VII.
Hovilassa.
Päivänä jälkeen sen, jolloin viimmemainitut tapaukset tapahtuivat, istui iltapuoleen Majuri Affleckin tilalla hänen jo ennestään lukijalle tunnetut kolme uskottua ison pöydän ympärillä, viettäen aikaansa vaihdellen puheilla ja aseiden puhdistamisella sekä teroittamisella. Arnkijl perkkasi vanhaa piimusköötiä, Jessenhaus puhdisti sytytin-musköötiä ja Björn Finne hioi miekkaa. Pöydällä seisoi kaksi isohkoa oluthaarikkaa. Huone, jossa he istuivat, oli iso pirtti, jonka seinillä riippui kaikenlaisia aseita: pyssyjä, sapeleita, miekkoja ja pistooleja y.m. Yhdellä seinällä näkyivät Kaarle XI ja Kristinan muotokuvat.
"No, Björn", sanoi Arnkijl, "mitä mietit, kun suusi meni noin nauruun?"
"Minä soisin joskus olevani sata kertaa pienempi kuin olen", lausui
Finne, joka, kun kerran rupesi, oli mahdottoman filosofillinen.
"Olisinpa esimerkiksi kärpänen".
"Ja mitä hyötyä sulle siitä olisi?" kysyi Arnkijl, silmäillen Björnin täysikuu-muotoa.
"Minä tahtoisin kerran kuulla mitä Nurmeslaiset meistä puhuvat. Etteivät he meitä kiitä, sen toki tiedän; vaan sen tahtoisin tietää, mitä päävikaa he meissä kussaki vainoovat".
"Nurmeslaisten mielipiteistä me viisi pidämme", sanoi Jessenhaus kuivasti. "Sulla Björn, on, suoraan sanoen, yksi vika, joka usein on meille haitallisempi kun Nurmeslaisille. Sinä mittaat viinapäissäsi kappoja tynnyrien sijaan ja joskus päin vastoin, joka taas arvoamme alentaa ja turhaan ärsyttää kansaa".
"Olkoonpa miten tahansa", virkkoi Björn närkästyneenä Jessenhausin nuhteista, joita hän ei suinkaan ensikerran kuullut: "sen tiedän, että minä meistä kolmesta olen enin suosittu. Kaikki myöntävät, että mulla on hyvä sydän. Mutta sinua, Jessenhaus, he kutsuvat Belzebubiksi y.m. Ja Arnkijl — hm — en tahdo sua, Fredrik, loukata — hm — jääköön sikseen".
"Minua et loukkaa, jos sanot", virkkoi Arnkijl, joka kuitenkin ei tosin tiennyt, tahtoiko hän mieluummin kuulla tai ei.
"He sanovat — hm — että olet petollinen. No, kummako se! Kuka noiden kanssa rehellinen voi olla? Sanovat myös että olet vähän pelkurimainen. Minä olen selittänyt että jälkeen viimme kuumetautisi luontosi tuli hiukan aremmaksi, mutta pelkuri ei Arnkijl ole — sen olen vakuuttanut".
"Mutta sinusta ei sitä voi vakuuttaa", virkkoi Jessenhaus.
"Milloin olen pelännyt?" kysyi Björn punastuen vihasta.
"Kun rovasti vannotti kansan Ryssän alle kirkossa", lausui Jessenhaus. "Sinä, kruunun virkamies, et uskaltanut sanaakaan hiiskua silloin. Kun oisit rohjennut nousta ylös ja pitää heille puheen, niinkuin, totta mar, minä olisin tehnyt, niin ei tämmöisiä hullutuksia ois tapahtunut. Nyt ovat he Ryssän kansaa liitossa ja meille voi tulla ahtaat olot, johon on syynä sun pelkurimaisuutesi ja huolettomuutesi".
Björnin veri kuohahti; vaan hän ei oikein uskaltanut Jessenhausia vastustaa; hän lausui: "Sulla on aina mua vastaan nurkumista. Jos itse oisit kirkossa ollut, et oisi enemmän kun minäkään suutasi aukonut. Sinä tiedät hyvin, ettei sun puhettasi olisi enemmän korviin otettu, kun minunkaan. Mutta pääsyy sun moitteeseesi on, suoraan sanottu, kateus. Sinä et soisi, että minä olen majurin suosiossa yhtä paljon kun sinäki, vaikka mua kyllä koetaan parjata hänen edessä".
