XXV
Mimmi Byskata viipyi kauan Kukkelmanien vieraana.
Säästäpä tässä, jos tällaista menoa jatkat, Sakris-parka!
Mimmi söi kauhean paljon ja kulutti muutenkin kursailematta Sakriksen vähäisiä varoja. Kukkaro oli yhä Nelmalla, ja täytyihän Nelman tyydyttää kaikenlaisilla herkuilla ystävättärensä halua. Vieläpä yllytti Mimmi Nelmaa ostamaan itselleen uusia vaatteitakin.
Eikö Mimmi jo älynnyt lähteä matkaansa?
Sakriksen oli niin vaikea ponnistautua irti näistä kuherrusajoista, joissa oli ainoastaan yksi paha muisto: se juhannusyö.
Rahat loppuivat yhtäkkiä, niin odottamatta, että Sakriksen täytyi mennä jostakin lainaamaan. Ehkä peltiseppä Savolaiselta… Sinne hän nyt meni … Savolaisen uuteen, punaiseen huvilaan.
Mestarilla oli vieras. Mutta ovensuussa ja hiljaa selitti Sakris hänelle asiansa: ainakin viisi kymppää Sakris tarvitseisi.
Savolainen räpsytteli silmiään … eikä tuntunut suinkaan halukkaalta, vaikka hänen kotinsa näytti yhä varakkaammalta ja pöytänsä yhtä pulskalta kuin ennenkin. Ei, hän käänteli muka tyhjiä taskujaan … sanoi kuluvan itseltään kaikki omaan elantoon: hänen täytyi nyt ottaa kaksi kisälliä vastatehtyyn verstaaseensa. Tuolla oli verstas tontin kulmassa; tämä mies tässä oli sen rakentanut: peltiseppä osoitti vierastaan.
Viime aikoina olikin Sakris kuullut täältäpäin vasaran ja kirveen mälskettä. — Ehkäpä tällä Skotri Ramperilla olisi Kukkelmanille antaa, nauroi Savolainen ja osoitti sohvassa istuvaa taasen.
Sakris tuli peremmälle. Savolainen esitteli hänet Gottfrid
Strandbergille, iskien silmää vuoroin mieheen ja toiseen, sanoi:
— Tässä on Kukkelmanni, meidän kylän miehiä.
Strandberg töllisteli… Ja kun rahoista oli puhe, alkoi kehua itseään. Kertoi ensin muuttaneensa tänne Helsingistä: täällä olivat mörskät huokeammat … eikä häneltä työ loppunut missään … maallakaan. Hän ei noudattanut kahdeksantunnin työpäivää, ei kuulunut ammattiyhdistykseen eikä minkäänlaisiin puolueisiin: välitti viis niistä. Teki pelkästään urakkatyötä. Ja siksi oli hänellä rahaa! Ja hän ryyppäsi. Silti jäi eukolle ja lapsille … tarpeeksi.
Nytkin haiskahti Strandberg väkeviltä. Sanoi juoneensa kaksi vuorokautta yhtä mittaa virolaista ja menettäneensä toistatuhatta markkaa … joidenkin arkkitehtien parissa. Tällä kertaa hänellä ei ollut enempää kuin pari sataa, mutta viitisenkymmentä hän aina voi vipata … rehelliselle miehelle. Savolainen takasi Kukkelmanin rehellisyyden … ja Sakris kertoi, että hänellä olikin kesken jätetty työ täällä toisessa kylässä.
Juteltiin vielä jotain. Strandberg kerskui, Savolainen naureskeli ja kerskui … ja Sakris kuunteli heidän oivallisia olojaan. Sitten lähti Sakris pois, luvaten tulla maksamaan ammattikaverille viikon päästä.
Viisikymmentä ei, toden totta, ole suuri raha kalliina aikoina!
Miettiväisenä vilkasi Nelma seteleitä … miettiväisenä ja huolissaan. Mutta ei sanonut mitään, enempää Sakrikselle kuin Mimmillekään. Kuitenkin huomasi Kukkelman jotakin hänessä … ja alkoi ikään kuin häntä lohdutella, puhuen tulevasta omasta mökistä, ja eräistä muista, uusista suunnitelmistaan, jotka olivat syntyneet hänen päässään aivan äskettäin ja jotka keskittyivät hiukan liikemies Suomenvaaran suopeuteen. Niistä suunnitelmista lähtisi Sakrikselle kenties vielä nätistikin varoja … elämiseen ja ehkäpä oman tupasenkin pykäämiseen.
