XXIII
Nyt tulee Mimmi Rumfelt Krokelbyhyn.
On juhannusaaton aatto. Iltapuoli. Sakris Kukkelman loikoo polvet pystyssä lavalla ja soittelee harmonikkaa. On olevinaan ikään kuin turkkilainen… Taikka keisari… Tahi Rasputiini…
Nelma on noutamassa vettä … tuolta kujan takaa kylän yhteisestä kaivosta, sillä pihakaivo on alkanut kuivua.
Hengästyneenä tulee Nelma ovelle; silloin kuuluu hänen takaansa lihava ja kurkusta lähtevä naisen ääni:
— Morjesta, Nelma-tyttöseni!
— Mimmi! vastaa Nelma vilkkaasti ja miltei kavahtaa Mimmi Rumfeltin kaulaan. Mimmi sulkee hänet eteisessä mahtavaan syliinsä. Sitten hän astuu sisään ja huudahtaa:
— Morjesta pyttyyn, pykmestari! Olipa tekeminen ennen kuin tänne löysin … olipa tekeminen! Mutta … minä tiedustelin. Kas niin, Nelma on tullut oikein riskin näköiseksi. Ja Kukkelman soittaa… Bravo … pykmestari!
Viimeisen sanan virkkoi hän hiukan puhettaan pysähdyttäen. Sitten hän katseli ympärilleen.
Ellei kaihi olisi peittänyt sitä Mimmin silmää, joka oli Sakrikseen päin, joten sen ilme särkyi niin kuin rikkonaisessa kuvastimessa, olisi Sakris nähnyt hänen katseessaan pettymyksen ja suuttumuksen. Mimmin punaiset huulet aukesivat ällistyksestä. Hän lykki kielellään harsoa, joka peitti hänen lihavia huuliaan, ja sanoi:
— Minä kysyin täällä pykmestaria. Sanoivat … ettei sellaista olekaan… On vain timperi.
Sakris joutui pulaan; hän käänteli hartioitaan, katseli sinne tänne, siristäen silmiään, naurahteli … ja antoi vastaukseksi tuon tavallisen:
— Jaa, sanokoot trullit mitä tahtovat. Mutta minä osaan pykätä yhtä hyvin … jopa paremmin… Byggmestarit ja arkkitehdit tahtovat … tekevät semmoista, joka ei ole praktillinen … ja josta ei tule mitään, jos ei timpermanni itse ole pykääjä. Mutta oikea työmies korjaa piiristykset … eikä tee niin kuin byggmestarit tahtoo, vaan tekee kaikki paremmin. Jasoo, jasoo, Mimmi! En ollut tuntea enää: niin komea nainen! Tervetuloa vaan nyt! Terve, terve!
Kukkelmanin sydän vavahti ilosta näin komean naisen edessä.
Mimmillä oli käsiväskyt ja kaikki … paitsi tuota naamaverkkoa. Ja tavattoman suuri, punaisilla kukilla koristettu hattu. Vaalea leninki … ja ihonväriset sukat.
Nelma naurahteli ja viserteli … ryhtyi nopeasti kahvia puuhaamaan.
Mimmi Rumfelt heitti käsilaukkunsa pöydän kulmalle … ja riisui nyt harsoaan, nuolaisten isolla kielellään huuliaan ja harson reunaa, joka tunkeutui hänen suuhunsa. Mustan hattunsa hän työnsi Sakrikselle, koska se ei mahtunut pöydälle: siinä oli jo harmonikka. Sakris, aina naisille kohtelias, otti tarjotun komeuden käsivarsiensa varaan … ja tirkisteli, minne hän sen asettaisi. Sitten auttoi Nelma Mimmin päähineen ja harson ylös naulaan. Mimmi oli heittäytynyt keinutuoliin, nostaen toisen polvensa toisen päälle … huohottaen ja puuskuttaen kuumissaan, sivellen jauhottuja poskiaan ja tarkastellen kamaria. Sitten sanoi hän Kukkelmanille, joka oli asettunut pöydän toiselle puolelle, harmonikan taakse, mistä hänen pellavainen päänsä juuri näkyi:
— No, soittakaa sitten … että olisi hauskaa. Huh, huh, sisäänkin tunkeutuu inhottava ryssien savu! Osaatteko Kesäillan valssia?
