VI.
Isä ja poika.
Kun "sahramimanttelinen", aamurusko kultaili Pielisjärven seutuvia, heräsi Juhana syvästä ja virvoittavasta unestaan. Hänen mieleensä juontui heti suloinen uni nuoresta neitosesta, jonka hän eilisiltana oli tavannut. Nopeasti nousi hän ulos, puki päällensä ja istui akkunan ääreen ihailemaan itäistä taivaan rantaa, jonka nouseva aurinko purppurahohteellansa valaisi.
Hän oli pitkän aikaa näin istunut unelmiinsa vaipuneena, kun ovi avattiin ja hänen äitinsä astui huoneesen, rakkaalle pojalleen hyvää huomenta toivomaan. Äidin sydämmen puhtaalla ilolla likisti hän poikansa rintaansa vastaan; sitten hän rupesi kysymään Juhanan olosta setänsä luona ja vihdoin, oliko hän ketään muuta kun vanhempiaan kaivannut. Juhana punastui eikä ensin aikonut nyt heti ilmaista tunteensa, vaan hellälle äidilleen, jos kellekkään, piti hänen uskoa sydämmensä salaisuuden. Hän kertoi siis eilisiltaisesta käynnistään Sormuisen Elsan luona ja siitä, että he nyt olivat vannoneet toisilleen ikuista uskollisuutta.
Tästäkö Katri oli iloisena! Kaikista tytöistä, jotka hän tunsi, oli Elsa epäilemättä, sekä ruumiin että sielun puolesta, suloisin. Niinkuin äitiään oli Elsa aina luottamuksella kohdellut Katria. Siis tuo liitto kaikin puolin tulisi olemaan iloksi, ei ainoastaan Katrille, vaan, niinkuin tämä vakuutti, myös Sipolle ja Yrjölleki.
Nyt mainitsi Katri ryöstöstä, josta Elsa ei, ajan lyhyyden vuoksi, eilisiltana ollut kerennyt eikä muistanutkaan puhua. Juhana surkutteli suuresti Nurmeslaisia, johon Katri huomautti että toivon mukaan vasta päästäisiin vapaiksi Hovilaisten kiristyksistä. Kun Juhana katsoi äitiinsä kysyväisesti, rupesi tämä kertomaan liitosta ja rovastin puuhista kansan kesken.
Juhana ensin ei tahtonut uskoa mitä kuuli. Ainaki hän luuli, että hänen äidillään oli jotenki väärä käsitys asioista. Tämä vakuutti puhuvansa niinkuin asiat olivat. Sen mukaan kun puhetta jatkettiin, punastuivat Juhanan posket punastumistaan. Vihdoin hän lausui: "Olisivatko setäni sanat näin toteen käyneet? Tämä epätietoisuus on tukala". Näin puhuttuaan riensi hän ulos huoneesta, ennenkun kummastunut äiti kerkesi sitä aavistaa ja riensi isänsä luo.
Tyyneellä ilolla näki isä poikansa astuvan huoneesen eikä suinkaan aavistanut mikä ajatus tämän rinnassa asui. Tosin Juhanan muoto näytti levottomalta ja Sipo kysyi, kuinka hän oli nukkunut; vaan kun vastaus oli tyydyttäväinen, ei isä sen enempää asiaa ajatellut, vaan rupesi puhelemaan.
"Savonlinna on nyt Karjalan ainoana tukena", lausui Sipo. "Karjalan lukko, Viipuri, on valloitettu; Laatokan rantamaan suoja, Käkisalmi, on antaunut. Synkät ovat näkyalat! Mun uskoni mukaan Savonlinna ei kauan voi puoltaa itseänsä".
"Se on mahdollista, että sekin viimme tukemme kaatuu", sanoi Juhana synkästi.
"Mun ymmärrykseni mukaan", virkkoi Sipo, "olisi ollut viisaammin tehty, jos sovinnon kautta olisi koetettu pelastaa jäännös Suomesta vihollisen alle joutumasta".
"Miksi sanotte: olisi ollut? Eikö sitten vielä ole aikaa?" kysyi
Juhana, terävästi silmäillen isäänsä.
"Se, joka Affleckin läheisyydessä elää ja näkee, ettei hallitus voi omaisienkaan väkivallasta suojella alamaisiaan, se oppii hyvin epäilemään, miten vihollisesta voi suojelluksi tulla", lausui Sipo Nevalainen.
