XXIV
Laupias luonto, joka on Sakriksen ruhjonut, näyttää antaneen hänelle tueksi ihmeellisen itserakkauden ja herkkäuskoiset kuvitelmat.
Laupiasko luonto? Kuin hiirellä leikkivä kissa: se tuottaa säälittävälle uhrilleen kärsimyksiä juuri sellaisella hetkellä, jolloin rampa uskoo enimmän onneensa ja on iloisin.
Sinä juhannusyönä ei Sakris nukkunut oikeastaan yhtään … ja kuitenkin oli hän kotonaan, kamarissaan Krokelbyssä … mutta yksin.
Yksin oli hän soutanut Kyläsaaresta takaisin.
Hän oli koettanut paneutua nukkumaan. Ei siitä tullut mitään.
Yö oli kuuma. Vain tuokioksi laskeutui hämärä maailmaan … mutta se tuokio tuntui pitkältä: oi, se oli kuin iankaikkisuus. Ja minkälainen iankaikkisuus! Itse helvettiä se oli lieskoineen!
Vieläkö suurempaa piinaa tarvitsi!
Kukkelman oli epäluuloinen… Ja nyt hän oli sitä syystä.
Hän oli pikavihainen: nyt hän sai olla sitä kauan.
Minkälainen juhannusyö tästä tuli!
Olipa tämä lysti juhannus.
Sakris kääntelehti vaatekasallaan nurkassa vuoroin kyljelle ja toiselle … vaivaloisesti ja ähkien. Aivoissa poltti. Ei tullut uni…
Vietävää oli kaikki!
Täytyi koettaa asettua kyttyrän varaan. Täytyi yrittää lukea … Sara
Hustan Nietseske-kirjaa.
Niin kuin se kirja olisi kehittyneen ihmisen pitänyt nauraa!
Ikkunan kolme isoa ruutua ammottaa haaleina ja keltaisina… Yössä värähtelevät männyn oksat salaperäisesti … tuolla liiterien päässä.
Silmiä särkee. Kuumuus aivoissa nousee.
Ei lähde vain se yksi ajatus mielestä, vaikka koettaisi kuinka tirkistää kirjaan.
Sakris työntää itsensä yhtäkkiä käsillään pystyyn. Jalat ovat tavattoman väsyneet … kävelystä ja muutenkin: hermoja pakottaa. Melkein panee konttaamaan. Hän hoippuilee nyt sinne ja tänne paitasillaan … kotiin palattuaan oli hän heti riisuutunut … vihaisena … ja heittäytynyt makuusijalleen … vetäen peiton kyttyränsä ylitse.
Kuka uskoisi tällaista!
Mitäs nyt oli tapahtunut?
Kukkelman astelee vesiämpärin luokse ja valelee päätänsä vedellä, niin että tukka riippuu suorana ja keltaisena kuten oljenkorret sateessa. Sakris sieppaa tukkansa ja vääntää sitä kuin nainen, joka pesee hiuksiaan. Oli valunut vettä hänen niskaansa vyötäröille asti, ja rintamuksille…
Sitten kiiruhtaa hän ikkunan ääreen, kurkistelee kylän tielle. Kuinka monennen kerran hän jo kurkisteleekin? Ei tullut ketään. Ääniä vain kuului … mutta toisten juhannusta remuavien, miesten ja naisten. Ääniä sieltä täältä … naurua … ja hoilaustakin.
Tuo nauru oli nyt hänestä ilkeää kikatusta… Entä hoilaus: juopottelua!
Ei tullut ketään. Ei Nelma … vieläkään.
Ja nyt oli kello jo: kuinka se saattoi olla vasta yksi? Kello, jonka Sakris kaivoi liiviensä taskusta, oli kai seisattunut? Ei, vedetty se oli … se takoi kuin ennenkin.
Kamarissa kajahti ramman ärisevä nauru. Sakriksen täytyi jälleen mennä vuoteelleen.
Mitä, olisiko Nelmalle ja Mimmille tosiaankin tullut jokin oikea este?
Sitten Sakris ärähti:
— Kun menet naisen luokse … niin ota ruoska mukaasi, sanoo Sara
Husta…
Sakris oli väsynyt…
Omin silmin hän oli nähnyt Nelman ja Mimmin kävelevän noiden herrojen mukana… Sen hän oli nähnyt.