Sakris vastasi:
— Ennätetään… Minä … minä osaan kaikki valssit … jotka täällä osataan! Ei löydykään semmoinen valssi, jota minä en taitaisi soittaa! Mutta: ensin vatsaan jotakin. Sen jälkeen se kävelee iloisesti. Ensin kaffe… Ilman kaffe minä en teke mitään…
Eikä Mimmi Rumfelt sitten enää soittamista muistanut. Nähdessään Nelman uuden leningin hän kysyi, mitä se oli maksanut, ja nousi sitä katselemaan, moitti siinä jotain, mikä ei ollut muodissa… Nelma tuntui tulevan vähän noloksi. Sitten valitteli Mimmi jälleen kuumuutta, hieroi poskiaan huulet auki … ja tiedusteli, onko Nelmalla kellari, jossa hän pitää näillä ilmoilla maitonsa, voinsa ja lihansa, niin etteivät ne ala haista ja pilaannu. Siihen ei Nelma vastannut paljon mitään … hänellä oli ainoastaan pieni konttorikaappi eteisessä.
Oltiin hetki vaiti. Juotiin kahvia.
Nyt otti Nelma kukkaronsa hyllyltä, jonka Sakris oli äskettäin hänelle tehnyt, ja pyysi Sakrista pistäytymään puotiin, ostamaan ruokia illaksi. Lähestyikin illallisaika. Kukkelman lähti nurkumatta: olihan talossa komea vieras, jota sopi palvella. Komea, vaikkakin hiukan harmillista levottomuutta herättävä: muodit sille piti olla niin tarkat … ja kellarit ja kaikki olisi Sakriksella pitänyt olla… No, Mimmi kun oli aatelissukua…
Kun Sakris palasi kylältä, hiessään ja läähättäen, pötkötti vieras jo
Nelman lavalla ja kuorsasi.
Kukkelman katseli keinutuolissaan Mimmin muotoja. Nelma alkoi vaiteliaana valmistaa illallista…
Sakrista väsytti kylällä samoaminen. Hänkin vetäytyi siis omalle makuupaikalleen: permannolle. Mutta nyt siinä ei ollut oikein mukavaa, sillä Nelma oli käärinyt alusia kasaan, kamaria siistimmäksi tehdäkseen…
Kärpäset pörisivät ikkunassa … ja ulkoakin niiden ääntä kuului. Annansilmä nuokkui hievahtamatta… Myöskin Sakris nukkui … ainoastaan jalat ja selkä vaatekasalla, mutta lonkat paljaalla lattialla.
Hänet herätettiin illalliselle. Ateria oli tavallista herkullisempi. Mimmi kiitteli ruokia, puhui koko ajan, mistä ruuista hän enimmin piti, ja söi suunnattoman paljon. Sakris ennätti sanoa ainoastaan:
— Niin … kyllä tämmöisellä moijaa hyvin!
Taikka:
— Kyllä tämmöistä tavallinen keuhkotautinen syö.
Mimmi huudahti:
— Uh-huh! Phyi!
Kun oli aterioitu, valitti Nelma, ettei sisällä ollut puita eikä vettäkään huomisaamuksi. Mimmi sanoi:
— No Kukkelman saa niitä hakea.
— Jasoo! huudahti Sakris merkitsevästi.
Hän lähti kuitenkin. Muutamina päivinä ei hän ollut enää kantanut puita eikä vettä … ja Nelma kävi tavallisesti puodissa aina. Nyt keräili rampa pihalta, liiterien nurkilta, hiukan lastujen rippeitä ja puunkuoria… Kantoi keskiyön hämyssä kujan takaa kaivosta tuota vietävän vettä. Tuli läähättäen ja kalpeana, mutta kuitenkin hymyillä virnistellen viimeisen kerran sisään. Silloin vieras oli jo vakinaisesti levolla, Nelman vuoteessa… Kuuma hänellä oli, alusvaatteissaan makasi … peittonsa oli sysännyt syrjään. Tuo näky lohdutti Kukkelmania jollakin tavoin.