"Sinä et, Björn-rukka, sietäisi paljon parjaamista, ennenkuin olisit kuitti palveluksestasi", sanoi Jessenhaus. "Vaan se sinään. Minä en sinua tahdo sortaa, ainoastaan oikasta ja oikaseminen on aina vastenmielinen inhimiselliselle ylpeydelle. Mutta olen minäki aikanani saanut nuhteita kuulla, jopa tutaki. Kun majuri oli pahalla tuulella, ei ollut lysti olla; korviaan sai varoa; kerran hän kolautti mua miekan lappealla selkään, etten pitkään aikaan voinut hengittää. Semmoinen kohtelu oli liian ankara ja sen sanoinki kerran majurille että, jos hän vielä mua niin kohtelee, niin olemme eri ystävät. Hän katui mitä oli tehnyt, syleili mua ja sanoi, etten koskaan saa hänestä luopua, sillä semmoista auttajaa kuin minä, ei ole hällä ollut, eikä tule".
Tämä puhe lepytti melkoisesti, niinkuin Jessenhaus jo edeltäpäin arvasi, sopusaluonteisen Björnin.
"Majurilta on tullut kirje," lausui nyt Jessenhaus, "jossa hän käskee meidän pitää huolta siitä, että jäännös hänen tavarastansa Suorlahden ja Lieksan tiloilta Kiteellä ja Pielisissä tuodaan tänne. Hän aikoo sitten kelin aikana viedä täältä kaikki Kajaaniin. On nyt terveellistä, että joku meistä lähtee Kiteelle ja Pielisiin".
"Minä olen valmis", sanoi Arnkijl, joka heti hoksasi, että tuo reissu olisi kukkarolle varsin terveellinen.
"Minä en ole pitkään aikaan matkustanut," virkkoi Björn; "kävithän,
Arnkijl vasta Kajaanissa."
"Niin, Majurin seurassa!" sanoi Arnkijl. "Minä lähden Kiteelle, menköön
Björn Pielisiin".
"Minä pidän sen sopivimpana, että sama mies käy sekä Kiteellä että
Pielisissä, koska ne ovat samaa suuntaa", sanoi Jessenhaus.
"Määrää sinä Pietari", sanoi Arnkijl Jessenhausille, "kumpi meistä menee, niin ei tule tyhjää intosta välillämme".
"Minä katson sopivaksi että Arnkijl lähtee", sanoi Jessenhaus; "Björn on täällä kotona tarpeesen".
Finne nousi ylös ja paiskasi miekan, jota hän hioi, pöydälle, jotta se tärähti.
"Te luulette voivanne mun kanssani menetellä niinkuin lapsen kanssa", huusi hän, "mutta Björn Finne, joskin pitkämielinen, ei ole vahasta tehty. Tällä kertaa pitää poikkeus tapahtuman. Ellen minä pääse yksin tai Arnkijlin kanssa matkalle, niin lähden huomispäivänä pois Hovilasta ja silloin saatte tulla toimeen Nurmeslaisten kanssa miten voitte".
"Hsch — joku tulee", sanoi Jessenhaus; "älkäämme riidelkö".
Ovi avattiin ja muuan mies astui sisään.
Jessenhaus kavahti, nähdessään ettei vastatullut ollut oman talon miehiä. Kaikki muut olivat enemmän tai vähemmän hänen vihamiehiään.
"Mikä on asiasi?" kysyi hän tulleelta.
Tämä seisoi ääneti uteliaasti silmäillen huonetta.
"Luultavasti olet tänne tullut luvattomissa aikeissa", jatkoi Jessenhaus. "Mutta muista, että täältä on vaikeampi päästä kuin tänne tulla".
"Mun käskettiin tuoda tänne tämä kirje", sanoi vieras ja kohotti
Jessenhausille kätensä.
Veronkantaja silmäili uteliaasti kirjettä. Arnkijl ja Finne myöskin tunkeusivat Jessenhausin luo katsomaan minkänäköinen kirje oli. Sill'aikaa puikahti vieras huomaamatta ovesta ulos.