Ja nyt hän … sellainen mies … piinasi itseään moisella kuin … Nelma! Hirmuista raippaa tarvitsisi Nelma! Ja sitten hänet olisi potkaistava ulos. Itsensä Kukkelmanin oli kehityttävä korkeammalle: kohottava..! Pilviin! Noustava edistyneen ihmisen ajatuksien siivillä … miehen ajatuksella.
Tieltä kuului taas ääniä. Juhannusyö… Sakris nauroi:
— Hek, hek, hek!
Eikä hän kuitenkaan nauranut. Hän nousi taas ja tirkisteli kylälle. Hän huokaili:
Niin hyvää oli kaikki ollut … hänen ja Nelman välit! Niin hyvää..!
Ja vielä paremmaksi piti tulla. Hän oli ostanut Nelmalle sormuksenkin…
Ja olisi tässä ostettu tonttikin! Nyt… Nelma…
Kukkelmanin kurkkua kaivelee ikään kuin itku. Hän kököttää makuupaikallaan.
Mitäs nyt? Nyt ne tulevat!
Nyt se saisi … ruoskaa … Nelma! Sakris työnsi korvansa edestä pois märät hiukset, että olisi kuullut paremmin. Oliko tuo Nelman naurua … kelvottoman?
Ja Mimmille pitäisi antaa oikein selkään! Lieneekö Mimmi edes mikään aatelinen? Byskata taitaa sittenkin olla.
Joku pari siellä kulki ohitse. Eivät tulleet.
Kukkelman karskutteli hampaitaan. Antaa naisten kuljeskella!
Hän otti nurkasta kohennuskepin valmiiksi: sillä hän näyttäisi Nelmalle.
Niin, antaa heidän kuljeskella … pahoilla teillä! Alhaisilla ja synnillisillä teillä.
Rampa väänsi ovensa sisältä lukkoon … kaksinkertaiseen lukkoon. Äsken oli hän sen jättänyt raolleen, ottaakseen Nelman vastaan. Nyt: tulkoonpas Nelma kotiin! Ei pääsisi. Sakris makaisi sisällä Nelman vuoteessa ja nauraisi itsekseen.
Rampa nauroikin. Nauru oli lyhyt … ikään kuin hätäinen … ja hän kuunteli sitä, tuota hänestä itsestään lähtenyttä naurua, niin kuin jotain outoa… Kuunteli kasvot kattoa kohti Nelman lavalla kellottaen. Ei kuulunut enää mitään; ainoastaan huokaus ulkoa: puitten suhina.
Ovi täytyi pistää lukkoon: varkaiden varalta…
Nelma … hänen oma Nelmansa!
Jälleen soluttautui Kukkelman lattialle. Hän otti nyt uunista kourallisen poroa ja hiiltä ja riputti ne Nelman vuoteelle. Naureskeli siinä yksinään ja mutisi:
— Maatkoon nyt tässä. Maatkoon … ja tulkoon likaiseksi!
Mutta sitten ei hän itsekään voinut loikoa siinä lavalla. Hän asettui siis keinutuoliin. Ajatteli surren ja synkkänä Nelmaa.
Kyläsaaren rannassa oli Sakris jäänyt kätkemään airoja pensaaseen.
Naiset menivät muka valitsemaan kahvinkeittopaikkaa. Sakris odotteli.
Eivät tulleet takaisin. Hän alkoi koria ja harmonikkaa kantaen
tallustella sisemmälle saareen. Mutta ei tavannut naisiaan.
Sakris tallusteli … etsi kaikkialta.
Ja viimein näki hän Mimmin ja Nelman kävelemässä kolmen herran seurassa.
Kaikki he … nauroivat. Yksi pyrki taputtelemaan Nelmaa.
Kukkelman töllisteli. He juoksivat pois, herrat ja naiset, perätysten.
Nelma naureskeli.
Sakris ei haeskellut enää heitä. Hän palasi venheen luokse. Siinä hän vielä hiukan odotti. Sitten souti hän yksinään vihaisena kotiin.
Automobiili horisee jossakin. Pysähtyy ja jymsyttää… Se ajaakin pois…
Aamu sarastaa. Kukkelman istuu keinutuolissaan, silmät punaisina kuin säynäällä; hitaasti pyörähtelevät nuo kalseat silmät hänen päässään. Ja hänen naamansa on kelmeä … silmien alukset sinertävät. Poskipäät värähtelevät joskus. Naama on kuin jotain kalanlihaa.