Nelma puhui Sakrikselle kuiskaten, suuresti Mimmiä kunnioittavalla ja hellivällä äänellä. — Mimmi-parka! Sellainen hän oli! Mutta sisua ei häneltä puuttunut: oli juuri tänä aamuna karannut turvakodista. Eräs kulassi, jolle Mimmi oli salaa kirjoittanut, repi siitä lankkuaidasta kaksi lankkua auki … ja Mimmi työntäytyi ulos ahtaasta reiästä. Sitten autolla Helsinkiin… Siellä kävi katsomassa Pojuaan … ja haki vaatteensa tuttaviensa luota…
Hiljaa asettui Kukkelmanin pariskunta levolle. Sakriksen makuupaikalle. Sakriksella oli siinä epämukavaa ja ahdasta… Mutta hauskalta tuntui hänestä kuitenkin. Vatsa oli harvinaisen täynnä … ja tuo pulska vieras talossa. Ei tullut uni tässä kuumassa. Piti jollakin tavalla kulutella aikaa. Sakris taputteli siis naurahdellen Nelmaa, joka alkoi torua, sanoen Sakrista kukoksi … ja työnsi häntä pois luotaan. Kurja kääpiö nukkuikin viimein, luvaten kyllä herätä ajoissa noutaakseen maitoa: hän heräsi aina sillä minuutilla kuin oli päättänyt!
Seuraavana päivänä, sillä myöhään Sakris nukkui, tarkasteli Mimmi Rumfelt häntä, tuota kiemuraista kasaa permannolla. Kelmeänä ja poski päänalusia vasten nyykötti Kukkelman, myhkyrä surkeasti koholla. Toiset olivat jo juoneet kahvinsa. Mimmi huudahti:
— Phyi, phyi, tuollaiseksi en minä häntä luullut. Eihän tuo jaksa eukkoaan elättää eikä huvilaa hankkia.
Nelma iski Mimmille silmää: Sakris saattaisi kuulla.
Sitten Sakris herätettiin. Hän kääntelehti hitaasti, ja alkoi vaivalloisesti verhota kuihtuneita raajojaan. Sai jäähtynyttä kahvia: se häntä harmitti … hän oli jo tottunut oikeaan kahviin.
Mimmi puhui nyt Nelmalle:
— Sinä otat vaaleamman leningin, ja minulta saat kukkia hattuusi: niitä riittää siinä. Ei sovi tuollainen sänkykamarimyssy, joka sinulla on. Molemmille tulee samanlaiset kukat … ja sitten me ollaan niin kuin parihevoset siellä Degerössä.
Sakris kuulosteli, paitahihasillaan, jäähtyneen kahvinsa ääressä.
Viimein hän kysyi:
— Degerössä? Milloinka … missä?
Mimmi Rumfelt ilmaisi, että he lähtisivät Nelman kanssa tänä iltana
Degeröhön. Olihan nyt juhannusaatto.
Sakris hämmästyi:
— Juhannin aatto? Juhannin aatto … kuinka se on mahdollista? Niin kuluu aika ulos … minä en ymmärrä, kuinka se on kulunut … tämän kesän alkupuoli. Jaa, minulla on ollut hauska olla. Jasoo, Degeröhön! No, sinne on pitkä matka, mutta antaa mennä vaan. Lähtekäämme Degeröhön. Siellä minä olen kyllä ennen juhannina ollut. Siellä voi pitää lystiä. Minkä kellon aikana me lähdemme?
Naiset katsoivat toisiinsa. Mimmi Sakrikseen … ja sitten jälleen
Nelmaan, niin että valkea viiru hänen toisessa silmässään välkähti.
Mimmi sanoi:
— Niin … tosiaankin. Matka Degeröhön on liian pitkä. Ja täältä pitäisi kävelläkin kaupunkiin. Minä en viitsi kävellä… En viitsi lähteäkään!
Nelma tähysteli neuvottomana Mimmiin.
Viimein arveli Nelma, että jospa he lähtisivät kuitenkin … muualle.
Soutelemaan… Ja menisivät ainoastaan jonnekin lähemmäksi.