"Mun isäni", sanoi Juhana, "te olette, pelkään ma, menettäneet luottamuksenne".
"Ainaki hallitukseemme semmoisena kuin se nyt on", virkkoi Sipo.
"Te ajattelette, isäni, väärin", lausui Juhana, jonka ääni, enemmän kun hän olis tahtonut, alkoi osoittaa hänen sieluntilaa.
"Sinä näytät, poikani, levottomalta", sanoi Sipo, joka nyt selvästi näki poikansa kiihtyvän mieli-alan.
"Minä tunnustan isäni, että ne huhut, jotka olen kuullut, eivät juuri ole voineet mun levolliseksi tehdä", sanoi Juhana vähän katkerasti, lisäten sitte: "Te olette joutuneet viekottelian haltuun".
"Viekottelian?" kertoi Sipo kummastuen.
"Aivan niin", lausui Juhana vakavasti. "Rovasti on käynyt täällä ja puheellaan toimeensaanut kauheat tuumat".
"Poikani", sanoi naurahtaen Sipo. "Rovastia älä syytä. Me olemme miehiä ja tiedämme itse mitä tehdä. Ja mistä meitä syyttäisit? Liitostako Venäjän kanssa? Onko se niin kumma?"
Juhana hypähti ylös penkiltä ja huusi: "Onko se kummaa? Hakekaat läpi taivaan ja maan ja mainitkaat mulle joku mustempi teko kuin se, että pettää isänmaansa!"
"Pettää", kertoi Sipo kavahtaen ja hänen kulmakarvansa lähenivät toisiaan. Hän tyyntyi pian ja lausui vakavasti: "Sinä olet nuori ja minä ymmärrän tunteesi. Jos olisin sun sijassasi ja tulisin juuri sodan jaloista, ajattelisin ehkä niinkuin sinä nyt, ja jos sinä olisit mun sijassani, ajattelisit varmaan niinkuin minä. Minua on ryöstetty ja minä tahdon kostaa".
"Oi isäni!" lausui Juhana levottomasti. "Minä riennän rovastin luo ja kysyn, kenen luvalla hän käskee kansaa luopua hallituksestaan. Hänen täytyy tulla tänne ja peruuttaa puheensa, muutoin löytyy vielä miehiä Suomessa, jotka voivat hillitä niin vaarallisen sielunpaimenen".
"Juhana", sanoi Sipo Nevalainen, "sinä olet mun oma poikani ja senvuoksi en tahdo puheesesi suuttua. Kuule mua: sun vihasi rovastia vastaan on yhtä perätöin ja perusteetta kuin uhkasi. Sitä pait olemme jo vannoneet Venäjälle uskollisuuden valan pyhänä kirkossa".
"Vannoneet! Uskollisuuden valan!" kertoi Juhana vaipuen penkille ja peittäen käsillään kasvonsa. Hetken hän istui ikääskun ukonnuolen iskemänä; sitten hän kavahti ylös. Hänen poskensa hohtivat, hänen silmänsä säteilivät ja hänen rintansa aaltoili. Hän seisahtui isänsä eteen, joka puoleksi ihmetellen puoleksi peljäten, silmäili poikaansa.
"Isä", puhui Juhana äänellä, josta edellinen sointuisuus oli kadonnut, "te ette ole mikään konna. Kun katselen teidän jaloa muotoanne, mulle hamasta lapsuudesta niin rakas ja niin kunnioitettu, kun näen totiset silmänne ja tuon ylhäisen otsan, olen vakaantunut siitä, että vieläki sama ylevä sielu teissä asuu kuin ennenkin. Jos Jumalaa pelkäätte, jos emoani ja mua rakastatte, niin luopukaa noista vehkeistä, jotka lopullisesti ovat olevat turmiollisia. Isänmaamme niinkuin köyhä äiti nääntyväisille lapsilleen rintaansa tarjoaa, koettaen siitä pusertaa viimme elinvoimansa. Ja tämmöisen äidin hylkäisimme, vihollisen valtaan jättäisimme".
Sipo oli, tätä puhetta kuullessaan, noussut ylös. Hän kohotti päänsä ja seisahtui poikansa eteen, tähän tuimasti tuijottaen. Ikääskun kaksi uhkaavaa ukonpilveä seisoivat isä ja poika vastatusten.