Kului pari päivää … ja Sakris tallusteli Mikko Suomenvaaran luo.
Mikko oli nyt kotona. Oli ollut jo viikon. Käynyt Kuopiossa ja Tukholmassa, Virossa ja Konginkankaalla. Hänellä oli nyt paljon koiranpentuja. Näiden koirien ja huvilansa ristiäisiä oli hän viettänyt joku päivä sitten eräiden toveriensa kanssa … vuoroin kaupungissa ja vuoroin täällä kotona. Huvila oli kasteessa saanut nimen Humplanvilla: hupainen muoto paviljongin ruotsalaisesta nimestä, joka oli ollut Humlevilla. Monta pulloa oli lyöty kasteen merkiksi kallioihin … ja monta paukkua ammuttu Mikon uusimmalla, hyvin rasvatulla kiväärillä, penikoille nimiä annettaessa. Roimasti oli ammuttu sekä sisällä että ulkona, niin että ruudinsavu kärysi kamarissa ja keittiössä ja sälöt lensivät etäällä metsässä petäjien kupeista.
Muori oli hermostunut ja pelkäsi. Mutta ampujat vakuuttivat, etteivät he saattaneet erehtyä…
Kultapojastaan muori sen uskoikin.
Nyt olivat vieraat lähteneet … ja Mikko jälleen entinen, älykäs Mikko, jota täti ihaili.
Mutta hirveä päänsärky vaivasi Mikkoa juuri sinä päivänä, jolloin Sakris tuli.
Sakris huudahti gulashin kamarin ovella suu ystävällisessä, naurussa:
— Terve, Mikko, terve!
Täti oli jo kertonut, miksi Kukkelmania ei näkynyt täällä. Mikon ei tarvinnut kysellä.
Koiratarha näytti kovin keskentekoiselta.
Mikko tuli ulos … ja komenteli vihaisesti taakseen, kamariin jääviä pentuja. Hän huusi:
— Hiljaa, Molla. Älä ulvo, peijakas, kuin rasvaamaton ovi. Hiljaa, Ray!
Hiljaa, Joonas! Suu kiinni, Piru!
Sakris istui portailla. Mikko istahti sinne myöskin … ja piteli otsaansa. Heiluvei-koira makasi Mikon vieressä, nojaten kuonoaan isäntänsä jalkaan.
Sisällä koiranpennut vikisivät, uikuttivat ja ulvoivat kuin riivatut.
Kukkelman alkoi puhua, että koirakartanon rakentaminen oli myöhästynyt … jonkin verran.
— Viisi viikkoa, viisi viikkoa! myönsi Mikko.
— Jasoo, jasoo, sanoi Sakris. — Onkos se aika jo niin ulos kulunut?
Sitten jatkoi Sakris verkalleen, ettei hän ollut voinut arvata, että nämä männyt olisivat niin kovia ja isoja. Niitä ei saanut edes kaatumaan muuten kuin kiipeämällä puuhun ja nytkyttämällä. Eikä lastua irti piilulla, ellei sahannut aina pienen välin päähän nikaroita puuhun… Sellainen vanha, kalliolla kasvanut petäjä on kuin rautaa… Jos Sakris olisi tämän tiennyt, toisin olisi hän ajan määrännytkin. Hän lopetti:
— Mutta onhan aikaa … nytkin vielä.
— On, on, myönsi Mikko.
Sakris jatkoi: hänelle oli tullut kaiken lisäksi sellainen este, että lähetettiin hänen luoksensa maalta eräs serkun tyttö. Jos se tyttö olisi saanut asua täällä, niin… Sitä oli kyllä tädille ehdotettu … mutta.
Nyt asuu Sakris jälleen Krokelbyssä. Siellä on se tyttö hänen hoidettavanaan.
Mutta saattaapa Sakris tulla päiviksi tännekin töihin.
— Kyllä niin, sanoi Mikko. — Kyllä saattaa… Peijakkaan penikat!