— Sekin passaa! huudahti Sakris. — Passaa … koska kerran Mimmistä Degeröhön on liian pitkä. Mennään soutelemaan. Minä olen tänä kesänä Nelman kanssa tottunut meren kanssa. Minä olen aivan kuin oikea merimies, en pelkää merta ollenkaan. Degerössä olisi kyllä juhannina liffatumpi … mutta en tahdo ketään kiusata: en pientäkään kreatyyriä minä tahdo kiusata. Soudetaan Kyläsaareen. Minä saan kyllä lainata paattia. Ja minä soudan. Olen aivan snooli soutamisen perään. Ja eväitä pitää ottaa mukaan.
Mimmi rypisteli kulmiaan happamen näköisenä. Miltei tiuskahtaen hän sanoi:
— Mennään sitten, ja otetaan koko viikon eväät mukaan.
— No eihän nyt … eihän nyt viikon! oikaisi Kukkelman. — Mutta mitäs nyt kello on?
Se oli jo puoli yksi.
Mimmi ratkoi kiireesti kukkia hatustaan ja Nelma ompeli niitä omaansa.
Sakriksen täytyi lähteä kylälle ostamaan eväitä.
Tuskin ennätti hän sitten paketteja kantaen takaisin kotiin, niin oli hänen tallusteltava Vanhaankaupunkiin pyytämään venhettä lainaksi siltä kalastajalta, jolta hän oli ennenkin sitä saanut. Tällä kertaa ei ollut vapaana muita kuin vanha ja lahonnut ruuhi. Olihan juhannusaatto. Ruuhen täytyi kelvata. Sakris souti sen lähemmäksi asuinkyläänsä, lahden pohjukkaan. Sitten käveli hän verkalleen kotiin.
Kotona tuppasi Mimmi Rumfelt parhaillaan jauhoa Nelman poskipäihin, nenään ja otsaan. Itse Mimmi oli jo maalattu … niin kuin pikkulan seinä. Sakrista harmitti hänen mammansa tuhraaminen … ja kamarin hyvistä hajuista sakea ilma samalla ärsytti häntä. Keinutuolissa hän nyt lepäsi … ja nautti sieraimin ja silmin hyvistä hajuista ja naisista, jotka pukeutuivat. Sitten piti hänen itsensäkin joutua. Kuvastimen edessä ajeli hän partansa ja suki hiuksiaan, tarkastaen huolellisesti kumpaakin poskeaan ja luoden itseensä välkkyviä silmäyksiä. Puhtaat kaulukset ja punajuovainen rusetti kaulaan.
Eikä hän huomannut kuvastimesta, kuinka Mimmi hänen selkänsä takana irvisteli ja näytti hänelle kieltään. Nyt työnsi Mimmi hänet siitä syrjään ja rupesi asettamaan hattua päähänsä.
Sitten lähdettiin. Mimmi antoi Sakrikselle eväskorin … ja ehdotti, että jätettäisiin harmonikka kotiin, vaikka se oli Kukkelmanilla jo sylissä.
Sakris sanoi:
— Haidariko kotia? Ei, kaikkea matkalla tarvitaan.
Ja hän sälytti soittimen kainaloonsa.
Maantiellä kulkevat nyt naiset edeltä, Kukkelman kantaa koria ja harmonikkaa. Ajattelee huolestuneena, että hänen melkeinpä viimeiset pennosensa mahtoivat olla tuon korin sisällössä.
Mutta: Mimmi oli Mimmi … ja kun Juhannus oli ainoastaan yhden kerran vuodessa!
Tässä takana kulkien näki Mimmin… Ja näki Nelman keveästi heiluvat hameenhelmat. Sakriksella oli ikään kuin kaksi naista.
Tultiin rantaan. Sauhua oli ilma täynnä. Ilta lähestyi, iloisena ja juhlakkaana. Oli lämmintä…
Se Venäjältä tullut sauhu verhosi vedet ja maat niin kuin salaperäinen usva… Niin sakeana ja tasaisena, että ainoastaan lähimmät kalliot ja huvilat näkyivät selvästi. Muu haipui suurena ja ihmeellisenä ulapan sauhuun…
Kaikkialta kajahteli pikku poikien huutoa ja vihellyksiä.
Jo soitti tuolla jossakin harmonikka. Ja jossakin viritettiin mandoliinia.