"Kunnotoin poika", huusi Sipo, "näinkö huonossa muistissa on sulla enään neljäs käsky! Tiedä, että ennenkun sinä synnyit, oli mulla jo selvä käsitys velvollisuuksistani enkä ole niitä nytkään unhottanut. Hoida sinä omat asiasi äläkä minusta huolta pidä".
"Oi isäni", huudahti Juhana, "älkäät minuun tuskaantuko! Älkäät vihan vimmassa päättäkö mielettömästi, Minä en tahdo teitä nuhdella kun ainoastaan herättää siitä lumouksesta, jonka alle olette joutuneet".
"Sun herättämistäsi en tartse", sanoi Sipo tylysti. "Sinä olet varmaanki tullut kotiasi neuvomaan isääsi hänen velvollisuuksistaan Jumalaa ja isänmaata vastaan. Jos niin on asian laita, on mullaki sulle lyhyt neuvo annettava, nimittäin, että nopeasti matkustat takaisin samaa tietä, kun olet tullut".
Näin sanottuaan käänsi isä selkänsä pojalleen ja meni ulos. Juhana jäi kalpeana seisomaan, tirkistellen ovea kohden, josta vihastunut isä oli ulos mennyt.
"Mikä kauhea muutos!" jupisi nuorukainen. "Katkerimmaksi suruksiko on kotiini tulo muuttuva sen sijaan, että sen olisi pitänyt iloa tuottaa?"
Hetki kului, kunnes ovi taas aukesi ja Katri astui sisään.
Kun Juhana huomasi äitinsä, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä. Hän astui äitiään kohden ja vaipui sitä rintaa kohden, jota vasten hän ennen, lapsuutensa onnellisina aikoina, niin usein oli nukahtanut.
Pitkällinen äänettömyys seurasi. Vihdoin sanoi Katri: "Minä tiedän mitä on tapahtunut. Oi näitä kurjuuden aikoja, joita meidän pitää nähdä! Kyllä luulen ettei Sipo olisi tuohon tuumaan ruvennut, ellei rovasti olisi häntä siihen houkutellut. Viimme sunnuntaina saarnasi rovasti täällä ja vannotutti väen kirkossa Venäjän alle. En ymmärrä muuta, kuin että silloin suuri synti tapahtui".
"Jos mikään syntiä on, niin se on", lausui Juhana. "Kun ma voisin jonku keinon keksiä, joka voisi auttaa. Mutta oi surkeutta! Pitääkö mun ruveta isäni ilmi viholliseksi!"
Juhana vaikeni; hetken päästä hän jatkoi: "pääni on niin kuuma. Minä tahdon käydä ulkona raikasta ilmaa hengittämässä. Te arvaatte, äiti, missä käyn. Isäni käski mun kohta palata samaa tietä kuin olen tullut. Ne hetket, jotka täällä viivyn, tahdon viettää armahan emoni ja kalliin morsiameni seurassa. Ja sitten —"
Juhana ei voinut jatkaa. Hän otti lakkinsa ja meni. Äiti silmäili hetken akkunasta poikaansa, kunnes vihdoin kyyneleet hämärtivät hänen näköänsä. Hän lankesi polvillensa ja rukoili sydämensä syvyydestä Jumalaa olemaan heille tukena ja auttajana tällä koetuksen kovalla hetkellä.
Juhana suuntaili askeleensa Elsan luo. Tämä otti ilolla vaan samassa alakuloisesti vastaan lemmittynsä. Hän kertoi Sipon juuri käyneen Yrjön luona. He olivat puol'ääneen puhelleet, vaan Elsa oli kuitenki sen verran kuullut, että hän tiesi kysymyksen olleen lähteä Käkisalmeen hakemaan sieltä apua Venäläisiltä. Vihdoin oli hän kuullut Sipon sanovan Yrjölle: "älä pelkää! Poikani ei tiedä tästä mitään. Eikä hän, jos tietäisiki, uskaltaisi; sillä —", loppua ei Elsa ollut kuullut. Sitten oli Sipo maininnut jotaki noidasta ja he olivat kumpii ulos menneet, Yrjö matkalle Pielisiin, Sipo, Jumala tiesi mihin.
"Onnetoin isä", jupisi Juhana. "Et tiedä mitä ai'ot tehdä; retkeä pitäisi estää, vaan isäni — — —".
