VIII.
Matkalla Käkisalmeen.
Pielisten pappilassa istui ruokapöydän ääressä muutamana syyskuun päivänä seitsemän henkeä, jotka virvoittivat itseään niistä ylönpalttisista ruoka- ja juoma-lajeista, joita pöydälle oli pantu. Useat näistä henkilöistä ovat jo ennestään lukijalle tunnetuita. Pöydän päässä istui rovasti Herkepaeus, joka suurella vieraanvaraisuudella kohteli läsnäolevia. Sipo Nevalainen istui hänen oikealla ja Yrjö Sormuinen hänen vasemmalla puolellaan. Karjalainen ja Turuinen istuivat Sormuisen rinnalla. Nevalaisen vieressä istui pastori Juho Wallius, pieni lihava mies, joka suunnattomasti rakasti latinan kieltä ja oli onnellisna, kun sai sitä käyttää puhuessaan korkeasti oppineen rovastin kanssa. Lukkari Porkkander, joka istui pastorin vieressä, oli pulska mies, jonka äänelle ei mikään inhimillinen olento voinut läheskään vertoja vetää. Kun hän Pielisten kirkossa "laski" tulemaan säveleitään, niin heräsivät paatuneimmatki unen horroksista, johon heidän lihallinen luontonsa heidät joskus vaivutti.
Vanhan hyvän tavan mukaan rovasti oikein pakottamalla pani vieraansa syömään.
"Mikä olikaan tuon arvoisan toverinne nimi?" kysyi rovasti
Nevalaiselta, vaan ennenkuin tämä kerkesi vastata, virkkoi Karjalainen:
"Pietari Karjalainen, korkeasti oppinut herra seurakunnan paimen".
"Te olette nyt tärkeän toimen alottaneet", jatkoi rovasti. "Minä luotan siihen, että te maltilla ja älyllä ajatte asiat onnellisesti, että seisotte pelvotta, vaikka mailmaki menisi ylösalaisin niinkuin runoilija sanoo".
"Si fractus illabitur orbis, impavidum ferient ruinae", säesti Wallius.
"In positivo gradu", sanoi Wallius kainosti; "sed tu, praestantissime praeposite, in superlativo".
"Kunnioitettavat vieraat", lausui Porkkander, "minä toivon, teidän palatessanne, saada teitä vapaina miehinä tervehtiä".
"Vapaus on kaikesta ihmiselle kalliin", sanoi Nevalainen.
"Dulcis est libertas et potestas vivendi secundum arbitrium suum", lausui Wallius, luoden silmäyksen rovastiin.
"Se on aivan totta", sanoi Herkepaeus. "Mutta tuohon alkulauseesen kuuluu jatko näin: Sed probe respiciendum est numnae plenae libertatis simus capaces et annon incidamus in majus malum, si nos omnimodo alieno imperio subducere volumus. Mutta meille ei voi tapahtua majus malum kun Affleck. Alienum imperium eli toinen esivalta on meille tarpeesen ja siinä punctum". Hetken äänettömyyden perästä kysyi rovasti Nevalaiselta: "Milloin saan teidät takaisin odottaa? Ette kait sivu mun taloni silloinkaan kulje, toivon ma".
"Jos asiat hyvin käyvät, kymmenen päivän jälestä", lausui Nevalainen.
Kun ateria oli päättynyt, lausui Karjalainen: "Läsnäolevien puolesta kiitän sydämmeni syvyydestä herra rovastia tästä uudesta suoseliaisuuden osoitteesta. Armon Herra korkeudessa suokoon teille ikää ja terveyttä, että vielä kauan saisitte vaikuttaa rakkahan laumanne eduksi".
"Kaiken voimani saan Herralta. Hälle olkoon kiitos ja kunnia ijankaikkisesti", virkkoi rovasti.
"Ejus est regnum et potestas et gloria in saecula saeculorum. Amen", lausui Wallius, hartaasti pannen kätensä ristiin.
Porkkander veisasi nyt jylisevällä äänellä pöytävirren ja sitten noustiin aterialta.
Rovasti vei Nevalaisen vähän muista erilleen ja kysyi: "Tietävätkö
Nurmeslaiset lähdöstänne?"