Lattea ruuhi, Sakris airoissa pihisten ja huohottaen, liukui nytkähdellen eteenpäin. Ilmestyi sauhusta huvila … loittoni ja katosi. Tuntui meren viileä ja äitelä ilma.
Katsokaa, tuolla loimahti jo kokkovalkeita … rantakallioilla… Ihana oli ilta, tyyni oli meri. Maailma lauloi, soitti ja tanssi ilosta.
Nyt teki Kukkelmaninkin mieli laulaa ja soittaa. Hän tunsi itsensä aika vekkuliksi: oli Nelman sulhanen … vai mikä lienee ollutkaan… Ja vieraskin oli hänen paatissaan, hänen eväissään: Mimmi Rumfelt… Kukkelman sanoi:
— Nyt me ollaan vetten päällä. Jos naiset tahtoo, niin nyt minä soitan teille sen Kesäillan valssin.
Mimmi vastusti:
— Jos Kukkelman soittaa, niin paatti seisattuu.
— Antaa sen vähän seisoa. Minnekää ei ole kiiru, vastasi Sakris.
Ja hän soitti Kesäillan valssin, keskellä merta, matkalla saareen.
Nelma tuli alakuloiseksi, kun Sakris soitti näin … soitti oikealla tavalla, eikä vain kurnuttanut yhtä ja samaa nuottia, niin kuin usein iltasin. Alakuloiseksi: muisteli entisiä juhannuksiaan.
Ja yhtäkkiä alkoikin Kukkelman sitten laulaa. Tahtoi hauskuttaa naisia.
Mimmi sanoi:
— No, laulakaa … kunhan soudatte kanssa, että päästään eteenpäin.
Sakris kehuskeli osaavansa hauskoja lauluja. Hän yski ja köhiskeli. Nyt pirahti hänen suustaan ääni niin kuin säkkipillistä, kimeä, piipattava. Mimmi kohotti korviaan ja purskahti nauruun.
Kukkelman souti verkalleen ja lauloi. Joka vedolla säkeet katkesivat … ja kuului hätäinen huohotus ja hullunkuriset sanat narisevalla äänellä. Ramman silmät killistelivät kulmain alta makeasti tyttöihin. Hän lauloi:
Och Herre min Gud hennes, fralla-lalla-la, och Herre min Gud hennes ögon, de sågo på mig, arma fan!
Mimmi nauroi niin että heittelehti kuin venheen kaataakseen. Se oli pitkä laulu.
— Bravo! huusi Mimmi, kun Sakris viimein lopetti.
Sakris sanoi:
— Ei minun ääni ole nyt enää mitään. Mutta ennen..! Siellä … Hanabölessä se oli … aivan niin kuin naisen ääni. Se helkkysi niin kirkkaana. Semmoinen se oli. Nyt ei se ole enää niin.
Hän nyökytteli suruisena hartioitaan. Ja sitten hän aloitti uuden laulun. Se oli kupletti, joka oli sinä kesänä hyvin muodissa: siinä nimittäin pilkattiin Venäjän keisarillisia ja Suomen kuningasmielisiä, jotka muka hieroivat keskenään salajuonta kansanvaltaa vastaan. Kimeästi ja latustaen Kukkelman soutaessaan alkoi piipittää:
Täss' on yks' ruski Iivana, mi tullut Pietarist', eikä ollut bolsheviikki eikä tavarist! Nevan yli tänne ui, sanoi: Hospod pomilui, täällä kaikki ompi haroshii!
Sitten jatkoa uudella voimalla:
Suomess' paljon asuu tshuhnat, tshuhnat, ah, ne kaikki ovat tuhmat, tuhmat. Teillä paljon liebushkii, teillä kaunis flikushkii, teillä kaikki ompi haroshii!
Tämä oli vielä pitempi laulu kuin edellinen.
— Bravo, Kukkelman, bravo! huusi Mimmi.
— Katsokaa, tuolla on iso kokko!
Edessä, korkeain kaislikkojen takana, leimahti huimaava, räiskyvä tuli, lepattaen ja ilmaan lentäen. Sakris käännähti, laulu jäi kesken.
Oli tultu Kyläsaareen.
Ja sitten: niin, sellainen oli Sakriksen kuherrusaika ja avioliitto.