Sakris sanoi:
— Tästä alkaen tulee koirakartano pian. Vaikein on jo timrattukin ylös.
Ja minulla on jo piiristykset sisuksista!
Sakris vetää taskustaan muistikirjansa, johon hän on piirrellyt kaikenmoisia viivoja. Niiden vuoksi on hänellä ollut paljon vaivaa viime päivinä. Nyt hän arvelee, piirustuksia Mikolle näyttäen, että kopit pitäisi pykätä hänen mielestään noin … ja asetella noin … ja tähän näin tulisi yksi kulma, ja tuohon taas toinen kulma … että porstua siihen sopisi … ja tuohon vielä yksi vinkkeli, niin koridoori tulisi sillä tavalla … ja kaikki olisi praktillista.
— Oivalliset riitingit, naurahtaa Mikko.
Sitten Sakris vaikenee. Menee hetki … ja myöskin Mikko on vaiti.
Ainoastaan penikat vinkuvat sisällä.
Rampa sanoo:
— Sillä tapaa se nyt tulee! Ja se tulee huokealla … jos nyföraikaisiin palkkoihin vertauksen tekee.
Mikko ei virka mitään.
Sakris raaputtelee korvallistaan … liikuttaa itseään oikealle ja vasemmalle, ympärilleen katsoakseen. Sitten sanoo hän, silmissään pieni välkähdys, salaperäisellä äänellä:
— Mutta yksi pyyntö minulla löytyy… Että ei saisi kertoa kellekään muulle timmermanille, miten huokealla minä teken! Ne suuttuvat sellaisesta. Ja minä … minä halveksin rahat.
Sakris katselee jälleen Mikkoon. Sitten hän toistaa:
— Jaa, jaa … minä halveksin rahat. Mikä on raha?
Mikko sanoo:
— Niin, mikä onkaan raha? Hulluutta se on.
— Jaa, jaa… Niin, rahan tähden he vihasivat minua, jatkaa Sakris. —
Siksi ei pidä heille sanoa.
— Ei sanota! lupaa Mikko.
Taas hiljainen hetki.
Sakris katselee ympärilleen … ja alkaa sitten puhua:
— Katsos päälle vain tuossa tuota ovea! Se ei mene oikein kiinni … en ole huomannut sitä ennen. Minun täytyy remonteerata se. Minä teen ovet lomatöinä. Ja tämä byggninki on vanha … siksi eivät ikkunatkaan mene kiinni niin kuin pitäisi. Minä korjaan nekin. Aivan ilmaiseksi … näin tuttavien kesken … iltaisella, kun olen lakannut timraamasta koirille. Jos te tahdotte. Sanokaa vaan tykö… Teettäisitte kokonaan uuden huvilan!
— Se tehdään! myöntää Mikko.
— Jasoo? innostuu Sakris. — Sitäpä minä juuri fundeeraan tässä. Tämä on kaunis paikka. Niin, tämä on … aivan kuin paradiisi.
Sakris huokaisee…
— Jos minulla olisi tämmöinen paikka, jatkaa hän, — silloin minä vislaisin niin että Helsingissä kuultaisi. Tuo trekoori … pensaat ja kaikki! Niistä saisi rahaa, jos niitä hoitaisi. Ne täytyisi perkata ylös ja panna kasvamaan. Minä teken sen … illoilla, kun olen lakannut pykäämästä koirille. Laitan koko trekoorin kuntoon. Ja rakennan sen huvilan.
Sisällä pennut huutavat … tuskin kuuluu keskustelijain ääntä. Mikko menee kamariinsa. Siellä hän ärjähtelee, polkee jalkaa, läiskyttää koirapiiskaa… Sakris odottaa portailla. Muistelee, että Nelma tarvitseisi rahoja … nyt kohta.
Sitten Mikko kantaa ulos kahta penikkaa, yhtä kummassakin kourassa. Nakkaa ne portaitten viereen. Siinä ne, pienet ja vasta emosta erotetut raukat, ryömiskelevät ja puskevat toisiaan. Sakris sanoo:
— Ne ovat sievät kreatyyrit… Ja niin, tämä paikka täällä: minä viihty niin hyvästi täällä… Otan urakalla sen uuden huvilan. Sanokaa vain tykö!