Jessenhaus silmäili ovea kohden ja nähden, että vieras oli poissa, huudahti hän: "Arnkijl, joudu tuota outoa takaa ajamaan. Sinullahan ovat hyvät jalat".
Nuolen nopeudella puikahti Arnkijl ulos ovesta.
Jessenhaus silmäili tarkasti kirjettä. Se oli karkeanlaiselle paperille kirjotettu ja sinetillä suljettu. Tarkemmin katsottuaan lakkaa, näki hän että sinetin asemesta oli käytetty äyrin lanttia.
Kirje sisälsi seuraavat sanat:
"Muuan tuntematoin tahtoo teille ilmoittaa, että neljä talonpoikaa Nurmeksesta tänä iltana ovat lähteneet jalkasin etelää kohden Venäläisiltä apua hakemaan teidän rasituksianne vastaan. Koska tämän kirjoittaja pitää isänmaan vapautta kalliimpana kun yksityisten kostonhimoa, julkaisee hän täten teille asian, toivoen, että te väkivoimalla koetatte paluuttaa matkustajat heidän vaaralliselta retkeltään".
"Mitä tämä merkitsee?" jupisi Jessenhaus. "Pitääkö ilmoitukseen luottaa? Olisko tässä joku koiran kuri tekeillä? Ehkä tahdotaan meidät kotoamme houkutella, jotta sill'aikaa voitaisiin ryöstää majurin tavara täältä?"
Björn astui pirtin nurkkaa kohden, avasi pienen nurkkakaapin, otti siitä pullon ja nielasi sen sisältöä pari kulausta. Sitten hän taas tuli pöydän ääreen istumaan ja näytti sangen miettivältä tuon ajatus-justeerauksen jälestä.
Askeleita kuului nyt oven takaa ja Arnkijl astui sisään — yksinään.
"Minä en ole huono jaloistani", sanoi hän läähöttäen, "vaan se mies meni kuin luoti pyssystä. Aina pysyi hän vähän edelläni, kunnes vihdoin Turuisen metsikön rinteessä hän katosi kuin tähden lento taivaalla".
Arnkijl, luettuaan kirjeen, lausui: "Huomen-aamulla lähden heitä takaa ajamaan. Ensin käymme Nevalaisen ja Sormuisen taloissa jollaki asialla muka, että saamme nähdä jos isännät eivät ole kotona. Sitten kyselemme missä ne ovat ja jos ei voida siitä selkoa antaa tai vääriä ilmoituksia saamme, niin lähdemme matkalle, minä ja Björn neljän miehen kanssa. Sinä Jessenhaus jäät vartioimaan kotoa".
"Hyvästi puhuttu", sanoi Jessenhaus.
"Me menemme hevosella, niin pian heidät saavutamme", virkkoi Arnkijl.
"Ja minä takaan, että annamme noille tappuratukille semmoisen reklamentin selkäpiille, että vasta ajattelevat mihin matka vetää", lausui Finne.
"Se oikein Björn", sanoi Jessenhaus.
Björn väänteli punaisia viiksiään ja näytti erinomaisen sotaiselta.
"Eiköhän tämä asia sietäisi pienoiset ryypyt", sanoi Björn.
"Kaiketiki sille, joka haluaa. Kaapissahan on nestettä", lausui Jessenhaus. "Minä lähden nyt levolle. Huomen-aamulla kello viisi kaikki pitää olla valmiit. Hyvää yötä!"
Jessenhaus meni. Arnkijl mietti myös samaa tehdä, vaan Björn sai hänen vakuutetuksi siitä, että tärkeä työ oli edessä ja että oli hyvinki syytä maistella vähän.
Veikot istuivat nyt hyvän aikaa pakinoiden yhtä ja toista. Björn tuli hyvin sotaiselle tuulelle, astuskeli ympäri seiniä, tarkastellen aseita, tähtäili musketeilla ja löi ilmaan sapeleilla. Vihdoin hän vaipui muutamaan nurkkaan penkille maata ja nukkui heti. Arnkijl astui nyt hiljaa ulos pirtistä ja meni lepohuoneesensa. Hovilassa oli paljon asuinhuoneita ja itsekussaki piti jonku maata, jottei varkaat tai talonpojat voisi päästä sisään tuhotöitä tekemään.