"Olkaat levollisena, herra rovasti. Horman Halla sanoi ett' ellemme näe sinisen karhun, johon ei luoti pysty, puussa könöttävän, niin emme tartse esteitä Nurmeslaisten puolelta peljätä".
"No silloin lienette varmaat", naurahti Herkepaeus.
Rovasti ja Nevalainen yhtyivät nyt muihin. Vielä vietettiin hetkinen puheilla, kunnes matkustajat ottivat hyvästin vieraanvaraiselta rovastilta sekä pastorilta ja lukkarilta, jotka viimemainitut heitä saattoivat hyvän matkaa maantietä ja sitten menivät kumpii kotiinsa.
Matkustajilla oli kädessä pitkät, tuuranmoiset sauvat ja selässä eväslaukut. Nevalaisella oli pyssy, joka nahkahihnasta riippui olkapäältä; Sormuisella ja Karjalaisella samoin. Turuisella oli pistooli ja vyöllä vanha miekka Kaarle IX:n ajoilta. Näin varustettuina kulkivat miehet turvallisesti tietä eteenpäin.
Pitkän aikaa astuttiin äännetöinnä, miettien rovastin ystävällistä kohtelua. Kun kaksi neljännestä (5 virstaa) oli ennätetty, istahdettiin tien viereen hetkiseksi, koska Karjalaisen pyssy oli löysännyt kannattimestaan.
"Palatessamme olemme vielä paljoa tervetulleemmat Pielisiin", sanoi
Sormuinen, "mutta ei Nurmekseen. Saapas nähdä millä tuulella
Jästihanska on, kun kuulee missä olemme käyneet".
"Kuka meistä Käkisalmella puheenjohtajaksi rupeaa?" kysyi Karjalainen.
"Turuinen taitaa hyvästi Venuskaa".
Vakava Turuinen rykäsi.
"Suosituissa asioissa ymmärtää helposti toinen toisen", sanoi Nevalainen. "Pää-asia on, että heti pyydämme saada Affleckin karkoitetuksi Nurmeksesta. Se on ensi ehto".
"Vaan emmehän liitostamme luovu", sanoi Turuinen.
"Tietysti ei", vastasi Sormuinen. "Meidän tulee niin vähillä uhrauksilla kuin mahdollista saada mitä suurimpia etuja".
"Kosto on ainoa etu, jota tarvitaan", sanoi Nevalainen. "Oi kosto! Kun seisoin kodissani yksin, voimatoinna ja näin kuinka nuo kelvottomat kotirauhan rikkoivat, silloin vannoin valan kuolon uhkaa kovemman. Sen valan minä aion pitää, niin kauan kun tuo oikea käsi mua tottelee".
Miehet lähtivät taas astumaan. He laskeusivat mäkeä alas, kulkivat huonon sillan yli ja rupesivat nousemaan toista mäkeä ylös.
"Mitähän kotonani arvellaan lähdöstäni?" sanoi Karjalainen. "Minä sanoin meneväni Repolaan nahkojen ostoon. En totta mar' uskaltanut sanoa vaimolleni mihin menen, sillä Hovilaiset olisivat hänestä kiristäneet ulos salaisuuden ja sitä pait Maija ei ole juuri salaisuuksia varten luotu, Jumala paratkoon".
"Mun kotonani ei ole tapana isännällä sanoa mihin hän menee", virkkoi
Turuinen. "Minä käskin panna konttiin evästä ja sitten läksin".
Miehet olivat jo melkein mäen päällä. Mäelle tultuaan huomasivat taaski alangossa sillan, joka oli niin huonossa kunnossa, ettei siinä muut kun jalkamiehet näyttäneet voivan poikki pääsevän. Samassa kuulivat he takaa kärryjen kolinan ja näkivät kolme kärryä jäletysten täyttä vauhtia laskevan mäkeä alas, yli sillan; kohta olivat ne saavuttaneet jalkamiehet.
Nämä koettivat astua nopeasti, keretäkseen sillan yli, joka oli heidän edessään; sillä he tunsivat kohta Arnkijlin ja Björnin ensi kärryissä. Mutta takaa-ajajat ajoivat täyttä vauhtia jalkamiesten sivu eivätkä pysähtyneet ennenkun silta heidän eteenpäin pääsemistä esti.
