjaa … tiedäthän, minun kirjaani … niin olisit niin kuin minä! Älä ole … niin kuin nainen … heikko saviruukku..! Vaan ole niin kuin oppinut ihminen.
— Konkari sinne, konkari tänne! sanoi Nelma, joka ei ymmärtänyt Sara Hustasta enempää kuin muistakaan Sakriksen saarnoista. Hän kyllästyi ja hermostui. Viimein hän sanoi, vierailusta päästäkseen:
— No … ehkä tuonne nyt lähtisin … jos antaisit leikata pitkän tukkasi. Miehellä pitkä tukka … niin kuin narrilla! Joko sormus minulle … tai tukka pois!
Tukkako pois Kukkelmanilta! Hänen kaunis, erikoinen tukkansa. Tuo kaikkien huomaama tukka…
— Jasoo … jasoo! sanoi Sakris.
Nyt se tahdottiin viedä … se tukka!
Simsonin tukka. Myöskin Simson ennen sai voimansa juuri tukasta.
Leikkuuttaako pitäisi Sakriksen hapsensa, joita hän monesti ajatuksissaan siveli ja harasi hellin käsin! Joita hän katseli kuvastimesta … hoiteli ja suki aamuin ja illoin kultana kiiltäviksi.
Tulisiko hänen luopua siitäkin … tämän tytön tähden?
Jos hän hylkäisi tukkansa, saattaisi tulla jokin onnettomuus… Siitä alkaen, kun hän oli ruvennut kasvattamaan itselleen pitkää tukkaa … monta vuotta sitten … oli hän löytänyt itselleen kaikenlaista tukea … omista ajatuksistaan… Ja hän oli tullut viisaaksi … oppinut varomaan myrkkyjä; tohtorien lääkkeitä ja elukkain lihaa.
Povari oli selittänyt hänen unensa merkitsevän, että hän ikään kuin antaisi päänsä naiselle … naisen käänneltäväksi.
Kitkerä närkästys alkoi kaivaa Sakriksen sydäntä.
Nelma naurahteli:
— Joko tukka tai sormus…
Ei tullut mitään sinä iltana visiitistä.
Mutta kun pari päivää kului, ajeli Kukkelman huolellisesti partansa … vaikka oli arki … ja lähti kaupunkiin. Ja sieltä toi hän Nelmalle sormuksen … harakankoristeen, kuten Sakris sanoi. Vaatimattoman, mutta sormuksen kuitenkin. Mitäpä hän ei tekisi Nelman mieltä hyvittääkseen? Ja oliko hänen nyt kutsuttava Nelmaa morsiameksi vai rouvakseen?
Nelma pureskeli kynsiään … eikä vastannut mitään.
Mutta visiitille hänen täytyi sitten lähteä … ensin Bergmanin mörskään. Asetti siellä sormuksensa oikein näkyville … ja akat antoivatkin hänen olla rauhassa.
Sakris kutsui häntä nyt mammaksi. Sanoi pois lähdettäessä:
— Täytyy tästä mennä kotiin … että saa mammaa taputella.
Taikka:
— No … meidän frouva!
Bergman nauroi.
Ja Nelma odotti Mimmiä … järjestämään tätä elämää.
Meni jälleen päiviä.
Sellainen oli Sakriksen, viattoman polseviikin, kuherrusaika ja avioliitto.