Se urakka olikin Sakriksen uusi suunnitelma, josta hän oli Nelmalle vihjaillut.
Minkälainen tuo huvila pitäisi tehdä? Sakris esittää, minkälainen … ja mille paikalle. Sen voisi alkaa jo heti … kun koirakartano on saatu pystyyn. On ehdottomasti paras rakentaa laudoista. Kukkelman rakentaisi sen vähitellen. Tilaisi laudat, turvepehkut … kaikki. Asuisi Krokelbyssä … ja kävisi täällä milloin miellyttäisi. Eihän sillä niin kiirettä … eikä urakan maksamisellakaan.
— Kaunis ilma, sanoo Mikko. Mutta pitelee päätänsä.
— Jaa … rumilla ilmoilla voisin olla Krokelbyssä, vastaa Sakris. —
Ja mikä on raha? Kunhan kehittyneempi ihminen tulee maailmassa toimeen!
Minä: raha on turhuus… Ja kuulkaas: minulla on ollut täällä niin lysti
olla! Minulla on ollut täällä niin lysti…
Yhtäkkiä huudahtaa Sakris:
— Niin lysti … kuin olisin teidän ottopoika! Ja tädinkin ottopoika!
— Ottopoika? ällistyy Mikko.
Sakris vahvistaa:
— Niin, niin. Siltä se tuntuu… Ja tiedättekös mitä: tuntuu aivan kuin me oltaisiin veljeksiä! Veljeksistä minä tykkäisin… Miksi ei koko maailma saattaisi olla veljeksiä? Jokainen … auttaisi jokaista… Minä semmoisella, mitä minulla on … ja toinen toisella. Työtä ei maksettaisi, mutta se vaihdettaisiin rahaan … niin kauan kuin yhteiskunta on sillä tavalla järjestelty, että on rahaa eikä työtä voi vielä vaihtaa vaatteisiin ja ruokaan. Eihän nykyään ole vielä se oikea valtakunta tullut.
— Ohoh! huudahti Mikko. — Taidatte olla pieni polsu?
Mikko nauroi makeasti. Hän heilautti kättään:
— Voi veliseni, älkäähän! Kun kommunisti rikastuu, tulee hänestä porvari … ja tuhat kertaa entistä ilkeämpi. Siinä se!
Sakris kiiruhtaa selittämään:
— Jaa … en minä sen tähden meinaa… Ja mitä tulee rahaan: ei vaan saisi nylkeä toista … vaan pitäisi ottaa sitä niin vähäisen kuin mahdollista…
Nyt tuli täti ovelle ja kutsui sisarenpoikansa sisään… Kahville. Ja sinne Mikko katosi.
Sakris odotteli.
Hetken päästä kantoi muori ulos kokonaisen laatikollisen koiranpentuja … että Mikko saisi nukkua… Ja kutsui myöskin Sakrista kahville. Sakris ihmetteli Mikon katoamista. Muori toisti, että hän nyt tosiaan nukkui: häntä ei voisi herättää.
Sakris kysyi:
— Kai hän sitten puhui jotain timraamisen jatkosta?
— Ei hän mitään puhunut, vastasi muori.
— No … meillähän onkin sopimus … että minä pykään sen ylös. Tulen tänne huomisaamuna työhön.
Muori sanoi:
— Tulkaa vaan … mutta turha lienee tulla.
Mikko nukkui. Viimein lähti Sakris tallustelemaan takaisin Krokelbyhyn.
Hiukan levoton hän oli.
Mutta kun hän joutui kotiin, kuuli hän toki ilokseen, että Mimmi Byskata muuttaisi heiltä ylihuomenna: sanoi saaneensa paikan Helsingissä.
— Niinkö? Minkä paikan? kysyi Sakris. — Minkämoiseen virkaan?
Mimmi tokaisi:
— Kilometrikonttorissa.
— Ahaa! huudahti Sakris. — Landmeeterikonttorissa … minä ymmärrän.
Minä ymmärrän kaikki!
— Ylihallituksessa, niin juuri, vastasi Mimmi. — Minulla on nyt
Helsingissä lokaalikin. Tulkaa siellä käymään, Kukkelman!