"Me olemme varmaanki petetyt", sanoi Nevalainen Sormuiselle. — "Jos ei Karjalaisen pyssynkannatin olis irtaantunut, niin olisimme sillan tuollapuolen. Silloin olisi heidän täytynyt jättää hevosensa tälle puolen ja miehiä niitä vartioitsemaan, elleivät kerrassaan olisi palanneet. Nyt ei muu auta kun vastarintaa tehdä. Ajattelinpa lähettää luodin tuohon ensi kärryyn, vaan kun eivät he mitään vielä ole puhuneet tai tehneet, en tahtonut riitaa aloittaa".
Kärryistä nousi alas kuusi miestä. Yksi niistä jäi hevosia vartioimaan; toiset alkoivat astua talonpoikia kohden. Nämä vetäysivät vähän ylemmä, mäen rinteesen.
"Mihin matkanne, hyvät ystävät?" kysyi Björn.
"Saman kysymyksen me voimme teille tehdä", sanoi Sormuinen.
"Me olemme tarkastusretkellä, veikkoseni", lausui Björn. "Huhu on kertonut että vaarallisia vehkeitä olis tekeillä ja me, järjestyksen miehet, olemme tulleet katsomaan, onko tuossa huhussa perää".
"Järjestyksen miehet!" nauroi Nevalainen ylönkatseellisesti. "Te olette veronkantajia, vaan ei järjestyksen miehiä. Pysykäät ammatissanne".
"Ja te olette maamme pettureita", sanoi Arnkijl, "ja siitä oikeuden edessä saatte vastata. Nyt saatte kääntää nenänne Nurmesta kohden; ei Käkisalmea enään tartse ajatella".
"Etkö häpeä meitä syyttömästi herjata", virkkoi Karjalainen. "Me olemme menossa pääkuvernööri Nierrothin luo, hakemaan huojennusta pakkoverosta".
"Sen valehtelet samoin kuin kotonasi olit valhetellut meneväsi
Repolaan", huusi muuan Hovilaisista.
"Sinä hävytöin rakki", kähisi Karjalainen. "Olet varmaan käynyt kotorauhaani rikkomassa".
"Ole siitä rauhasta levollinen, kun itse olet täällä", lausui äkäinen renki.
Mielet täten kiihtyivät kummallai puolen niihin määrin, että Hovilaiset kohta ryntäsivät talonpoikien päälle. Nämä vastustelivat ensin itsiään sauvoilla, vaan kun Hovilaisilla olivat miehet muassa, alkoi talonpoikien asema käydä hankalaksi.
Nevalainen kohotti nyt pyssynsä; pamaus kuului ja Arnkijl vaipui kohta polvilleen. Luoti oli käynyt vasempaan pohkioon.
Hovilaiset joutuivat tästä aivan vihan vimmaan. Heitä oli nyt vaan neljä neljää vastaan.
"Tuossa saat viimme kappain edestä", huusi Sormuinen ja heitti Björniä hartioille. Tämä kiljasi iskusta ja hyökkäs Sormuisen päälle, löi häntä miekan lappealla oikeaan käsivarteen, joka meni turraksi. Samassa yksi Hovilan renki sieppasi Sormuisen seljälleen.
"Älkäämme jatkako turhaa työtä", sanoi nyt Karjalainen. "Palataan sovinnossa, ettei tule käräjä-asia".
"Sinä raukka", karjasi Nevalainen. "Sovinnossa!"
Mutta Karjalaisen rohkeus oli mennyt. Hän laski pyssynsä puuta kohden, lausuen: "Ei tässä enään auta vastustaa".
Kun Turuinen näki kumppaninsa noin alakuloisena, niin hänenki rohkeus väheni. Hovilaiset käyttivät tämän epäröimisen edukseen. Kohta oli Sormuiselta kädet taka sidotut; samoin Karjalaiselta ja Turuiselta.