Juhana painoi muiskun vapisevan neidon huulille ja lausuen: "Oi onnettomuutta, jos retki matkaansaadaan; silloin en enään tahdo elää", töytäsi hän huoneesta ulos. Elsa juoksi hänen jälkeensä; vaan kun Juhana jo oli kaukana maantiellä, palasi neito takasi, vaipui penkille pirtissä ja itki katkerasti.
* * * * *
Polkua, joka johti Horman Mallan luo, astui yksinäinen mies. Hän kulki alla päin ja näytti syviin mietteisiin vaipuneen. Lähetessään noidan asuntoa, kohotti yksinäinen matkustaja päätään. Hän kolkutti kolmasti ovelle. Se avattiin varovasti ja matkustaja astui kiiruusti sisään.
Malla, nähdessään matkustajan, astui pari askelta taappäin, huudahtaen:
"Mitä sinä multa tahdot? Pois!"
Sipo Nevalainen — sillä tämä matkustaja oli — viittasi kädellään tyynnyttävästi, otti povestaan rahakukkaron ja lausui: "minä tahdon tietää asian ennakolta. Ilmoita onko se, jota aion tehdä, onnistuva. Minä palkitsen sun runsaasti".
"Hahhaah", nauroi noita. "Sinä koetat vanhusta eksyttää; mutta sinä olet mua kerran pahoin kohdellut ja — niinkuin silloin sanoin — onni on sinusta kaukana".
"Älkäämme mennyttä aikaa muistako", sanoi Sipo.
"Kuinka on ylpeän Nevalaisen mieli nyt näin nöyrtynyt?" kysyi noita ivaillen.
"Nöyrtynyt?" kertoi Sipo ja kohotti päänsä; hän jatkoi vieläkin malttavaisesti: "Se sinään. Tahdotko mua, maksua vastaan, auttaa?"
"Kysy muilta neuvoa; miksi sinua auttaisin kun et muakaan auttanut, silloin kun pyysin", virkkoi noita.
"Noita!" huudahti Sipo ja kohotti oikean kätensä, "tiedätkö että tuo käsi sun tuossa tuokiossa voi ruhjoa? Me olemme kahden kesken. Älä mua ärsytä!"
"Sinä uhkaat", naurahti Malla, "Mitäs voittaisit, jos mun tappaisit?
Omantunnon vaivaa. Sinä tulet mua vielä useinki tarvitsemaan, Sipo
Nevalainen. Et mulle tahdo vahinkoa tehdä; minä olen levollinen".
Noidan vakava puhe vaikutti sen, minkä se tarkoitti. "Minä tosiaanki sinua tarvitsen", sanoi Sipo, tukehduttaen luonnollisen kärtyisyytensä tällä hetkellä. Hän avasi kukkaron ja laski siitä kämmenelleen ko'on rahoja, lausuen: "Minä ja moniaat muut aiomme lähteä Käkisalmeen Venäläisten tuumille, saadaksemme heiltä apua Affleckia vastaan. Onko aika lähdölle sopiva ja voidaanko tätä jotenki estää?"
"Laske rahat tuohon penkin päähän", sanoi noita, joka nyt mielestään oli kyllin Nevalaista nöyryyttänyt. Tämä teki niinkuin noita vaati.
Malla puhalsi nyt valkean puoleksi sammuneisiin hiiliin, pani kattilan tulelle ja kaatoi kattilaan ruskeaa vettä. Kohta kohosi savu siitä. Noita tirkisteli savuun, kohotteli kumpaisetki kätensä savua kohden ja jupisi itsekseen.
"Nyt", virkkoi noita ääneen, hetken päästä, "nyt näen. Aika on sopiva ylihuommenna; silloin on täysikuu".
"Uhkaako meitä matkalla mikään vaara?" kysyi Sipo.
Savun seasta kuului vastaus: "Jos ette puussa näe sinisen karhun, jota ei ampumalla voi tappaa, niin olette vaarasta vapaat".
"Hyvä", jupisi Sipo; "tuossa ovat rahasi".
Hän läksi kevein askelin astumaan noidan mökistä. Malla otti penkiltä rahat, suuteli ne monin kertaisesti ja otti sitten kiukaan alapuolesta kiven irti. Kiven takana oli kätkö, jossa oli lipas. Malla ra'otti tämän ja vielä kerran suudeltuaan äskeisen ansionsa, antoi hän sen suljahtaa lippaasen, jonka hän piakkoon pisti säilyynsä.