Sellainen hän on, hupsu. Mutta sydän hänen rinnassaan vapisee tuskasta…
Varpuset pihalla tirskuvat. Ramman ruumis on niin heikko, että se tuskin pysyy pystyssä, kun hän nyt laskeutuu juomaan vettä kuivaan kurkkuunsa … ja katselemaan autiota huonetta.
Sitten narisee yhtäkkiä ulko-ovi … eteisen ovi. Nyt ne tulevat!
Ja ne tulivatkin. Sakris väänsi lukkonsa auki. Mimmi huudahti:
— Täällä hän onkin, ei hätää. Minnekä te saarella jouduitte? Jösses, ajatelkaa, kun lähdettiin paatin luota, niin minä tapasin kaksi serkkuani maalta..! Olivat tulleet Helsinkiä katselemaan. Hauskoja poikia … hepä ihastuivat, kun näkivät minut. Pakolla he tahtoivat minua kanssaan kävelylle. Enkä minä jättänyt Nelmaa yksin. Nelma raiska, oliko sinulla joukossa ikävä kuinka me käveltiin, käveltiin … ja juteltiin. Oikeita kavaljeereja. Mutta sitten: tulemme paatille, paatti poissa. Ja eväät, kaikki poissa. Ja ajatelkaa, meille semmoinen hätä, että oliko pykmestari hukkunut. Ja kuulkaas, teidän tähtenne saimme kävellä yöllä yksin tällaisen matkan!
Mimmi torui todella vihaisena.
Nelma ei virkkanut ensin mitään… Alkoi hiljaa availla eväskoria, joka oli oven luona nurkassa harmonikan vieressä … ja säälitteli, ettei Sakris ollut yhtään syönyt … katseli rampaa pelokkain, mutta kuitenkin vilpittömin silmin.
Mimmi jutteli yhäti … noista hauskoista kavaljeereista. Sakris kuunteli syrjästä pälyen … kuunteli, todistaisiko jokin Mimmin suusta luiskahtanut sana, että naiset olisivat tehneet yöllä jotain … synnillistäkin. Sitä ne eivät todistaneet. Silti Sakris epäili.
Hänen sisunsa alkoi ikään kuin hautoa kostoa.
Kuinka oli oikein asia? Huoletta saattoi Mimmi ruveta syömään eväitä, joita nyt Nelma järjesteli pöydälle. Aivan huoletta: sillä nuo sattumalta tavatut kauppa-apulaiset, jotka eivät kylläkään olleet Mimmin serkkuja eivätkä sen rikkaan gulashin seurapiiriä, joka oli päästänyt Mimmin turvakodista karkuun … nuo kavaljeerit olivat tosin tarjonneet tytöille ryypyt, mutta eivät muuten olleet tehneet sen kummempaa kuin että halailivat heitä viattomasti. Niillä oli hauskaa keskenäänkin … nuorilla miehillä … Helsingissä, siinä Heikinkadun ravintolassa, jonne he veivät Mimmin ja Nelman Kyläsaaresta autolla. Silloin, kun Sakriksen venhe kellui paluumatkalla, kävelivät tytöt ja herrat saaren siltaa pitkin Hermanniin. Mutta kaupungista saattoivat kavaljeerit Mimmin ja Nelman jälleen autolla kotiin… Ainoastaan Mimmi oli jollekin heistä jotain lupaillut.
Sakris koetti syödä; ruoka maistui hänestä laholta puulta.
Aurinko oli noussut. Piti asettua levolle.
Silloin: mitä kummaa, vuode, jossa Mimmi makasi, oli porossa ja noessa!
Sitäkös nyt naiset ihmettelivät.
Mimmi haukkui siitä Sakrista, joka ajatteli:
Tuon Byskatan vuoteenkos minä töhrinkin, enkä Nelman?
Rampa irvisteli keltaisilla hampaillaan … eikä tunnustanut mitään.
Nelma aavisteli jotain … vaikkei ymmärtänyt. Siivosi hiilet ja noet lavalta pois. Mimmi heittäytyi levolle ja alkoi kuorsata, seljällään ja suu auki.
Nelma valvoi vielä Sakriksen vieressä ja mietti. Sakris oli nukkuvinaan. Silloin tällöin näytti hän raottavan sinertäviä luomiaan. Lopulta hän ne avasikin … ja sanoi huokaisten verkalleen:
— Työtä … pitäisi tehdä! Niin, hohhoi … täytyy jatkata se työ siellä gulashi Suomenvaaran luona, ja sitten: täytyy ruveta säästämään rahaa! Ja ostaa tomtti.