Nyt seisoi Sipo Nevalainen yksin neljää vastaan. Hän ei kerennyt ladata pyssynsä, vaan hän piti sitä piipusta kiini ja heilutti sitä kuin nuijaa. Hovilaiset epäilivät käydä tuon uhkaavan näköisen talonpojan kimppuun. Vihdoin he kuitenki häpesivät, etteivät neljän voisi yhden voittaa; he ryntäsivät yht'aikaa Sipon päälle. Tämä sai muutaman rengin kiini, paiskasi hänen niin voimakkaasti toista renkiä kohden, jotta kumpii vyöryivät tien syrjään ojaan, huutaen ja noituen. Arnkijl istui tien syrjässä änkyttäen tuskasta pohkiossaan; ainoastaan Björn ja yksi renki voivat enään Nevalaisen kimppuun käydä.
Hevoset laaksossa olivat taistelusta levottomiksi tulleet ja lykänneet kärryt takaperin. Äkkiä Nevalaisen muoto synkistyi; hän tirkisteli laaksoon ja jupisi: "Kohtaloni ei suo mulle menestystä tällä kertaa".
Hetken oli voimakas mies kykenemätöin itseään puollustamaan. Tämän hetkisen käytti Björn edukseen. Hän astui Nevalaisen luo, otti taskustaan nahkahihnan ja sitoi Sipon kädet tämän seljän taa.
Nyt Nevalainen kavahti ikääskun unen horroksista, syvään huo'aten. Hän oli lumouksestaan päässyt, ja olis nyt taas ollut valmis vastarintaa tekemään; vaan nyt ei enään voinut.
"Noidan ennustus kävi toteen", jupisi Nevalainen. "Kuka olis uskonut: sininen karhu puussa ja sitä karhua ei luoti voi tappaa".
Talonpojat vietiin nyt kärryjen luo, joihin kuhunki yksi pantiin.
Turuinen ja muuan Hovilan rengeistä saivat jalkapatikassa kulkea
Pielisiin, josta saivat hevosen.
Nevalainen, noustessaan Björnin kärryihin, tirkisteli vieläi kärryjen perälautaa, johon sininen karhunkuva oli maalattu. Tämä oli muka Björnin vaakuna.
Paluutettujen viha ilmausi paluumatkalla erilailla. Sipo istui äänetöinnä. Björn koetti häntä puhutella, vaan Nevalainen ei vastannut hänen puheesen. Hän mietti vaan yhtä asiaa: saada tieto siitä, kuka heidän retkensä oli ilmaissut Hovilaisille. Sormuinen purki sappensa Hovilaisille mitä pahimmalla tavalla hän voi, luvaten heille korvausta tämän päivän edestä. Vihdoin hän vaikeni lausuttuaan, ettei noille kelvottomille raukoille kannattanut kelpo miehen puhua; eivät he edes haukkumista ansaitseisi. Karjalainen rupesi puhelemaan renkien kanssa sopuisasti ja koetti saada tietää, kuka Hovilaisille oli talonpoikain menon ilmoittanut; vaan tästä seikasta hän ei selvää saanut. Turuinen istui äänetöinnä; ei hän näyttänyt liioin surevan tätä äkkinäistä palausta.
Myöhään illalla saapuivat matkustajat taas kotiseuduilleen. Kun Nevalainen astui alas kärryistä, tuli Juhana pihalle, katsomaan kuka ajoi kartanolle. Synkkä ajatus oli syntynyt Sipon aivoissa. "Minä uskon, että Juhana on tämän matkaansaanut", ajatteli hän. "Isä poikansa pettänyt!"
Näin päättyi talonpoikain retki Käkisalmelle. Nevalainen haastettiin käräjiin siitä, kun oli ampunut kruunun käskyläistä ja muut talonpojat retkelle houkutellut. Hän tuomittiin sakkoon, jonka hän kernaasti maksoi, lausuen: "Mun kukkarostani nyt raha lähtee, vaan Hovilaisilta se vielä kerran peritään".
Arnkijlin vamma parani pian; vaan hänen sydämmeensä oli haava isketty, joka kauan pysyi arpeutumatta. Siinä haavassa kyti sammumatoin viha Nurmeksen talonpoikia ja etenki Nevalaista vastaan.